Kelttien vaikutus tuntuu yhä
Herätkää!-lehden Italian-kirjeenvaihtajalta
VAIKKA heistä nykyään kuulee harvoin puhuttavan, he ovat jättäneet lähtemättömät jäljet länsimaailmaan. He tulivat tunnetuiksi yli 2500 vuotta sitten. He ovat vaikuttaneet Euroopan historiaan, taiteeseen ja uskonnollisiin tapoihin, ja niin erikoiselta kuin se saattaakin tuntua, heidän vaikutuksensa näkyy myös jokapäiväisessä elämässämme. Alkuperältään he olivat indoeurooppalaisia, ja ollessaan valtansa huipulla he hallitsivat laajaa aluetta Vanhassa maailmassa Atlantilta Vähään-Aasiaan, Pohjois-Euroopasta Välimeren rannikolle. Keitä he olivat? Kyseessä ovat keltit.
Näemme tietämättämme jälkiä kelteistä joka päivä. Juuri he esimerkiksi tekivät pitkien housujen käytön tunnetuksi länsimaailmassa; he myös keksivät tynnyrin. Heidän muinaisesta olemassaolostaan on näkyvämpiäkin merkkejä. Joillakin alueilla Euroopassa voidaan yhä nähdä satoja linnoitettuja kukkuloita eli vuorilinnoituksia ja ikivanhoja hautakumpuja – kaikki kelttien jäljiltä. Monien nykyisten kaupunkien ja alueiden nimet ovat kelttiläistä alkuperää, kuten esimerkiksi Lyon ja Böömi. Jos sinun yhteisössäsi on tapana muistella kuolleita loka-marraskuun vaihteessa, niin tiedä, että keltit tekivät samalla tavalla satoja vuosia sitten. Jos vielä tunnet Englannin kuninkaan Arturin tarinan tai sellaisia kuuluisia satuja kuin Punahilkka ja Tuhkimo, olet tutustunut kelttien kulttuurin enemmän tai vähemmän välittömään perintöön.
Ajan myötä kelteistä, samaan tapaan kuin muistakin kansoista, muodostettiin erilaisia näkemyksiä aina sen mukaan, kuka heitä kuvaili. Platon (kreikkalainen, 300-luvulla eaa.) luonnehti heitä viinaanmeneväksi, sotaisaksi kansaksi. Aristoteleen (kreikkalainen, 300-luvulla eaa.) silmissä he olivat ihmisiä, jotka halveksivat kuolemaa. Kreikkalais-egyptiläisen maantieteilijän Ptolemaioksen mukaan (100-luvulla) keltit pelkäsivät vain yhtä asiaa – sitä että taivas putoaisi heidän päälleen! Yleensä heidän vihollisensa esittivät heidät julmina, sivistymättöminä barbaareina. Nykyisin kelttejä koskeva tutkimus on tuonut päivänvaloon paljon uutta tietoa, ja sen ansiosta ”voimme maalata [heistä] hyvin erilaisen kuvan kuin olisimme voineet tehdä vain 20 vuotta sitten”, sanoo Venceslas Kruta, yksi tämän alan arvovaltaisimmista tutkijoista.
Kelttien nousu ja tuho
Keltit kuuluivat itse asiassa moneen eri heimoon, joita yhdisti ”yhteinen kieli ja käsityötyyli, sotajoukkojen rakenne sekä uskonnolliset näkemykset, jotka olivat juuri tunnistettavassa määrin yhdenmukaisia” (I Celti, La Stampa -päivälehden liite 23.3.1991). Siksi onkin täsmällisempää puhua kelttiläisestä kulttuurista kuin etnisestä ryhmästä. Gallialaiset, keltiberit, senonit, insubrit ja boijit olivat joitakin noista heimoista, jotka asuivat nykyisen Ranskan, Espanjan, Itävallan ja Pohjois-Italian alueilla. Ajan myötä heitä asettui myös Brittein saarille.
