Rh-tekijä ja sinä

YLPEÄ isä katsoo onnellisena vastasyntynyttä lastaan, joka nukkuu rauhallisesti äitinsä sylissä. Yö synnytyshuoneessa oli pitkä, mutta nyt kaikki on ohi. Lääkäri tulee sisään katsomaan potilaitaan ja onnittelemaan kaikkia. ”Vielä on eräs seikka, pelkkä rutiinitoimenpide”, hän sanoo.

Äidin veri on Rh-negatiivista, ja tarkistuksessa on käynyt ilmi, että vauvan veri on Rh-positiivista, joten äiti täytyy rokottaa. ”Se on aivan pieni ruiske, joka on tehty ihmisen elimistöstä otetuista vasta-aineista, mutta se on hyvin tärkeä”, vakuuttaa lääkäri, ”jotta voitaisiin estää komplikaatiot tulevien raskauksien yhteydessä.”

Vaikka lääkäri saattaa pitää ruiskeen antamista rutiinitoimenpiteenä, sen ja mahdollisten ”komplikaatioiden” mainitseminen herättää tilanteeseen vakavasti suhtautuvien vanhempien mielessä joukon kysymyksiä. Mitä tämä ruiske itse asiassa saa aikaan? Miten tarpeellinen se on? Mitä tapahtuisi, jos vanhemmat eivät haluaisi sitä? Kristityn mieleen nousee vielä eräs kysymys. Koska Raamattu sanoo, että ’karttakaa verta’, voiko kristitty ottaa hyvin omintunnoin tämän ruiskeen, vaikka se sisältää jonkun toisen ihmisen verestä erotettuja vasta-aineita? (Apostolien teot 15:20, 29.)

Rh-ongelman historia

Kymmeniä vuosia sitten tiedemiehet saivat selville, että ihmisen veressä on monia antigeeneiksi sanottuja tekijöitä, joiden vuoksi jokaisen ihmisen veri on ainutlaatuista. Aikanaan he saivat selville, että kaksi punasoluissa olevaa antigeenijärjestelmää aiheutti suurimman osan niistä lääketieteellisistä ongelmista, jotka syntyivät, jos jonkun ihmisen veri joutui kosketuksiin toisen ihmisen veren kanssa. Toista näistä järjestelmistä sanotaan ABO:ksi ja toista Rh:ksi. Katsaus Rh-järjestelmään auttaa vastaamaan niihin tärkeisiin kysymyksiin, joita näillä huolestuneilla vanhemmilla on ja joita sinäkin ehkä olet pohtinut.

Vuonna 1939 lääkärit julkaisivat erään 25-vuotiaan naisen ihmettelyä herättäneen tapauksen. Hänen toinen lapsensa kuoli raskauden aikana. Kun nainen oli synnyttänyt kuolleen lapsensa, hänelle tehtiin verensiirtoja ja hän sai vakavia reaktioita, vaikka veri oli peräisin hänen mieheltään ja näytti sopivan yhteen hänen oman verensä ABO-järjestelmän antigeenien kanssa. Myöhemmin lääkärit arvelivat, että jokin tuntematon tekijä ensimmäisen lapsen verestä oli sekoittunut naisen vereen ja ”herkistänyt” sen, minkä vuoksi hänen elimistönsä oli reagoinut hänen miehensä vereen ja hänen toinen lapsensa oli kuollut.

Myöhemmin tämä tuntematon tekijä tunnistettiin reesusapinoilla tehtyjen kokeiden välityksellä, joten sitä alettiin sanoa reesus- eli Rh-tekijäksi. Tämä veressä oleva tekijä herätti suurta lääketieteellistä kiinnostusta läpi 1960-luvun, koska sen havaittiin olevan syynä melko yleiseen ja usein traagiseen lasten sairauteen nimeltä sikiön hemolyyttinen tauti. Kun lääkärit tutkivat Rh-tekijää ja tätä sairautta, paljastui kiehtova lääketieteellinen kertomus.

Rh-tekijä, perinnöllisyys ja sairaat lapset

Useimpia ihmisiä koskettaa vastasyntyneen lapsen vakava sairaus tai kuolema. Monille pelkästään sairaan tai kärsivän pienokaisen näkeminen on ahdistava kokemus, eivätkä lääkärit tee tässä poikkeusta. Lisäksi oli kaksi muuta syytä, joiden vuoksi lapsia tappava Rh-tekijä kiinnosti lääkäreitä erityisesti.

