Lepakot – väärinymmärrettyjä, ihmeellisiä, arvokkaita, uhanalaisia

’LEPAKOT! Minä vihaan niitä! Ne ovat täynnä syöpäläisiä, ne eivät näe ja takertuvat tukkaan, ne levittävät raivotautia, imevät verta. Hyi! Ne saavat ihoni kananlihalle!’ Ajatteletko sinäkin tällä tavoin?

Todellisuudessa lepakot ovat paljon parjattuja pieniä eläimiä. Ne ovat kielteisen julkisuuden uhreja. Ne pitävät itsensä erittäin siisteinä. Useimmilla on hyvä näkö; mitkään niistä eivät ole sokeita. Niillä ei ole mitään halua käydä kiinni tukkaan. Harvoin niillä on raivotautia, ja kun niillä on, ne eivät ole taipuvaisia puremaan – toisin kuin raivotautiset koirat. ”Enemmän ihmisiä kuolee vuosittain mehiläisenpistoon tai lemmikkieläimenä pidetyn koiran hyökkäyksiin”, sanoo eräs tutkija. Ja vain kolme lähes tuhannesta eri lepakkolajista juo verta.

Merlin D. Tuttlea, Austinissa Texasissa Yhdysvalloissa sijaitsevan Kansainvälisen lepakkojensuojeluyhdistyksen perustajaa, pidetään kautta maailman johtavana lepakkoasiantuntijana.a Hän valistaa meitä: ”Lähes neljännes kaikista nisäkäslajeista on lepakkoja, ja niitä on hämmästyttävän monenlaisia aina maailman pienimmästä nisäkkäästä lähtien – thaimaalaisesta kimalaislepakosta, joka painaa pennynrahaa kolmanneksen vähemmän – Jaavassa eläviin jättiläiskokoisiin lentäviin koiriin, joiden lenninräpylöiden kärkiväli voi olla 1,8 metriä. – – Noin 70 prosenttia lepakoista syö hyönteisiä. Monet nauttivat ravinnokseen hedelmiä tai mettä, ja muutamat ovat lihansyöjiä.” Hänen mielestään ne ovat sympaattisia, säyseitä, älykkäitä, koulutettavissa olevia, pahasti väärinymmärrettyjä ja ehdottomasti ...

Ihmeellisiä!

Eräs aikakauslehti yhtyy tähän käsitykseen: ”Näinä tekniikan suursaavutusten päivinä meidän on aika ajoin hyvä muistuttaa itseämme siitä, että elävät mekanismit ovat usein verrattomasti tehokkaampia kuin niiden keinotekoiset jäljitelmät. Mikään ei kuvaa tätä sääntöä paremmin kuin lepakkojen kaikuluotausjärjestelmä. Painoon ja energiankulutukseen nähden se on miljardeja kertoja tehokkaampi ja herkempi kuin ihmisen keksimät tutkat ja kaikuluotaimet.” – Scientific American, heinäkuu 1958, s. 40.

Koska lepakon kaikuluotain on paljon monimutkaisempi kuin ihmisen keksimä kaikuluotain, monien mielestä sana ”kaikusuunnistautuminen” kuvailee täsmällisemmin sen toimintaa. Kun hyönteisiä metsästävä lepakko lentelee sinne tänne, se lähettää ääni-impulsseja, joista kukin kestää noin 10–15 tuhannesosasekuntia. Kun ääni osuu hyönteiseen ja lepakko vastaanottaa palaavan kaiun, se alkaa lähestyä ateriaansa. Se lyhentää impulssien pituutta alle tuhannesosasekuntiin ja lähettää jopa 200 ääni-impulssia sekunnissa. Näin lepakko pitää saamansa kuvan jatkuvasti ajan tasalla lähestyessään saalistaan. Kaikusuunnistautumiseen erikoistuneet lepakot eivät osu yhteenkään johonkin huoneeseen pingotettuun ohueen lankaan – ne pystyvät väistämään alle millimetrin paksuiset langat!

Kaikusuunnistautumisjärjestelmän hienoutta lisää se, että lepakko muuttaa kunkin pulssin äänenkorkeutta noin 50000:sta 25000 värähdykseen sekunnissa. Kun äänen korkeus laskee, aallonpituus kasvaa noin kuudesta millimetristä kahteentoista millimetriin. Tämä auttaa lepakkoa paikallistamaan erikokoiset kohteet, koska aallonpituuden vaihtelu näissä puitteissa kattaa useimpien ravintona käytettävien hyönteisten kokoerot. Lisäksi lepakko voi kaiun perusteella saada selville, onko kohde syötäväksi kelpaava hyönteinen vai ei. Jos kohde on kova kivi, lepakko poikkeaa suunnastaan viime hetkellä.