Näyttää siltä, että alkuperäinen kelttiläinen ydinjoukko lähti liikkeelle Keski-Euroopasta. Historiallisissa lähteissä kelteistä ei puhuta lainkaan ennen 500-lukua eaa. Kreikkalainen historioitsija Herodotos mainitsee heidät ensimmäisten joukossa ja sanoo heidän olevan ”Länsi-Euroopan kaukaisimpia asukkaita”. Muinaiset historioitsijat kertovat ennen kaikkea heidän sotilaallisista urotöistään. Eri kelttiläiset heimot hyökkäsivät Pohjois-Italiaan etruskeja vastaan ja etenivät 300-luvun alussa eaa. edelleen Roomaan, jonka ne sitten valloittivat. Roomalaisten historiankirjoittajien, muun muassa Liviuksen, mukaan keltit lähtivät pois vasta sen jälkeen, kun sopivat lunnaat oli maksettu ja kelttiläisten päällikkö Brennus oli lausunut sanat vae victis, ”voi voitettuja”. Vielä nykyäänkin keltit ovat tuttuja niille, jotka lukevat kuvitteellisten gallialaissotureitten Asterixin ja Obelixin seikkailuja monilla kielillä ilmestyvistä sarjakuvakirjoista.
Vuoden 280 tienoilla eaa. tuli Kreikan vuoro oppia tuntemaan keltit, kun eräs toinen kelttiläinen Brennus pääsi kuuluisan Delfoin temppelin porteille saakka onnistumatta kuitenkaan valloittamaan sitä. Samoihin aikoihin muutamat kelttiläisheimot, joihin kreikkalaiset viittaavat nimellä galatai, ylittivät Bosporin ja asettuivat Vähän-Aasian pohjoisosiin alueelle, jota alettiin myöhemmin kutsua Galatiaksi. Vuosina 50–52 siellä asui joitakin varhaiskristittyjä (Galatalaisille 1:1, 2).
Keltit tunnettiin muinoin rohkeina sotureina, jotka olivat fyysisesti erittäin voimakkaita. Vaikuttava ruumiinmuoto ei ollut heidän ainoa valttinsa, sillä herättääkseen vihollisissaan kauhua he kastelivat hiuksensa liidun ja veden sekoituksella, joka kuivuttuaan teki heistä erityisen julman näköisiä. Juuri tällaisina ”kipsitukkina” heidät esitetäänkin muinaisissa veistoksissa. Heidän ruumiinmuotonsa, tulisuutensa taistelussa, aseensa, kampauksensa ja heidän tunnusomaiset pitkät viiksensä auttoivat kaikki luomaan tuon kuvan gallialaisesta hurjapäisyydestä, jota heidän vihollisensa niin suuresti pelkäsivät ja jonka perustyyppi löytyy Asterix-tarinoista. Todennäköisesti juuri tästä syystä moniin tuonaikaisiin armeijoihin, muun muassa karthagolaisen sotapäällikön Hannibalin joukkoihin, kuului kelttiläisiä palkkasotureita.
Ensimmäisen vuosisadan lopun lähetessä kelttien valta alkoi kuitenkin väistämättä heiketä. Gaius Julius Caesarin ja muiden päälliköiden johtama roomalaisten sotaretki Galliaan sai kelttiläisen sotakoneiston polvilleen.
Käsityöläistaiteen uudistajia
Tuon kansan meille jättämät todisteet olemassaolostaan koostuvat eri syiden vuoksi lähes yksinomaan sen tekemistä esineistä, joita on löydetty eritoten sen lukuisista haudoista. Muun muassa koristeet, erilaiset kulkuneuvot, aseet ja rahat, jotka asiantuntijoiden mukaan ovat selvästi kelttien kätten työtä, olivat tuotteita, joilla käytiin mittavaa vaihtokauppaa naapurikansojen kanssa. Norfolkista Englannista on äskettäin löydetty monia kultaesineitä, muun muassa joitakin tyypillisiä kaularenkaita. Kuten näiden sivujen valokuvista voidaan nähdä, kelttiläiskultasepät olivat poikkeuksellisen taitavia. ”Näyttää siltä, että keltit käyttivät työssään kaikkein mieluiten metallia”, vahvistaa eräs tutkija. Saadakseen sen paremmin muotoilluksi he käyttivät omaan aikaansa nähden erittäin pitkälle kehitettyjä uuneja.
