Yöllinen tapaaminen Tansaniassa
KENIASSA pidetyn Jehovan todistajien kansainvälisen konventin jälkeen lähdimme jännittyneinä Tansanian-safarille.
Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Manyarajärven kansallispuisto. Olimme ihmeissämme moninaisista villieläimistä: sinimarakateista, impaloista, kafferipuhveleista, seeproista ja muista. Kuvittele itsesi katselemassa toiselle puolelle lampea, jossa on virtahepoja. Vastarannalla näet kirahvin syömässä, leijonan kaukana ruohikossa ja gnulauman sen takana.
Kun saavuimme Ngorongoron kraatterille, palkkasimme oppaan ja vuokrasimme nelivetoisen ajoneuvon tehdäksemme päivän retken kalderalle (romahtaneen tulivuoren kraatterille). Kuoppainen tie vei meidät noin 600 metriä kraatterin reunalta alas sen pohjalle. Mikä näky! Villieläimet olivat levittäytyneet tälle valtavalle tasangolle. Gnulaumat liikkuivat ikään kuin ne olisivat tehneet muuttoa. Seeproja, lehmäantilooppeja sekä thomsoningaselleita ja grantingaselleita oli joukoittain. Eräällä pysähdyspaikalla tuuheaharjainen leijona lepäsi ajoneuvomme varjossa välittämättä siitä, että me olimme aivan sen yläpuolella. Myöhemmin pysähdyimme katselemaan kaukana olevia suippohuulisarvikuonoja sekä lähellä olevia norsuja, jotka söivät puiden lehtiä. Ajaessamme takaisin kraatterin reunaa kohti muistelimme monia vaikuttavia eläimiä. Oliko meiltä jäänyt jokin näkemättä?
Kyllä vain: leopardi. Mutta toive nähdä sellainen luonnossa on melkein haavetta. Valokuvaaja Erwin Bauer on todennut: ”Turistit ovat äärimmäisen innokkaita ja sitkeitä yrittäessään nähdä leopardeja, mikä ainakin osaltaan johtuu siitä, että näitä eläimiä on erittäin vaikea löytää, saati sitten valokuvata. Tyypillisillä safareilla useimmat matkailijat eivät näe ainoatakaan leopardia edes vilaukselta. Olen 15 safarillani nähnyt yhteensä kahdeksan leopardia, joista vain yksi on ollut kameran tavoitettavissa.” (International Wildlife.)
Illan pimetessä mieltämme askarrutti toinen kysymys. Majapaikkaan tehdyt varaukset oli peruutettu, ja meidän täytyi lähteä yöpaikan hakuun. Lähdimme ajamaan pilkkopimeää hiekkatietä. Yhtäkkiä me kaksi etupenkillä istuvaa säpsähdimme. Jokin kellanruskea väriläikkä hyppäsi suoraan automme valokeilaan. Pysähdyimme nopeasti ja haukoimme henkeä!
Suoraan edessämme oli täysikasvuinen leopardi! Jos takapenkillä istuvat tunsivat olevansa jotenkin huonommassa asemassa, se tunne oli hetkessä poissa. Leopardi syöksyi tien oikeaan reunaan – ja jähmettyi paikoilleen. ”Mitähän tässä pitäisi tehdä?” se näytti pohtivan valon loisteessa ja meidän kaikkien katsellessa sitä. ”Pitäisikö hyökätä vai kääntää selkänsä tuntemattomalle ’viholliselle’ ja yrittää paeta tiheikköön?”
Adrian, yksi seurueemme jäsen, oli lähimpänä – noin metrin päässä tästä voimaa uhkuvasta kauniista luomuksesta. ”Antakaa nopeasti salamalaite”, hän kuiskasi samalla kun hän nappasi täysautomaattisen kameransa. Takaa kuiskailtiin varoituksia: ”Älä päästä mitään ääntä.” Kamera oli nopeasti ladattu ja kuva otettu, mutta vaikutti siltä kuin se olisi epäonnistunut, koska salamavalo peilautui auton ikkunasta takaisin. Kun paristot latautuivat uudestaan, Adrian laski varovasti ikkunansa alas. Leopardi oli vain käsivarren mitan päässä hänestä; sen hännänpää nyki ja silmät paloivat.
Heti kun olimme ottaneet toisen kuvan, se teki ratkaisunsa. Upea leopardi loikkasi aluskasvillisuuden sekaan ja katosi näkyvistä. Mikä jännitys autossamme vallitsikaan! Se oli unohtumaton kokemus. Oppaat sanoivat myöhemmin, että tilanne oli erittäin harvinainen. Koska tuo toinen valokuva onnistui oikein hyvin, se vahvistaa muistojamme tuosta jännittävästä yöllisestä tapaamisestamme Tansaniassa.