Hevoset olivat elämäni
Ensin pilkistivät esiin pikkuruiset kaviot, sitten etujalkojen päällä lepäävä pää. Hartiat olivat hieman vaikeat, mutta loppu tuli ulos nopeasti. Heti kun napanuora oli katkaistu, tamma hyppäsi ilosta hirnahtaen jaloilleen ja halusi kärsimättömänä nähdä varsansa.
TÄMÄ oli vain yksi niistä monista kerroista, joina minun piti nousta vuoteesta keskellä yötä ja mennä auttamaan ahdingossa olevaa emoa. Tein sen valittamatta, sillä täysiveristen hevosten kasvattaminen oli intohimoni.
Rakkauteni hevosiin syttyi jo elämäni varhaisessa vaiheessa. Aloitin ratsastamisen kuusivuotiaana. Synnyin Roncqissa Pohjois-Ranskassa katolisille vanhemmille. Saatuani peruskoulutusta he lähettivät minut katoliseen sisäoppilaitokseen jatkamaan koulunkäyntiä. Hevosten kasvattamista ja jalostamista opettavia kouluja ei ollut olemassa, joten päätin jättää koulunkäynnin ja sukeltautua hevosten kasvatuksen maailmaan. Aloitin työni erään hevosten kouluttajan kanssa Chantillyssa, Pariisin pohjoispuolella sijaitsevassa kaupungissa, joka on kuuluisa täysiverisistä hevosistaan. Siellä näin sisältäpäin hevosurheilun vaativan ja kovan maailman. Miksi vaativan? Siksi, että kilpahevoset ovat verrattavissa korkean tason urheilijoihin: ne tarvitsevat jatkuvaa huomiota.
Kilpahevosten kouluttaminen
Hevosten hellävarainen koulutus ja valmennus alkaa tavallisesti syksyllä niiden ollessa puolitoistavuotiaita. Niiden täytyy tottua uuteen ympäristöönsä, oppia luopumaan aikaisemmasta huolettomasta leikkimisestä ja käydä käsiksi työhön. Kouluttajan on aivan ensiksi totutettava hevonen suitsiin, mikä ei ole lainkaan helppo tehtävä.
Pelkästään satulavyön kiinnittäminen voi joskus panna hevosen vikuroimaan ja hyppimään aivan kuin rodeokilpailuissa. Varsa täytyy kouluttaa hyväksymään satula, ja lopulta koittaa se hetki, jolloin ratsastaja nousee sen selkään ensimmäisen kerran. Ratsastaja valitaan yleensä niiden joukosta, jotka valmentautuvat kilparatsastajiksi (jockeys). Monet tuntevat silloin ensi kerran, millaista on pudota ratsailta. Hevosten koulutus vaatii taitoa, kärsivällisyyttä ja herkkätuntoisuutta. Jos eläin saa ihmisen takia traumoja, sen koko kilpaura voi vaarantua.
Varhain joka aamu veimme hevoset ulos ja opetimme niille eri askellajeja: käyntiä, ravia ja lyhyttä laukkaa, jotka ovat tärkeä osa koulutusta. Opetusvaiheessa hevosen täytyy oppia vaihtamaan sulavasti askellajia ohjeitten mukaan. Aika ajoin niille annetaan hetkeksi vapaat ohjakset ja niiden annetaan juosta täyttä laukkaa lyhyen matkaa.
Puolenpäivän aikaan palasimme talleille harjaamaan hevoset kunnolla. Kaikki hikoilemisen jäljet harjattiin pois, ja myös niiden kaviot puhdistettiin huolellisesti.
Jos hevonen edistyy hyvin, se voi kevättalvella alkaa osallistua kaksivuotiaiden kilpailuihin. Täysiverisen ura päättyy yleensä sen ollessa kolmen tai enintään neljän vuoden ikäinen. Ravihevoset jatkavat kuitenkin kilpailemista aina kahdeksanvuotiaiksi asti.