Ensiksikin lääkärit alkoivat nähdä, miten sairaus eteni, ja ymmärtää, miten Rh-tekijä liittyi sairauteen ja kuolemaan. Noin 85–95 prosentilla ihmisistä, sekä miehistä että naisista, on Rh-tekijä veren punasoluissa. Heidän sanotaan olevan ”Rh-positiivisia”. Niitä 5–15 prosenttia ihmisistä, joilta tämä tekijä puuttuu, kutsutaan ”Rh-negatiivisiksi”. Jos Rh-negatiivisen ihmisen veri joutuu kosketuksiin Rh-positiivisen ihmisen veren kanssa, hänessä saattaa muodostua vasta-aineiksi kutsuttuja molekyyleja, jotka tuhoavat Rh-positiivista verta.

Tämä on todellisuudessa ruumiin immuunijärjestelmän tavanomainen ja normaali reaktio sen taistellessa elimistöön tunkeutuneita vieraita aineita vastaan. Ongelma on siinä, että Rh-negatiivinen äiti voi saada lapsen, joka perii isältään Rh-positiivisen veren. Tämä ei aiheuta mitään ongelmaa, jos istukka toimii moitteettomasti ja lapsen ja äidin veri pysyvät toisistaan erillään (vrt. Psalmit 139:13). Mutta koska ruumiimme on epätäydellinen, pieniä määriä lapsen verta voi joskus vuotaa istukan läpi ja joutua kosketuksiin äidin veren kanssa. Toisinaan sen aiheuttaa jokin lääketieteellinen toimenpide, esimerkiksi lapsivesipunktio (otetaan näyte vesikalvon sisällä kehittyvää lasta ympäröivästä lapsivedestä). Tai jonkin verran lapsen verta voi sekoittua äidin vereen synnytyksen aikana. Olipa syy sitten mikä tahansa, äiti voi herkistyä ja hänessä voi muodostua vasta-aineita Rh-positiivista verta vastaan.

Kuvittele mielessäsi ongelmaa: Kun äidin elimistö tuottaa tällaisia vasta-aineita, kaikki seuraavat lapset ovat vaarassa, jos ne perivät isältä Rh-positiivisen veren. Se johtuu siitä, että äidissä on muodostunut vasta-aineita Rh-positiivista verta vastaan.

Tietyt vasta-aineet nimittäin läpäisevät tavallisesti istukan. Se on hyvä asia, koska sen ansiosta kaikilla lapsilla on syntyessään väliaikaisesti jonkinasteinen luonnollinen vastustuskyky, jonka ne ovat saaneet äitinsä kautta. Rh-tauti johtuu kuitenkin siitä, että herkistyneen äidin Rh-vasta-aineita pääsee istukan läpi sikiöön, ja ne hyökkäävät lapsen Rh-positiivista verta vastaan. Näin tapahtuu harvoin ensimmäiselle lapselle; tavallisesti se koskee seuraavia lapsia. Se aiheuttaa sairauden, jota sanotaan vastasyntyneen hemolyyttiseksi taudiksi (sikiön hemolyyttiseksi taudiksi, mikäli tila on vakava).

On monia tapoja hoitaa tätä sairautta; tulokset eivät tosin ole usein kovin hyviä, kuten tulemme näkemään. Tarkastelemme nyt ongelman erästä lääketieteellistä puolta: mahdollista ennaltaehkäisyä.

Ratkaiseva edistysaskel ennaltaehkäisyssä

Ehkä muistat, että tämä sairaus herätti suurta kiinnostusta lääkäreissä kahdesta syystä. Ensimmäinen seikka oli se, että sairauden mekanismista saatiin tietoa ja sitä alettiin ymmärtää. Mikä oli toinen syy?

Se ilmaantui vuonna 1968. Kun lääkärit olivat vuosia tutkineet ja turhautuneina yrittäneet hoitaa näitä hyvin sairaita lapsia vähäisin tuloksin, kehitettiin injektio, joka esti tehokkaasti ”Rh-lapsiongelman”. Tämä oli hyvä uutinen. Mutta miten tuo injektio toimi?

Palauta mieleesi, että (toisen ja sitä seuraavien Rh-positiivisten lasten) Rh-ongelma kehittyi, kun ensimmäisestä Rh-positiivisesta lapsesta ”vuoti” verta Rh-negatiivisen äidin verenkiertoon ja aiheutti äidissä vasta-aineiden muodostumisen. Voisiko olla jokin keino tuhota lapsen punasolut äidin elimistöstä ennen kuin herkistyminen ehtii tapahtua?