On mielenkiintoista, että päinvastoin kuin senaikainen kreikkalais-roomalainen taide, joka pyrki jäljittelemään todellisuutta, oli kelttiläinen taide ensisijaisesti koristeellista. Eläin- ja kasviaiheet olivat usein tyyliteltyjä, ja symbolisia kuvioita, joilla tavallisesti oli maaginen ja uskonnollinen merkitys, oli runsaasti. Arkeologi Sabatino Moscati sanookin: ”Edessämme on epäilemättä eurooppalaisen koristetaiteen kaikkien aikojen vanhin, suurin ja loisteliain muoto.”
Uskonnon säätelemä elämä
Yleensä kelttiheimot elivät hyvin yksinkertaisesti jopa oppidumeissa, tyypillisissä linnoitetuissa kaupungeissaan. Heimoja hallitsi ylimystö, eikä tavallisella kansalla ollut paljoakaan arvoa. Heidän asuinalueidensa ankara ilmasto teki elämän kovaksi. Ehkäpä yksi tärkeä syy heidän muuttoonsa etelään oli taloudellisen hyödyn lisäksi myös halu päästä lauhkeampaan ilmanalaan.
Uskonto vaikutti suuresti kelttien jokapäiväiseen elämään. ”Koko gallien kansanheimo on sangen uskonnollinen”, kirjoitti Julius Caesar. ”He uskoivat kuolemanjälkeiseen elämään ja sielun kuolemattomuuteen niin lujasti”, kertoo tutkija Carlo Carena erään roomalaisen historiankirjoituksen perusteella, ”että he saattoivat aivan tyynesti antaa lainaa ja hyväksyä takaisinmaksun suoritettavaksi vaikka helvetissä.” Monista haudoista onkin löydetty ruumiiden lisäksi ruokaa ja juomaa luultavasti sen matkan varalle, jonka he olettivat tekevänsä toiseen maailmaan.
Yksi kaikille kelttiläisheimoille yhteinen piirre oli pappisluokka, joka oli jaettu ainakin kolmeen ryhmään: bardeihin, vates-tietäjiin ja druideihin. Kaksi ensin mainittua eivät olleet yhtä tärkeitä kuin druidit, jotka olivat vastuussa sekä hengellisen että käytännöllisen tiedon käyttämisestä; heidän nimensä saattaakin merkitä ’hyvin viisasta’. Tutkija Jan de Vries selittää, että tällainen ”papisto oli hyvin voimakas; sitä johti päädruidi, jonka päätöksiin oli jokaisen alistuttava”. Juuri druidit suorittivat lisäksi määräajoin rituaalisen mistelin leikkauksen ”pyhässä” metsässä.
Druidiksi tuleminen ei suinkaan ollut helppoa. Kokelaalta meni noin 20 vuotta, ennen kuin hän oppi ulkoa pappisluokan uskonnollisen ja teknisen tiedon. Druidit eivät koskaan kirjoittaneet muistiin mitään uskonnollisiin asioihin liittyvää. He välittivät perinteensä suullisesti, minkä vuoksi tiedämme kelteistä niin vähän. Miksi druidit sitten kielsivät kirjoittamisen? Jan de Vries huomauttaa, että ”jokainen sukupolvi uudistaa suullisesti välitettyjä perinteitä. Alkuperäinen sisältö pidetään koskemattomana, ja samalla sitä voidaan jatkuvasti muokata muuttuviin olosuhteisiin sopivaksi. Juuri tästä syystä druidit kykenivät pysymään edistyvän tietonsa tasalla.” Kirjailija Sergio Quinzio selittää: ”Papistolla oli poikkeuksellisen suuri arvovalta, koska ainoastaan sillä oli hengellistä tietoa.” Valta pysyi siksi aina druidien käsissä.
