Usko Jumalaan suojelee
OLI toukokuu 1945, ja toinen maailmansota oli juuri loppunut Euroopassa. Olin saapunut kotiin Chojniceen Puolaan vain kaksi päivää aiemmin. Matka oli kestänyt melkein kaksi kuukautta, koska minun oli pitänyt kävellä ja olin matkan varrella käynyt tapaamassa ihmisiä monissa paikoissa. Kaksi edellistä vuotta olin ollut Stutthofin keskitysleirillä lähellä Danzigia (nykyistä Gdańskia).
Äitini, kaksi sisartani ja minä istuimme olohuoneessa rupattelemassa. Etuovelle koputettiin, ja vanhin sisareni Elaine sanoi menevänsä aukaisemaan oven. Emme kiinnittäneet siihen paljonkaan huomiota, kunnes kuulimme hänen kirkaisevan. Hyppäsin heti ylös tuolilta ja syöksyin ovelle. Siellä seisoivat Wilhelm Scheider ja Alfons Licznerski, kaksi kristittyä ystäväämme, joiden luulin kuolleen pian sen jälkeen, kun viimeksi näin heidät.
Kun olin jonkin aikaa epäuskoisena tuijottanut heitä suu auki, veli Scheider kysyi, aioinko kutsua heidät sisään. Vietimme loppupäivän aina iltamyöhään asti kertomalla itsestämme ja kokemuksistamme sekä muistelemalla, miten Jehova Jumala oli suojellut meitä ollessamme vankeudessa. Ennen kuin kerron joitakin näistä kokemuksista, selitän kuitenkin, miten jouduin keskitysleirille.
Uskoa koetellaan nuoruudessa
Vanhemmistani tuli raamatuntutkijoita (joiksi Jehovan todistajia silloin sanottiin) syntymäni aikoihin vuonna 1923. Toista maailmansotaa edeltäneet vuodet eivät olleet todistajille helppoa aikaa. Koulussa opetettiin katolista uskontoa ja todistajia kohdeltiin huonosti. Muut lapset kiusasivat minua jatkuvasti, ja opettaja asettui poikkeuksetta heidän puolelleen minua vastaan. Myös saarnaamistyö oli vaikeaa. Kerran kun olimme saarnaamassa läheisessä Kamieńin kaupungissa, ainakin sata kaupunkilaista piiritti meidät parikymmentä todistajaa. Puolalaiset sotilaat tulivat juuri sopivasti paikalle suojelemaan meitä väkijoukolta.
Vaino voimistui saksalaisten tunkeuduttua Puolaan syyskuussa 1939. Lopulta vuonna 1943 Gestapo pidätti minut, koska en suostunut palvelemaan Saksan armeijassa. Kun olin pidätettynä, Gestapo kuulusteli minua ja yritti saada minut antamaan sille muiden tuon alueen todistajien nimet. Kun kieltäydyin, Gestapon asiamies sanoi minulle, että todennäköisesti kuolisin keskitysleirillä.
Ensiksi minut lähetettiin Chojnicen vankilaan, jossa pari vanginvartijaa hakkasi minua kumikepillä ja yritti pakottaa minua tinkimään päätöksestäni pysyä uskollisena Jehovalle. Hakkaamista jatkui 15–20 minuuttia, ja koko sen ajan rukoilin hartaasti. Loppuvaiheessa toinen vartijoista valitti, että hän voipuisi ennen minua.
Niin ihmeelliseltä kuin se ehkä kuulostaakin, muutamien ensimmäisten iskujen jälkeen en todellisuudessa enää tuntenut niitä. Ikään kuin olisin sen sijaan vain voinut kuulla ne, kuin etäiset rummunlyönnit. Jehova selvästikin suojeli minua ja vastasi rukouksiini. Tieto hakkaamisestani levisi nopeasti ympäri vankilaa, ja jotkut alkoivat sanoa minua ”Jumalan mieheksi”. Pian tämän jälkeen minut lähetettiin Gestapon päämajaan Danzigiin. Kuukauden kuluttua minut vietiin Stutthofin keskitysleiriin.