Keksittiin menetelmä, jossa äitiin ruiskutetaan anti-D-immunoglobuliinia; joissakin maissa tämä injektio tunnetaan sellaisilla tuotenimillä kuin RhoGAM ja Rhesonativ. Se koostuu Rh-positiivisia antigeeneja vastaan reagoivista vasta-aineista. Sen täsmällinen toimintatapa on monimutkainen, eikä siitä olla edes täysin selvillä, mutta pohjimmiltaan se näyttää toimivan seuraavalla tavalla.

Kun Rh-negatiivisen äidin epäillään saaneen elimistöönsä Rh-positiivista verta, hänelle annetaan anti-D-immunoglobuliiniruiske – esimerkiksi silloin kun hän on synnyttänyt Rh-positiivisen lapsen. Nämä vasta-aineet tarttuvat nopeasti Rh-positiivisiin punasoluihin, jotka ovat vuotaneet lapsesta äitiin, ja tuhoavat ne ennen kuin äiti on ehtinyt herkistyä. Tämä eliminoi tehokkaasti seuraavan lapsen sairastumisvaaran, koska äidissä ei muodostu vasta-aineita Rh-positiivista verta vastaan. Lääkärit katsovat menetelmän todellisen edun olevan siinä, että sen avulla ei hoideta tautia, joka on jo alkanut kehittyä, vaan estetään taudin puhkeaminen.

Tämä kuulostaa hyvältä teoriassa, mutta onko se toiminut? Selvästikin on. Yhdessä maassa, Yhdysvalloissa, vastasyntyneiden hemolyyttiseen tautiin sairastuneiden määrä putosi 1970-luvulla 65 prosenttia. Vaikka monet seikat saattoivat vaikuttaa tähän pudotukseen, 60–70 prosenttia siitä katsottiin olevan anti-D-suojauksen ansiota. Eräässä Kanadan provinssissa vastasyntyneiden hemolyyttiseen tautiin kuolleiden lasten määrä laski seuraavasti: vuonna 1964 määrä oli 29 ja vuosina 1974–75 kuoli 1 lapsi. Lääkärikunta näki, miten paljon parempi on keskittyä ennaltaehkäisyyn kuin yrittää hoitaa sairautta. Tämän taustatiedon huomioon ottaen voimme tarkastella joitakin Rh-tautia koskevia kysymyksiä, joita usein herää.

Kuinka suuri on Rh-taudin mahdollisuus raskauteni aikana?

Äidin ja isän Rh-veriryhmä voidaan määritellä yksinkertaisen verikokeen avulla; suunnilleen joka seitsemännessä avioliitossa nainen on Rh-negatiivinen ja mies Rh-positiivinen. Isän geneettinen rakenne vaikuttaa asiaan niin, että riski on kaiken kaikkiaan vain noin 10 prosenttia.a

Nämä tiedot koskevat kuitenkin yleensä väestöä. Jos olet Rh-negatiivinen nainen ja naimisissa Rh-positiivisen miehen kanssa, mahdollisuutesi saada Rh-positiivinen lapsi on joko 50 tai 100 prosenttia sen mukaan, millainen on aviomiehesi geneettinen rakenne.b (Ei ole mitään varmaa tapaa saada selville aviomiehen geneettistä rakennetta, eikä myöskään ole vielä keksitty mitään yksinkertaista menetelmää selvittää, onko kohdussa oleva lapsi Rh-positiivinen.)

Rh-negatiivisella äidillä, joka odottaa Rh-positiivista lasta, on joka raskauden aikana 16 prosentin mahdollisuus herkistyä, jolloin tulevat raskaudet ovat riskialttiita. Tämä on tietenkin pelkkä keskiarvo. Jollei äidille ennen raskautta ole annettu verensiirtoa eikä hänen elimistöönsä ole muulla tavoin joutunut vierasta verta, avioliiton ensimmäisellä lapsella ei yleensä ole vaaraa saada Rh-tautia. Ensimmäisen lapsen jälkeen kunkin tapauksen riskiä on todellisuudessa jokseenkin vaikea ennustaa. Joku nainen voi herkistyä jo ensimmäisestä Rh-positiivisesta lapsesta. Toinen voi saada viisi tai useampiakin Rh-positiivisia lapsia eikä sittenkään herkisty. Mikäli äiti herkistyy, se riski, että seuraavat Rh-positiiviset sikiöt kuolevat, on kussakin tapauksessa 30 prosenttia, eikä siihen vaikuta raskauksien välinen aika. Asiaan ei siis pidä suhtautua kevyesti.