Unelmani toteutuu
Koska olin kiinnostunut erityisesti hevosten jalostamisesta, aloin kouluttaa hevosia eräässä hevossiittolassa Normandiassa, Luoteis-Ranskassa, mikä on ihanteellista aluetta kilpahevosten kasvattamiseen hyvän ilmastonsa ja vehreiden laitumiensa ansiosta. Puolitoista vuotta myöhemmin minusta tuli Bois-Rousselin hevossiittolan apulaisjohtaja. Se oli siihen aikaan Euroopan suurin hevossiittola; siellä oli 300 hevosta huolehdittavana sekä satoja hehtaareja maata.
Bois-Rousselin hevossiittolassa tapasin tulevan vaimoni. Hän työskenteli siellä sihteerinä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten paljon tämä tapaaminen muuttaisi elämääni. Hän oli nimittäin tutustunut Jehovan todistajiin ja alkoi puhua heistä minullekin. Tuohon aikaan en ollut kiinnostunut.
Kun johtaja kuuli aikeistamme mennä muutaman kuukauden kuluttua naimisiin, hän kysyi, voisimmeko ottaa hoidettavaksemme toisen hevossiittolan, jonka osittainen omistaja hän oli. Näin hartain toiveeni toteutui: pääsin huomattavan hevossiittolan johtajaksi 24-vuotiaana! Ranskassa on vain harvoja hevossiittolan johtajia. Nämä virat varataan yleensä vain kilparatsastuksen parissa työskenteleville. Bois-Rousselin tilaa pienempi La Louvièren hevossiittola sijaitsi myös Normandiassa, ja minun mielestäni se oli sadan hehtaarin suuruinen paratiisi, jossa oli noin sata hevosta, kun mukaan lasketaan oriit, tammat ja varsat.
Koska edellinen johtaja jatkaisi tehtävässään vielä puolitoista kuukautta, niin paikan omistaja maksoi meille sillä välin matkan Yhdysvaltoihin. Kävimme suurissa amerikkalaisissa hevossiittoloissa ottamassa selvää niiden jalostusmenetelmistä, ja otimme yhteyttä useisiin muihin siittoloihin, joihin myöhemmin lähettäisimme tammojamme heidän oriittensa astutettaviksi.
Elämä hevostilalla
Elämä hevostilalla on kaiken huomion vievää mutta ei lainkaan ikävystyttävää. Se tuotti meille todella suurta tyydytystä, sillä olimme koko ajan lähellä luontoa ja saimme hoitaa kauniita ja terveitä eläimiä. Aamulla heräsimme siihen pehmeään ääneen, joka syntyi hevosten syödä rouskutellessa tuoretta ruohoa. Se oli musiikkia korvilleni.
Tilalla on seuraavanlaisia tehtäviä: astuttamiseen ja synnyttämiseen liittyvät työt, varsojen vieroittaminen ja nuorten täysiveristen myyminen. Oriit valitaan huolellisesti erinomaisten kilpailutulosten, syntyperän ja kantakirjan perusteella. Joka kevät astutetaan noin 40 tammaa, ja arvokkaan täysiverisen oriin käyttämisestä siitoseläimenä saatetaan joutua maksamaan jopa satatuhatta dollaria (yli puoli miljoonaa markkaa). Näin suuret sijoitukset huomioon ottaen ei ole vaikea ymmärtää, miksi hevosia hoidetaan erittäin hyvin sekä tiineyden että synnytyksen aikana.
Ikävä kyllä vahinkoja sattuu, ja joskus pikkuvarsa saattaa jäädä orvoksi heti synnyttyään. Tällaisessa tilanteessa meidän vaikea tehtävämme on suostutella varsatamma adoptoimaan se. Tallipojat pitävät vuoron perään tammaa aisoissa yötä päivää kahden vuorokauden ajan, jolloin pikkuvarsa tuodaan sen lähelle syömään. Tammaa täytyy estää potkimasta varsaa, sillä se voisi helposti potkia orvon varsan hengiltä. Tamman pitämiseksi aisoissa sen toista etujalkaa täytyy puristaa sen mahaa vasten ja sen turpaan, ylähuulen ympärille, on sidottava köysi.