Hämmästyttävintä on lepakon kyky tunnistaa ja poimia omat kaikunsa tuhansien muiden lepakoiden aiheuttamasta melusaasteesta huolimatta. Miljoonat luolissa yöpyvät lepakot lentelevät edestakaisin ja täyttävät ilman huudoilla ja kaiuilla. Kukin lepakko pystyy kuitenkin erottamaan omien ääntensä kaiut ja siten välttämään yhteentörmäystä toisten lepakkojen kanssa. Ongelman tekee monimutkaisemmaksi ja lepakon kaikusuunnistautumisen ihmeellisyyttä korostaa se, ”että kaiut ovat erittäin paljon heikompia kuin lepakkojen lähettämät äänet – itse asiassa 2000 kertaa heikompia. Ja niiden on poimittava nämä kaiut sellaisten äänten seasta, jotka ovat yhtä voimakkaita kuin niiden lähettämät äänet. – – Silti lepakko erottaa nämä signaalit, jotka ovat noin 2000 kertaa taustamelua heikompia, ja käyttää niitä hyödykseen!” Näin erinomainen kaikuluotausjärjestelmä ylittää käsityskykymme.

Meille kerrotaan, että korvayököt ”voivat kuulla kuiskaustensakin kaiut aivan hyvin”. Joillakin lajeilla on niin herkkä kuulo, että ne voivat kuulla hiekalla kävelevän kovakuoriaisen kolmen metrin päästä. Ne eivät kuitenkaan kuule omaa ääntään kaikusuunnistautumisen aikana. ”Jokaisella äännähdyksellä korvalihas supistuu automaattisesti, mikä katkaisee siten hetkellisesti itse äänen kuulemisen, niin että lepakko kuulee vain kaiun. Mahdollisesti kullakin eläimellä on oma yksilöllinen äänikuvionsa ja sen omat kaiut ohjaavat sitä.”

Lepakkoemot ansaitsevat kiitoksen. Niillä on tavallisesti vain yksi poikanen vuodessa. Jotkin emot kantavat sitä mukanaan lentäessään ulos ravinnonhakuun. Toiset jättävät sen luolan lastentarhaan, jossa poikasia on neliömetrin alueella kasassa jopa 4000. Kun emo palaa, se kutsuu poikastaan ja poikanen vastaa. Miljoonien kirkuvien poikasten ja emojen sekamelskasta se löytää poikasensa ja alkaa imettää sitä. Jotkin naaraat ovat hyvin epäitsekkäitä. Palatessaan ruokailemasta ne oksentavat ravintoa toisille naaraille, jotka eivät kyenneet löytämään ruokaa.

Arvokkaita

Tuttlen mukaan yksi hyönteisiä syövä lepakko ’voi saalistaa jopa 600 moskiittoa tunnissa ja syödä 3000 hyönteistä yössä’. Erään Arizonassa olevan lepakkoyhdyskunnan havaittiin ”joka yö ahmivan noin 350000 naulaa [160000 kg] hyönteisiä, mikä vastaa suunnilleen 34 norsun painoa”!

Jotkin lepakot käyttävät ravinnokseen mettä, ja ne suorittavat arvokasta palvelusta pölyttäjinä. Lekutellessaan kolibrien tavoin kukkien yläpuolella ne keräävät meden ja siitepölyn pitkällä kielellään, jonka kärjessä on kuin harjan harjaksia. Ne ovat trooppisia eläimiä ja muuttavat Meksikon ja Lounais-Yhdysvaltojen välillä. Hedelmiä syövät lepakot levittävät siemeniä laajalle alueelle. Tuttle sanoo: ”Hedelmiä ja mettä syövät lepakot, jotka levittävät siemeniä ja pölyttävät kukkia, ovat välttämättömiä sademetsien säilymisen ja niiden alueiden miljoonien dollarien arvoisen vuosittaisen viljantuotannon kannalta.”

New Scientist -aikakauslehden vuoden 1988 syyskuun numerossa sanottiin: ”Maanviljelijät teurastavat hedelmälepakkoja, koska he pitävät näitä tuhoeläiminä. He saattavat näin toimiessaan kärsiä vielä suurempia tuotannonmenetyksiä, koska lepakot ristipölyttävät heidän hedelmäpuitaan.” Muualle lähetettävät hedelmät korjataan 5–7 päivää, paikalliseen käyttöön 2–4 päivää ennen kypsymistä, mutta lepakot syövät vain korjaamatta jääneitä kypsiä – maanviljelijöille arvottomia – hedelmiä. Lepakkojen suorittama pölytys ja siementen levitys ovat ratkaisevan tärkeitä yli 500 kasvi- ja puulajille. Hedelmälepakot eivät muuten lennä kaikusuunnistautumisen avulla – niillä on hyvä näkö. Useimmiten maanviljelijät ovat sokeita, eivät lepakot.