Voivatko laboratoriokokeet kertoa, onko kohdussani kehittyvä lapsi vaarassa?

Kyllä ne kertovat siitä jotakin. Äidin veren vasta-ainemäärät voidaan mitata raskauden aikana, jotta nähdään, muodostuuko hänessä vasta-aineita lapsen verta vastaan. Myös lapsivesipunktio voi auttaa saamaan selville, onko lapsen veri tuhoutumassa ja lapsi vaarassa. Itse lapsivesipunktio aiheuttaa kuitenkin joskus komplikaatioita, joten sen suhteen on syytä olla varovainen.

Onko anti-D-immunoglobuliinilla sivuvaikutuksia?

Jonkin verran kiistellään edelleen sen käytöstä raskauden aikana, koska se voi vahingoittaa kehittyvän alkion immuunijärjestelmää. Useimmat asiantuntijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että injektio on suhteellisen turvallinen sekä äidille että hänen sisällään kehittyvälle lapselle.

Miten usein tämä ruiske pitäisi lääkäreiden mukaan ottaa?

Asiantuntijat sanovat, että ruiske pitää antaa pian jokaisen sellaisen tilanteen jälkeen, jossa Rh-negatiivisen naisen verenkiertoon on voinut päästä Rh-positiivista verta. Tämänhetkisten suositusten mukaan ruiske on siksi annettava 72 tunnin kuluessa synnytyksestä, mikäli lapsen veren todetaan olevan Rh-positiivista. Sama suositus pätee lapsivesipunktio- ja keskenmenotapauksiin.

Koska tutkimukset ovat osoittaneet, että pieni määrä lapsen verta voi joutua äidin verenkiertoon tavallisen raskauden aikana, jotkut lääkärit lisäksi suosittelevat tämän ruiskeen antamista 28. raskausviikolla, jotta herkistyminen voitaisiin estää. Tässä tapauksessa suositellaan, että lapsen syntymän jälkeen annetaan uusi ruiske.

Onko mitään keinoa hoitaa Rh-taudin saanutta lasta?

Kyllä on. Vaikka vastasyntyneiden hemolyyttinen tauti on vakava sairaus, on runsaasti todisteita sellaisten hoitojen puolesta, joihin ei liity lapselle tehtäviä verenvaihtoja. Tämän sairauden pelätyin komplikaatio liittyy bilirubiini-nimisen aineen kerääntymiseen elimistöön, mikä johtuu punasolujen määrän romahtamisesta. Se aiheuttaa lapselle keltaisuutta ja voi joissakin tapauksissa tuhota sen elimiä. (Mainittakoon, että äidin ja lapsen ABO-veriryhmien yhteensopimattomuus voi aiheuttaa lievää keltaisuutta, mutta se ei yleensä ole yhtä vakavaa.)

Joitakin vuosia lääkärit ajattelivat tietyn keltaisuusasteen merkitsevän sitä, että lapsen veri on vaihdettava, mutta lisätutkimukset ovat tuoneet esille monia muita hoitovaihtoehtoja. Ennenaikainen synnytys tai keisarinleikkaus, valohoito (sinivalohoito) ja sellaisten lääkkeiden antaminen kuin fenobarbitaali ja aktiivihiili sekä muut hoidot ovat osoittautuneet tehokkaiksi ja vähentäneet jyrkästi painetta turvautua verensiirtoon. Todellisuudessa joistakin viimeaikaisista raporteista on ilmennyt Rh-tautia sairastavien lasten verenvaihdon olevan hyödytöntä ja jopa vaarallista (ks. s. 26 tekstiruutua).

On kuitenkin ääritapauksia, joissa lääkärit edelleen väittävät, että verenvaihto on ainoa mahdollinen hoitomuoto. Siksi jotkut vanhemmat pitävät parempana välttää koko ongelman ottamalla ruiskeen, joka estää tämän taudin puhkeamisen ja samalla keltaisuuden.

Onko anti-D-immunoglobuliiniruiske tehty verestä?

Kyllä on. Ruiskeen muodostavat vasta-aineet on eristetty sellaisten ihmisten verestä, jotka ovat immunisoituneet eli herkistyneet Rh-tekijää vastaan. Tulevaisuudessa voi olla saatavilla geeninsiirtotekniikan avulla tuotettu anti-D-immunoglobuliiniruiske, joka ei ole valmistettu verestä.

Voiko kristitty ottaa puhtain omintunnoin anti-D-immunoglobuliiniruiskeen?