Lopulta tamma alkaa väsyä, ja tehtävässä onnistuminen on taattu, kun tamma lopulta hyväksyy varsan. Uusi emo on usein niin suojelevainen, että on hyvin vaikea päästä edes lähelle varsaa. Varsan syntymästä täytyy heti ilmoittaa Ranskan viralliseen rekisteriin, jossa tuon nimenomaisen rodun uusin tulokas merkitään luetteloon.
Hevoset ja varsat
Muutamia päiviä synnytyksen jälkeen tammat johdetaan varsoineen hevoshakoihin. Useiden muiden eläinten poikasten tavoin varsatkin villiintyvät heti telmimään emonsa ympärillä ja potkimaan joka suuntaan. Miten ihastuttavaa onkaan katsella niiden hyppivän, nousevan takajaloilleen ja kieriskelevän ruohikolla! Ne rakastavat vettä, roiskivat sitä innoissaan päälleen ja polskuttelevat siinä mielellään.
Hevoset eivät ole mielellään yksin ja ikävystyvät helposti. Oriit ja koulutettavat varsat täytyy kuitenkin eristää muista. Jollei hevonen kestä yksinäisyyttä, sille on löydettävä seuralainen. Yhdelle oriillemme meidän täytyi hankkia toveriksi lammas. Ne tulivat toimeen keskenänsä erittäin hyvin. Lammas ei suostunut todellisuudessa poistumaan hevosen luota yöllä eikä päivällä. Allez France -nimisellä voittoja saaneella kilpahevosella oli toverinaan lammas, joka seurasi sitä jopa kilparadoille asti – ei kuitenkaan itse kilpailuihin!
Elokuussa varsat vieroitetaan, mikä tuottaa surua sekä emoille että varsoille. Ne täytyy erottaa toisistaan, eivätkä ne saa nähdä toisiaan eivätkä edes kuulla toistensa ääntä. Varsat ilmaisevat murheensa ynisemällä jatkuvasti useita päiviä, minkä jälkeen ne toipuvat ikävästään. Niiden syntymää seuraavan kalenterivuoden alusta niitä aletaan kutsua yksivuotiaiksi. Deauvillen vuotuisessa huutokaupassa yksivuotiaasta voidaan maksaa jopa yli miljoona dollaria (yli kuusi miljoonaa markkaa).
Jotkin hevossiittolassamme syntyneistä ja kasvaneista hevosista ovat menestyneet hyvin kilpaurallaan. Yksi tällainen oli High Echelon, joka voitti Prix d’Amériquen vuonna 1979, koska se oli ryhmäajon ravureitten maailmanmestari. Kasvatimme myös muita täysiverisiä hevosia, jotka voittivat joitakin tärkeitä vuosittain pidettyjä kilpailuja.
Saan kosketuksen totuuteen
Uudella tilalla kului useita kuukausia niin, ettei luonamme käynyt keitään Jehovan todistajia. Niinpä vaimoni ehdotti, että kirjoittaisin lähiseurakuntaan ja pyytäisin jotakuta käymään. Muutaman päivän kuluttua ovellemme tuli pariskunta. Itse en voinut uskoa, että meidän aikamme on täsmällisesti kuvailtu Raamatussa. Kun vaimoni sanoi minulle, että Jumalan valtakunta oli perustettu vuonna 1914, ajattelin sen olevan pelkästään Jehovan todistajien tulkinta asiasta. En ollut koskaan nähnyt Raamatussa tuota vuosilukua.