Elämää Stutthofissa
Perille päästyämme meitä käskettiin asettautumaan riviin parakkien eteen. Eräs kapo (vanki, jonka tehtäväksi oli annettu valvoa toisia vankeja) osoitti krematorion kolmea valtavaa savupiippua ja sanoi meille, että kolmessa päivässä olisimme taivaassa Jumalamme luona. Tiesin, että veli Bruski Chojnicen seurakunnasta, johon itsekin kuuluin, oli lähetetty Stutthofiin, joten yritin löytää hänet. Sain kuitenkin tietää eräältä toiselta vangilta hänen kuolleen noin kuukautta aiemmin. Olin niin lamaantunut, että todellisuudessa lyyhistyin maahan. Ajattelin, että jos veli Bruski, fyysisesti ja hengellisesti vahva kristitty, oli kuollut, varmasti minäkin kuolisin.
Toiset vangit auttoivat minut takaisin parakkiin, ja juuri tuolloin tapasin ensi kertaa veli Scheiderin. Sain myöhemmin tietää, että hän oli ennen sotaa ollut Puolan haaratoimistonvalvoja. Hän puhui pitkään kanssani ja selitti, että jos menettäisin uskoni Jehovaan, kuolisin varmasti! Minusta tuntui, että Jehova oli lähettänyt hänet vahvistamaan minua. Miten hyvin tosiaan pitääkään paikkansa sananlasku, joka sanoo: ”Veli syntyy varaksi hädässä”! (Sananlaskut 17:17.)
Uskoni oli tuohon aikaan heikentynyt, ja veli Scheider kiinnitti huomioni Heprealaiskirjeen 12:1:een. Siinä kristittyjä käsketään varomaan heidät helposti kietovaa syntiä, nimittäin uskonpuutetta. Hän auttoi minua palauttamaan mieleeni niitä uskollisia miehiä ja naisia, joista puhutaan Heprealaiskirjeen 11. luvussa, ja erittelemään omaa uskoani vertaamalla sitä heidän uskoonsa. Pysyttelin tämän jälkeen mahdollisimman lähellä veli Scheideria, ja vaikka hän oli 20 vuotta minua vanhempi, meistä tuli hyvin läheiset ystävät.
Kerran eräs iso mies, jolla oli takissaan vihreä kolmio (merkkinä siitä, että hän oli rikollinen), käski minun nousta pöydälle saarnaamaan vangeille Jehovasta. Tein niin kuin hän sanoi, jolloin muut vangit alkoivat tehdä minusta pilaa. Mutta tuo iso mies kääntyi ympäri ja vaiensi heidät: kaikki pelkäsivät häntä. Kun sen jälkeen kokoonnuimme tuon viikon aikana puolelta päivin ja iltaisin syömään, tämä kookas mies käski minun aina nousta pöydälle saarnaamaan.
Seuraavalla viikolla jotkut vangeista, myös minut, määrättiin eri parakkiin. Toinen vanki, jolla oli vihreä kolmio, tuli kysymään minulta, miksi minun Jumalani oli lähettänyt minut tähän ”helvettiin”. Vastasin, että minun oli tarkoitus saarnata vangeille ja että siellä oloni oli minulle uskon koe. Kun olin näiden vankien kanssa, minun annettiin seistä heidän edessään saarnaamassa joka ilta kahden viikon ajan.
Eräänä päivänä muuan kapo käski erästä toista vankia pieksemään minut. Hän kieltäytyi silläkin uhalla, että hänet itsensä hakattaisiin. Kun kysyin häneltä, miksei hän hakannut minua, hän kertoi suunnitelleensa itsemurhaa, mutta oli sitten kuunnellut yhden saarnoistani, ja se oli auttanut häntä muuttamaan mielensä. Olin hänen mielestään pelastanut hänen elämänsä, eikä hän voinut hakata sellaista ihmistä.
Usko koetellaan äärimmilleen
Vuoden 1944 talvella venäläiset lähestyivät Stutthofia. Saksalaiset leirin virkamiehet päättivät siirtää vangit ennen venäläisten tuloa. Saksalaiset alkoivat marssittaa meitä noin 1900:aa vankia Słupskiin. Kun olimme päässeet matkamme puoliväliin, meitä oli jäljellä enää noin 800 henkeä. Olimme koko marssin ajan kuulleet paljon ammuskelua, joten ilmeisesti loput vangeista oli joko ammuttu tai he olivat paenneet.