Kelttien jumalista tiedetään vain vähän. Vaikka monia niitä esittäviä veistoksia ja muotokuvia onkin löydetty, ne ovat lähes kaikki olleet nimettömiä, ja siksi on vaikea sanoa, mistä jumalasta tai jumalattaresta kulloinkin on kyse. Joitakin näistä jumalista on ilmeisesti kuvattu kuuluisassa Gundestrupin hopeakattilassa, joka löydettiin Tanskasta. Esimerkiksi Lugh, Hesus, Cernunnos, Epona, Rosmerta, Teutates ja Sucellus ovat nimiä, jotka eivät sano meille nykyään juuri mitään; kuitenkin nuo jumalat vaikuttivat suuresti muinaisten kelttien jokapäiväiseen elämään. Ei ollut harvinaista nähdä kelttien uhraavan niiden kunniaksi ihmisuhreja (tavallisesti taistelussa voitettuja vihollisia). Joskus uhrien päitä käytettiin irvokkaina koristeina, ja toisinaan heitä uhrattiin ainoastaan siksi, että heidän kuolintavastaan voitaisiin päätellä tulevia.
Yksi kelttien uskonnollisen maailman silmiinpistävä ominaispiirre on jumalten kolminaisuus. Erään tietosanakirjan mukaan ”kelttien uskonnollisen symboliikan huomattavin piirre on luultavasti luku kolme; kolmiyhteyden käsitteen mystinen merkitys on ilmeinen suurimmassa osassa maailmaa, mutta näyttää siltä, että kelttien keskuudessa siitä oltiin erityisen voimakkaasti ja jatkuvasti tietoisia” (Encyclopedia of Religion).
Jotkut tutkijat sanovat, että jumaluuden käsittäminen kolmiyhteiseksi tai kolmikasvoiseksi on samaa kuin sen ymmärtäminen kaikkinäkeväksi, kaikkitietäväksi. Kolmipäisiä patsaita asetettiin tärkeiden teiden risteyksiin, kenties ”valvomaan” kaupankäyntiä. Eräät tutkijat sanovat, että joskus kolminaisuudet antoivat vaikutelman ”kolmen persoonan ykseydestä”. Juuri niillä alueilla, joilta kelttien jumalkolmikkojen patsaita on löydetty, esittävät kristikunnan kirkot vielä nykyäänkin kolminaisuuden samalla tavalla. Pyhä Raamattu ei kuitenkaan opeta, että Jumala ja Jeesus ovat yhdenvertaisia ja osa kolminaisuutta (Johannes 14:28; 1. Korinttolaisille 11:3).
Keltit vaikuttavat tosiaankin monien ihmisten jokapäiväiseen elämään ja ajatuksiin nykyään ehkä enemmän kuin luulemmekaan.
[Kaavio/Kartta s. 18]
(Ks. painettu julkaisu)
Kelttien levittäytyminen
La Tène
Rooma 390 eaa.
Delfoi 279 eaa.
Galatia 276 eaa.
Pohjanmeri
Välimeri
Mustameri
[Kuvat s. 16, 17]
1. Ambiorix, eburonien päällikkö.
2. Gundestrupin hopeakattila.
3. Rautakypärä.
4. Pronssinen, rautainen ja kultainen kypärä.
5. Pronssinen rannerengas.
6. Tyylitelty, kivinen pää.
7. Huomaa kolmipäinen jumala saviastian kyljessä.
8. Kultainen kaularengas.
9. Kultakoriste.
10. Kultainen kaularengas.
11. Pronssinen villisian muotoinen kypäräkoriste
[Lähdemerkinnät]
Valokuvat: 2–6, 8–11 Venetsiassa sijaitsevan Palazzo Grassin luvalla; 7 Bibliothèque National, Pariisi