Keskustelimme pitkään näiden luoksemme tulleiden todistajien kanssa; he olivat kokoaikaisia evankelistoja. Heidän selityksensä – varsinkin ne, jotka koskivat Danielin kirjaa – herättivät kiinnostukseni, ja suostuin tutkimaan Raamattua. Tutkistelua ei ollut helppo sijoittaa aikatauluuni, sillä olin uppoutunut työhöni.
Tuo aviopari matkusti 25 kilometrin matkan luoksemme, ja usein kun he palasivat kotiin, tutkistelu oli jäänyt pitämättä, koska minun oli ollut pakko hoitaa sairasta hevosta tai huolehtia synnyttävästä tammasta. Mutta sitä mukaa kun ymmärsin, miten tärkeää on asettaa Valtakunnan edut ja Jumalan vanhurskaus ensi sijalle, ostin ”sopivan ajan” tutkimista varten (Efesolaisille 5:16; Matteus 6:33).
Ratkaisun edessä
Aloimme pian käydä kokouksissa, ja puoli vuotta myöhemmin olin läsnä vuoden 1975 ”Jumalan suvereenisuuden” piirikonventissa Annecyssa Kaakkois-Ranskassa. Tuon konventin aikana aloin tajuta, että työni ei ollut sopusoinnussa Raamatun kanssa. Opin ymmärtämään Jesajan 65:11:ssä (UM) esitetyn periaatteen, jonka mukaan ne, ”jotka kattavat pöydän onnenjumalalle” eivät voi saada Jumalan hyväksymystä. Me edistimme epäsuorasti uhkapelitoimintaa, koska kasvatimme vain kilpahevosia. Omatuntomme ei sallinut meidän mennä kasteelle.
Oli tullut aika tehdä ratkaiseva päätös. Jatkaisinko rakkaalla urallani vai vihkisinkö elämäni Jehova Jumalalle? Koska Jumalan tahdosta oli tullut elämäni tärkein asia, keskustelin tilanteesta tilan kahden omistajan kanssa ja jätin eroanomukseni. Minun täytyi jatkaa työtäni vielä vuoden ajan odotellessani jotakuta, joka tulisi tilalleni, mutta seuraavassa kierroskonventissa, joka pidettiin syyskuussa 1976 Gargenvillessa (Pariisin alueella), vaimoni ja minut kastettiin.
Hevosten kasvattajien piireissä monet saivat tietää ratkaisustani. Muistan varsinkin erään sairaalan kirurgin, joka tuli käymään tilallamme. Hän sanoi, että moraaliselta kannalta katsoen hän ymmärsi hyvin, miksi olin tehnyt tällaisen ratkaisun. Katsellessaan ympärilleen häneen teki suuren vaikutuksen hevostilan vauraus: värikkäät kukkapenkit, paneloidut karsinat ja kilometrien pituiset puhtaan valkoiset aidat. Hän tunnusti, että hän puolestaan ei ollut pystynyt keräämään tarpeeksi rahaa sairaalansa ylläpitoon ja kunnostamiseen.
En ole koskaan katunut päätöstäni. Vaimoni ja minä muutimme pois Ranskasta vuoden 1992 alussa palvellaksemme ranskankielisellä alueella, jolla tarvittiin kipeämmin Valtakunnan julistajia. Siellä minulla on etu palvella vanhimpana Jehovan todistajien seurakunnassa. Ajattelemme samoin kuin apostoli Paavali, kun hän kirjoitti Filippiläiskirjeen 3:8:ssa: ”Minähän muuten pidänkin kaikkea tappiona Herrani Kristuksen Jeesuksen tuntemuksen verrattoman arvon vuoksi. Hänen takiaan olen menettänyt kaiken ja pidän sitä paljona roskana, jotta voittaisin Kristuksen.”
Vaimoni ja minä rakastamme yhä luontoa ja eläimiä, varsinkin hevosia. Odotamme innokkaasti aikaa, jolloin ihmisten suhde eläimiin ei enää perustu itsekkäiden etujen tavoittelemiseen. (Kertonut Stephane Jesuspret.)