Matkan alussa meille kaikille annettiin puolisen kiloa leipää ja noin neljänneskilo margariinia. Monet söivät heti kaiken, mitä saivat. Minä puolestani säännöstelin parhaani mukaan oman ruokani, koska tiesin matkan voivan kestää pari viikkoa. Vankien joukossa oli vain kymmenisen todistajaa, ja veli Scheider ja minä pysyttelimme yhdessä.
Matkan toisena päivänä veli Scheider sairastui. Siitä lähtien minun piti käytännöllisesti katsoen kantaa hänet, koska jos olisimme pysähtyneet, meidät olisi ammuttu. Veli Scheider sanoi, että Jehova oli vastannut hänen rukouksiinsa järjestämällä minut sinne auttamaan häntä. Viidentenä päivänä olin niin väsynyt ja nälkäinen, että tunsin itseni voimattomaksi astumaan enää askeltakaan, saati sitten kantamaan veli Scheideria. Ruoan puute heikensi häntäkin jatkuvasti.
Tuona iltapäivänä kohta puolenpäivän jälkeen veli Scheider sanoi, että hänellä oli hätä, joten vein hänet puun viereen. Katselin ympärilleni varmistautuakseni siitä, etteivät saksalaiset vartijat huomanneet meitä. Noin minuutin kuluttua veli Scheider kääntyi ympäri kädessään leipä. ”Mistä sinä tuon sait?” kysyin. ”Roikkuiko se puussa, vai mistä se ilmestyi?”
Hän sanoi, että kun olin selin häneen, joku mies lähestyi häntä ja antoi hänelle leivän. Se tuntui minusta ihmeelliseltä, koska en ollut missään vaiheessa nähnyt ketään. Olimme tuolloin niin nälkäisiä, ettemme kyselleet, miten se meille toimitettiin. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että se jokapäiväistä leipäämme koskeva pyyntö, jonka Jeesus opetti meitä esittämään, merkitsi minulle sen jälkeen paljon enemmän (Matteus 6:11). Emme olisi selvinneet enää päivääkään ilman tuota leipää. Mietin myös psalmistan sanoja: ”En ole nähnyt vanhurskasta hyljättynä enkä hänen lastensa kerjäävän leipää.” (Psalmit 37:25.)
Noin viikon kuluttua, jolloin matkamme Słupskiin oli edennyt suunnilleen puoleenväliin, pysähdyimme Hitlerin nuorisoleirille, jolle oli määrä tulla myös muiden leirien vankeja. Veli Licznerski oli saanut lavantaudin, ja hänet pantiin erilliseen parakkiin muiden sairaiden kanssa. Hiivin joka ilta ulos parakistani ja menin veli Licznerskin luokse. Jos minut olisi huomattu, minut olisi ammuttu, mutta pidin tärkeänä tehdä kaikkeni, jotta hänen kuumeensa olisi laskenut. Kastelin rievun ja istuin hänen vierellään pyyhkimässä hänen otsaansa. Sitten hiivin takaisin omaan parakkiini. Myös veli Scheider sai lavantaudin, ja hänet pantiin samaan parakkiin, missä veli Licznerski oli.
Meille kerrottiin, että saksalaiset olivat suunnitelleet vievänsä meidät Itämerelle, panevansa meidät laivaan ja kuljettavansa meidät Tanskaan. Venäläiset lähestyivät kuitenkin kaiken aikaa. Kun saksalaisten pelko kasvoi ja heitä alkoi paeta, vangit käyttivät tilaisuutta karatakseen. Saksalaiset käskivät minun lähteä, mutta koska veli Scheider ja veli Licznerski olivat liian sairaita lähteäkseen matkalle enkä minä kyennyt kantamaan heitä, olin neuvoton. Sitten päätin lähteä ja rukoilin, että Jehova pitäisi huolen näistä rakkaista tovereistani.
