100 vuotta elokuvia — Vartiotornin VERKKOKIRJASTO

100 vuotta elokuvia

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN RANSKAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

ELOKUVA ei ollut niinkään yhden oivalluksen tulos kuin 75 vuotta kestäneen kansainvälisen tutkimuksen ja kokeilun huipentuma. Belgialaisen Joseph Plateaun vuonna 1832 keksimällä fenakistiskoopilla saatiin piirrettyyn kuvasarjaan liikkeen vaikutelma. Ranskassa Joseph Niepce ja Louis Daguerre onnistuivat vuonna 1839 kehittämään valokuvausmenetelmän, joka muutti todellisuuden kuviksi. Ranskalainen Emile Reynaud kehitti tätä ideaa edelleen ja esitti animaatiokuultokuvia, joita sadattuhannet ihmiset kävivät katsomassa vuosina 1892–1900.

Ratkaiseva läpimurto elokuva-alalla tehtiin vähän yli 100 vuotta sitten. Kuuluisa amerikkalainen keksijä Thomas Edison ja hänen englantilainen apulaisensa William Dickson suunnittelivat vuonna 1890 kameran, joka oli pienen pystysuoran pianon kokoinen ja painoinen, ja seuraavana vuonna Edison haki patenttia yhden hengen katselulaitteelle nimeltä kinetoskooppi. Elokuvat, jotka tallennettiin 35 millimetrin levyisille, rei’itetyille selluloidiliuskoille, kuvattiin maailman ensimmäisessä elokuvastudiossa Black Mariassa, joka sijaitsi West Orangessa New Jerseyn osavaltiossa Yhdysvalloissa. Nämä elokuvat sisälsivät erilaisia varietee- ja sirkusesityksiä, villin lännen näytöksiä sekä kohtauksia New Yorkin menestysnäytelmistä. Ensimmäinen kinetoskooppihalli avattiin New Yorkissa vuonna 1894, ja samana vuonna vietiin useita koneita Eurooppaan.

Edison ei aluksi ollut kiinnostunut elokuvien projisoinnista, mutta pitääkseen kilpailijat loitolla hänen oli pakko valmistaa projektori. Hänen vitaskooppinsa otettiin käyttöön New Yorkissa huhtikuussa 1896. Näin hän käynnisti patenttisodan, jonka seurauksena syntyi yhteenliittymä elokuvatuotannon monopolisoimiseksi.

Edisonin kinetoskooppi innosti lyonilaiset teollisuusmiehet Auguste ja Louis Lumièren keksimään käsikammella toimivan kameran, jolla voitiin sekä kuvata että esittää elokuvia. Heidän kinematografinsa (kreikan sanoista kinēma ’liike’ ja grafein ’kuvata’) patentoitiin helmikuussa 1895, ja 28. joulukuuta koitti ”elokuvien virallinen maailmanensi-ilta” Grand Caféssa Boulevard des Capucines 14:ssä Pariisissa. Seuraavana päivänä Grand Caféssa kävi 2000 pariisilaista katsomassa tätä tieteen uusinta ihmettä.

Pian Lumièren veljekset avasivat elokuvateattereita pitkin maailmaa ja lähettivät kuvaajia kaikkialle. Muutamassa vuodessa he tekivät noin 1500 elokuvaa kuuluisista paikoista ja tapahtumista, muun muassa Venäjän tsaarin Nikolai II:n kruunajaisista.

Mykkä kausi

Georges Méliès, taikuri ja pariisilaisen teatterin omistaja, lumoutui näkemästään. Hän tarjoutui ostamaan kinematografin. Vastaus ilmeisesti kuului: ”Ei, kinematografi ei ole kaupan. Ja kiittäkää minua, nuori mies: tällä keksinnöllä ei ole tulevaisuutta.” Méliès ei kuitenkaan lannistunut vaan alkoi kuvata Englannista tuomillaan laitteilla. Hänen trikkinsä ja käsikirjoituksensa tekivät elokuvasta taidemuodon. Hänen filminsä Le Voyage dans la lune (Matka kuuhun) saavutti vuonna 1902 kansainvälistä menestystä. Hän valmisti Montreuil’ssa Pariisin liepeillä sijaitsevassa studiossaan yli 500 elokuvaa – joista monet olivat käsin väritettyjä.