Kysymys koskee mahdollista veren väärinkäyttöä. Raamattu kieltää hyvin voimakkaasti veren syömisen tai muun väärinkäytön (3. Mooseksen kirja 17:11, 12; Apostolien teot 15:28, 29). Koska anti-D-immunoglobuliiniruiske on tehty verestä, olisiko se, että kristitty nainen ottaisi tämän ruiskeen, ristiriidassa Raamatun käskyn kanssa karttaa verta?

Herätkää!-lehdessä ja sen sisarjulkaisussa Vartiotornissa on käsitelty usein tätä asiaa.c Olemme todenneet, että kaikissa raskaustapauksissa vasta-aineita kulkee vapaasti istukan läpi äidin ja lapsen välillä. Tästä syystä jotkut kristityt ovat päätyneet siihen, että vasta-aineita sisältävän ruiskeen, esimerkiksi anti-D-immunoglobuliinisuojauksen, ottaminen ei näytä olevan Raamatun lain rikkomista, sillä kyse on pohjimmiltaan samanlaisesta prosessista, joka tapahtuu luonnostaan.

Päätös anti-D-immunoglobuliinisuojauksen ottamisesta jää lopulta kuitenkin kunkin kristityn avioparin omantunnon kysymykseksi. Jos mies ja vaimo Rh-kysymyksen kohdatessaan päättävät kuitenkin kieltäytyä anti-D-immunoglobuliinista, kun sitä lääketieteellisistä syistä tarvitaan, heidän täytyy olla valmiita hyväksymään se riski, että heidän tuleva lapsensa sairastuu vakavaan tautiin, joka ehkä olisi voitu estää. He saattavat tällöin jopa päättää, että on viisasta ryhtyä erityisiin varotoimiin, jotta he eivät saisi enempää lapsia eivätkä joutuisi mahdollisesti kohtaamaan tällaista tragediaa. Asiaan vakavasti suhtautuvien kristittyjen vanhempien tulee harkita rukoillen kaikkia näkökohtia ennen kuin he tekevät tämän vakavan ratkaisun.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 26]

Kohonnut bilirubiiniarvo peruste verensiirrolle?

Lääkärit ovat pitkään pelänneet seurauksia, joita kohonnut bilirubiinipitoisuus lapsille aiheuttaa. Pelko on niin suuri, että kun bilirubiinimäärä alkaa kohota – varsinkin lähelle arvoa 342 μmol/1l – lääkärit pitävät usein ehdottomasti kiinni siitä, että verenvaihto on tehtävä ”aivovaurion estämiseksi” (kernikterus). Onko heidän pelkonsa aiheellinen, ja voidaanko verensiirron arvoa puolustaa?

Tri Anthony Dixon toteaa: ”Monissa tällaisia vastasyntyneitä koskevissa tutkimuksissa ei bilirubiinipitoisuuksista, jotka ovat olleet 18–51 mg/100 ml [308–872 μmol/1l], ole voitu todeta aiheutuneen mitään seurauksia, ei lyhyellä eikä pitkällä aikavälillä.” Tri Dixon jatkaa tarkastelemalla ”vigintifobiaa”, kriittisen arvon pelkoa. Vaikka näiden kohonneiden bilirubiinipitoisuuksien hoidosta ei ole osoitettu olevan hyötyä, tri Dixon sanoo lopuksi: ”Ongelma on selvä. Kohonneiden seerumibilirubiinipitoisuuksien aggressiivinen hoito on nykyään yleinen hoitotapa. Yleisesti hyväksyttyä hoitotapaa ei pidä asettaa kyseenalaiseksi ennen kuin se on osoitettu vääräksi, mutta kaikki yritykset osoittaa se vääräksi ovat epäeettisiä!” (Canadian Family Physician, lokakuu 1984, s. 1981.)

Toisaalta italialainen asiantuntija tri Ersilia Garbagnati on kirjoittanut bilirubiinin suojaavasta vaikutuksesta ja niistä ”mahdollisista odottamattomista vaaroista, joita koituu liian alhaisista seerumibilirubiiniarvoista”. (Kursivointi meidän.) (Pediatrics, maaliskuu 1990, s. 380.) Tri Joan Hodgman menee askelta pitemmälle kirjoittaessaan lääkärilehdessä Western Journal of Medicine: ”Verenvaihto ei estä bilirubiinitahrojen ilmaantumista aivoihin bilirubiinipitoisuuksien ollessa alhaiset, ja se voi edellä lainatun tutkimustyön huomioon ottaen olla todellisuudessa vahingollinen.” (Kesäkuu 1984, s. 933.)