Uhanalaisia

Joka tapauksessa verrattomille lepakoille on koittanut kovat ajat. Elinpaikkojen häviäminen, hyönteismyrkyt ja mielivaltainen joukkoteurastus ovat vähentämässä niiden määrää miljoonista tuhansiin ja hävittämässä joitakin lajeja sukupuuttoon. Syynä ovat tavallisesti ennakkoluulot, väärinkäsitykset ja vain pelkkä välinpitämättömyys. Latinalaisessa Amerikassa elävän isoverenimijän määrää on säännösteltävä nykyihmisen karjan suojelemiseksi, mutta ”huonosti valmennetut vampyyrienmetsästäjät surmaavat usein umpimähkään kaikki lepakot tietämättä sitä, että valtava enemmistö alueen 250 muusta lepakkolajista on erittäin hyödyllisiä”.

Australiassa on tuhansia lentäviä koiria, hedelmälepakkoja, tuhottu täydelleen ”huolimatta siitä, että jotkin alueen ekologisesti ja taloudellisesti tärkeimmistä puista ovat niistä riippuvaisia”, ja huolimatta ”hallituksen omista tutkimustuloksista, joiden mukaan lepakkojen aiheuttamat satovahingot eivät anna aihetta valvontaan”. Israelissa ”myrkytettiin luolat, joiden epäiltiin olevan hedelmälepakoiden turvapaikkoja – jopa luonnonsuojelualueilla – ja hävitettiin epähuomiossa noin 90 prosenttia maan hyönteisiä syövistä lepakoista”.

Vanhat pelot, joiden mukaan lepakot ovat raivotaudin ja muiden sairauksien kantajia, ovat suuresti liioiteltuja: ”Sen todennäköisyys, että joku kuolee lepakon aiheuttamaan sairauteen, on äärimmäisen pieni, paljon pienempi kuin sen todennäköisyys, että kuoleman aiheuttaisi koira, mehiläisenpisto tai ruokamyrkytys seurakunnan huviretkellä.”

Vuoden 1985 Science Year -kirja tekee seuraavanlaisen yhteenvedon lepakkoja käsittelevässä kirjoituksessaan: ”Ikävä kyllä sitä mukaa kuin luettelo lepakkojen hyödyllisistä ominaisuuksista yhä kasvaa, niin lisääntyvät myös näiden eläinten olemassaoloa uhkaavat seikat. Lepakkokannat ovat nopeasti vähenemässä kautta maailman. Joka vuosi suuria lepakkoyhdyskuntia kuolee pois, koska niiden elinpaikkoja turmellaan tai hävitetään. Afrikassa ja Aasiassa lepakkoja metsästetään kasvavassa määrin ihmisten ruoaksi sekä käytettäväksi kansanlääkkeissä ja juomissa. Maanviljelijät, jotka virheellisesti uskovat lepakkojen vahingoittavan vakavasti heidän satoaan, tappavat usein hedelmiä syöviä lepakkoja, jotka käyttävät ravinnokseen pääasiassa luonnonmetsien hedelmiä. Ja lepakoihin liittyvät myytit säilyvät niin voimakkaina, että miljoonia eläimiä tuhotaan joka vuosi pelkästään siksi, että ihmiset pelkäävät niitä. Jotkin lepakkolajit ovat jo kuolleet sukupuuttoon, ja monet muut ovat uhanalaisia. Näiden tärkeiden eläinten tulevaisuus on epävarma siihen saakka, kunnes useammat ihmiset alkavat tajuta lepakkojen arvon ja niiden suojelemisen tarpeellisuuden.”

Kerrottuaan joistakin Kansainvälisen lepakkojensuojeluyhdistyksen saavutuksista Merlin Tuttle sanoo lopuksi: ”Olemme ainoastaan raapaisseet pintaa sen suhteen, mitä on tehtävä, jotta terveitä lepakkokantoja jäisi jäljelle. Joidenkin pelastaminen on jo liian myöhäistä ja toisilta on aika loppumassa. Lepakkokantojen menetyksestä on vakavia, mahdollisesti peruuttamattomia seurauksia ympäristölle, jossa meidän kaikkien on elettävä.”

Jälleen kerran sanoma on selvä: sekä muinainen että nykyinen historia osoittavat, että ihminen ei pysty ohjaamaan omia askeleitaan. (Jeremia 10:23) Hänen rahanrakkautensa, lyhytnäköisyytensä ja itsekeskeisyytensä johtavat ympäristön – ilman, veden, maaperän sekä kasvi- ja eläinelämän – ja myös ihmisten tuhoon. Vain Jehova Jumala voi pysäyttää sen. Vain hän voi ”saattaa turmioon ne, jotka turmelevat maan”. – Ilmestys 11:18.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 16]

Gambian vasarapäälepakkoja, emo ja poikanen

[Kuva s. 17]

Mettä syövä lepakko

[Kuva s. 17]

Eräs lentävä koira -laji

[Kuvat s. 18]

Ylhäältä alas: Korvayökkö

Lentävä koira

Lepakko pyydystämässä kovakuoriaista

Ateriahetken jännitystä!