Tunnin kuluttua lähdöstäni venäläiset tulivat leiriin. Muuan sotilas löysi veli Scheiderin ja veli Licznerskin ja määräsi erään läheisellä maatilalla asuvan saksalaisnaisen antamaan heille kanakeittoa joka päivä, kunnes he paranisivat. Nainen sanoi sotilaalle, että saksalaiset olivat vieneet kaikki hänen kanansa. Silloin sotilas sanoi naiselle tappavansa tämän, ellei tämä antaisi ruokaa näille miehille. On tarpeetonta kertoa, että nainen löysi viipymättä joitakin kanoja, ja rakkaat veljeni alkoivat toipua.
Uskon jalostus jatkuu
Istuimme äitini olohuoneessa ja puhuimme näistä ja muista kokemuksista aamun pikkutunneille saakka. Veljet viipyivät luonamme muutaman päivän, minkä jälkeen he lähtivät omiin koteihinsa. Jehova käytti voimaperäisesti veli Scheideria järjestämään saarnaamistoiminnan Puolassa uudelleen, ja hän sai kannettavakseen suuren osan siitä vastuusta, joka hänellä aiemmin oli ollut. Mutta koska kommunistit olivat saaneet vallan, saarnaamistoiminta kävi hyvin vaikeaksi.
Kerran toisensa jälkeen todistajia pidätettiin sen vuoksi, että he saarnasivat Jumalan valtakuntaa. Olin itsekin usein pidätettyjen joukossa, ja minua kuulustelivat juuri ne miehet, jotka olivat vapauttaneet minut natsien käsistä. Pian tajusimme, miksi viranomaiset olivat niin hyvin perillä toiminnastamme. Kommunistit olivat soluttaneet vakoojia järjestön sisälle tarkkailemaan meitä. Soluttautuminen oli onnistunut niin hyvin, että eräänä iltana vuonna 1950 tuhansia todistajia pidätettiin.
Päätimme myöhemmin vaimoni Helenan ja kasvavan perheemme kanssa muuttaa Yhdysvaltoihin, jonne saavuimme vuonna 1966. Käydessäni Brooklynissa New Yorkissa pystyin antamaan Jehovan todistajien maailmankeskuksessa toimiville vastuullisille veljille tietoja, jotka auttoivat heitä saamaan selville, ketkä olivat niitä, jotka kommunistit olivat soluttaneet järjestöön (vrt. Apostolien teot 20:29).
Olen nyt 70-vuotias ja asun Coloradon osavaltiossa, jossa palvelen paikallisen seurakunnan vanhimpana. Heikkenevän terveyteni vuoksi en enää pysty toimimaan niin kuin ennen. Puhun kuitenkin edelleen hyvin mielelläni ihmisille Jehovan valtakunnasta. Lisäksi ollessani nuorten kanssa palveluksessa käytän tilaisuutta auttaakseni heitä ymmärtämään, että tuleepa heidän eteensä millaisia vastoinkäymisiä tahansa, Jehova on aina valmis käyttämään voimaansa niiden hyväksi, joilla on horjumaton usko häneen.
Kun katson elämääni taaksepäin, arvostan sitä, että Jehova pelasti minut ja ystäväni vaarallisista tilanteista. Nämä tapahtumat ovat ehdottomasti vahvistaneet luottamustani hänen suojelevaan huolenpitoonsa. En epäile vähääkään sitä, että tämä asiainjärjestelmä saa pian loppunsa nopeasti lähestyvässä ”suuressa ahdistuksessa” ja eloon jäävillä on suurenmoinen mahdollisuus ennallistaa tämä maa maailmanlaajuiseksi paratiisiksi (Ilmestys 7:14; 21:3, 4; Johannes 3:16; 2. Pietarin kirje 3:13).
Odotan voivani osallistua tähän suurenmoiseen työhön, kun maa ennallistetaan paratiisitilaan, ja niin voit sinäkin, jos teet Jehovan tahdon parhaan kykysi mukaan ja luotat hänen lupaukseensa suojella niitä, jotka ilmaisevat uskoa häneen. (Kertonut Feliks Borys.)
[Kuva s. 20]
Vuoden kuluttua siitä, kun pääsin pois keskitysleiriltä
[Kuva s. 23]
Vaimoni Helenan kanssa