Vuoden 1910 tienoilla 70 prosenttia koko maailman vientielokuvista oli ranskalaisia. Tämä johtui pääosin siitä, että Pathén veljekset olivat teollistaneet elokuvan pyrkiessään tekemään siitä ”huomisen teatterin, sanomalehden ja koulun”.

Charlie Chaplin, Douglas Fairbanks, David W. Griffith ja Mary Pickford perustivat vuonna 1919 yhtiön nimeltä United Artists murtaakseen edellä mainitun yhteenliittymän kaupallisen johtoaseman. Griffithin vuonna 1915 valmistunut Birth of a Nation (Kansakunnan synty) oli Hollywoodin ensimmäinen menestyselokuva. Tämän erittäin kiistellyn, Yhdysvaltain sisällissodasta kertovan filmin rasistinen sisältö synnytti ensi-illan yhteydessä mellakoita, joissa jopa kuoli muutamia ihmisiä. Se oli silti suurmenestys – yli 100 miljoonaa katsojaa – mikä teki siitä yhden kaikkien aikojen tuottoisimmista elokuvista.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen elokuvat ”tutustuttivat koko Amerikan yökerhojen, klubien ja salakapakoiden maailmaan sekä niihin liittyvään moraaliseen kevytmielisyyteen”. Ulkomaiset elokuvat melkein katosivat Amerikan valkokankailta, kun taas muualla maailmassa ohjelmistoista oli 60–90 prosenttia amerikkalaisia elokuvia. Elokuvan avulla amerikkalainen elämäntapa ja amerikkalaiset tuotteet nostettiin jalustalle. Samaan aikaan vastaluotu ”tähtijärjestelmä” teki esimerkiksi Rudolph Valentinosta, Mary Pickfordista ja Douglas Fairbanksista suoranaisen palvonnan kohteita.

Ääni ja väri

”Hei äiti, kuunteles tätä!” Näillä sanoilla Al Jolson teki elokuvassa The Jazz Singer (Jazzlaulaja) vuonna 1927 lopun mykkien elokuvien kulta-ajasta ja esitteli maailmalle äänielokuvan. Elokuvan synnystä lähtien oli tehty kokeiluja tahdistetuilla gramofonilevyillä, mutta vasta 20-luvulla ääni saatiin toimimaan, kun käyttöön tulivat sähköinen äänitysmenetelmä ja putkivahvistimet. Äänen ilmaantuminen toi mukanaan omat ongelmansa.

Värit tulivat mukaan elokuviin, kun filmejä alettiin värittää käsin. Myöhemmin otettiin käyttöön rajaajat. Filmit väritettiin, koska kunnollista värifilmimenetelmää ei ollut. Valmistajat hyödynsivät erilaisia keinoja, kunnes kolmivärimenetelmään perustuva Technicolor onnistui vuonna 1935. Siitä huolimatta väriä alettiin pitää merkittävänä vetonaulana vasta sitten, kun Gone With the Wind (Tuulen viemää) saavutti valtavan suosion vuonna 1939.

Sodanaikaista propagandaa

Laman aikana 30-luvulla elokuvan tehtävänä oli olla ”massojen oopiumia”. Mutta maailman edetessä kohti sotaa siitä tehtiin manipulointi- ja propagandaväline. Mussolini sanoi elokuvaa ”vahvimmaksi aseeksi” – ”l’arma più forte” – ja Hitlerin valvonnassa siitä puolestaan tuli kansallissosialismin puolestapuhuja, jonka ensisijainen tarkoitus oli juurruttaa oppi nuoriin. Esimerkiksi elokuvissa Der Triumph des Willens (Tahdon riemuvoitto) ja Olympia natsijohtajia suorastaan jumaloitiin. Toisaalta Jud Süss (Vallanhimo) edisti antisemitismiä. Englannissa taas Laurence Olivierin Henry V (Henrik V) nosti taistelumoraalia liittoutuneiden maihinnousua ja siitä johtuvia menetyksiä silmällä pitäen.

Kriisissä

Kun televisiot yleistyivät toisen maailmansodan jälkeen, ihmiset pysyivät kotona sen sijaan että olisivat lähteneet elokuviin. Katsojamäärät romahtivat Yhdysvalloissa puoleen vain kymmenessä vuodessa. Tuhannet teatterit joutuivat sulkemaan ovensa ja elokuvatuotanto laski kolmanneksella, vaikka 50-luku toi mukanaan laajakangaselokuvat ja suunnatut stereoäänet. Kilpailuun vastattiin tuottamalla miljoonia dollareita maksaneita menestyselokuvia, muun muassa Cecil B. deMillen Ten Commandments (Kymmenen käskyä) (1956). Katsojamäärät putosivat myös Euroopassa.

Yhteiskunnallinen vaikutus

Elokuvaa on sanottu yhteiskunnan peiliksi. Monet 70-luvun filmit heijastivatkin aikansa ”levottomuutta, tyytymättömyyttä, ihanteiden menettämistä, ahdistuneisuutta ja vainoharhaisuutta”, mikä ilmenee kauhuelokuvien uudesta kukoistuksesta sekä ”ennennäkemättömästä viehtymyksestä saatananpalvontaan ja okkultismiin”. Katastrofielokuvat tarjosivat ”hetken vapautuksen tosielämän katastrofeista” (World Cinema—A Short History). Toisaalta 80-luvulla nähtiin sellaista, mitä eräs ranskalainen toimittaja sanoi ”harkituksi yritykseksi normalisoida kieroutuneisuus”. Vuoden 1983 Cannesin filmifestivaalien elokuvista puolet kuvasi homoseksuaalisuutta tai insestiä. Väkivallasta on tullut uusien elokuvien johtoaihe. Vuonna 1992 tuotetuista Hollywood-elokuvista 66 prosenttia sisälsi väkivaltaisia kohtauksia. Aiemmin väkivaltaan oli yleensä jokin syy, mutta nykyään sitä käytetään täysin aiheettomasti.

Miten tämä on vaikuttanut? Kun eräs nuoripari, joka ei aiemmin ollut syyllistynyt rikoksiin, riehaantui lokakuussa 1994 Pariisissa ja tappoi neljä henkeä, yhteys elokuvaan Natural Born Killers (Syntyneet tappajiksi), jossa muuan pariskunta tappaa 52 henkeä, oli ilmeinen. Yhä useammat sosiologit ilmaisevat olevansa huolissaan väkivallan vaikutuksesta – etenkin nuoriin, joille tällaiset kuvat toimivat käytösmalleina. Kaikki elokuvat eivät tietenkään ihannoi väkivaltaa tai moraalittomuutta. Sellaiset uudet elokuvat kuin The Lion King (Leijonakuningas) ovat lyöneet vanhoja yleisöennätyksiä.

Kun pariisilainen sanomalehti Le Monde kysyi eräältä huomattavalta elokuvantekijältä ja näyttelijältä, miten elokuva oli kuluneiden 100 vuoden aikana vaikuttanut yhteiskuntaan, hän vastasi, että vaikka elokuva on ”ihannoinut sotaa, romantisoinut gangstereita, tarjonnut yksioikoisia ratkaisuja ja hurskaita saarnoja, luonut vääriä odotuksia sekä edistänyt vaurauden, varallisuuden, mitäänsanomattoman fyysisen kauneuden ja lukemattomien muiden epärealististen ja arvottomien päämäärien palvontaa”, se on kaikesta huolimatta antanut miljoonille ihmisille tervetulleen mahdollisuuden päästä hetkeksi pakoon arkielämän kovaa todellisuutta.

Kun valot sammuvat ja valkokangas alkaa elää, saatamme yhä hetkittäin aistia sen tenhon, joka lumosi ihmiset runsaat sata vuotta sitten.

[Tekstiruutu/Kuva s. 21]

”Kuvanäytös Luominen”

Kun vuosi 1914 päättyi, oli noin yhdeksän miljoonaa henkeä Australiassa, Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Uudessa-Seelannissa nähnyt ilmaiseksi Vartiotorni-seuran esityksen ”Kuvanäytös Luominen”. Tämä neliosainen, yhteensä kahdeksan tuntia kestänyt ohjelma koostui elo- ja kuultokuvista, joihin oli tahdistettu ääntä ja musiikkia. Kuultokuvat ja filmit oli molemmat väritetty käsin. ”Luomisnäytöksen” avulla pyrittiin ”kehittämään arvostusta Raamattua ja siinä ilmaistua Jumalan tarkoitusta kohtaan”. Sen kohokohtia olivat aukeneva kukka ja kananpojan kuoriutuminen, jotka oli vangittu filmille jaksottaisella valokuvausmenetelmällä.

[Kuva s. 19]

”Cinématographe Lumière”, joka patentoitiin helmikuussa 1895

[Lähdemerkintä]

[Kuvan lähdemerkintä s. 19]