Halkiomatotauti – onko sen loppu näköpiirissä?

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN NIGERIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

VAIKKA lääketieteessä ja muilla tieteen aloilla on tapahtunut hämmästyttävää edistystä, ihmiskunta ei ole kyennyt ratkaisemaan monia iänikuisia ongelmia. Tämä on pitänyt paikkansa halkiomatotaudin nujerrusyrityksistä.

Kaikki keinot tästä tehtävästä suoriutumiseen näyttäisivät olevan käytettävissä. Lääkärit tuntevat kyseisen loisen elämänkierron. Tauti on helppo määrittää. On tehokkaita lääkkeitä, joilla se voidaan parantaa. Valtioiden johtohenkilöt ovat hyvin kiinnostuneita tukemaan sen torjumiseen tähtääviä ponnisteluja. Siitä huolimatta tämän miljoonia ihmisiä Aasiassa, Afrikassa, Etelä-Amerikassa, Karibianmeren alueella ja Lähi-idässä vaivaavan taudin loppu ei ole näköpiirissä.

Halkiomatotauti (jota sanotaan myös bilhartsioosiksi tai skistosomiaasiksi) on vitsannut ihmistä vuosituhansia. Egyptiläisistä muumioista löydetyt kalkkiutuneet munat osoittavat, että tämä tauti vaivasi egyptiläisiä faraoiden päivinä. Nykyään, kolmetuhatta vuotta myöhemmin, tämä tauti vitsaa edelleen Egyptiä ja heikentää miljoonien tuon maan kansalaisten terveyttä. Joissakin Niilin suistoalueen kylissä yhdeksän kymmenestä ihmisestä on saanut tartunnan.

Egypti on vain yksi niistä vähintään 74 maasta, joille halkiomatotauti on luonteenomainen piirre. Maailman terveysjärjestön (WHO:n) lukujen mukaan tämä tauti on tarttunut 200 miljoonaan ihmiseen kautta maailman. Niistä 20 miljoonasta ihmisestä, joilla tämä tauti on kroonisena, noin 200000 kuolee joka vuosi. Trooppisista loistaudeista vain malaria menee halkiomatotaudin edelle, kun ajatellaan sitä, kuinka monia ihmisiä halkiomatotauti vaivaa ja kuinka paljon yhteiskunnallista ja taloudellista vahinkoa se aiheuttaa.

Loisen elämänkierto

Jotta halkiomatotautia voitaisiin ymmärtää ja niin muodoin tietää, miten ehkäistä ja parantaa se, täytyy saada selvä käsitys sitä aiheuttavasta loisesta. Avainseikka on tämä: selviytyäkseen ja pysyäkseen elinvoimaisena sukupolvesta toiseen tämä loinen tarvitsee kaksi isäntäeliötä, joiden sisällä se voi saada ravintoa ja kehittyä. Toinen on nisäkäs, esimerkiksi ihminen, ja toinen makean veden kotilo.

Tapahtumasarja on seuraavanlainen. Kun loistartunnan saanut ihminen virtsaa tai ulostaa lammen, järven, virran tai joen veteen, hänestä vapautuu loisten munia – ehkä jopa miljoona munaa päivässä. Munat ovat niin pieniä, ettei niitä voi nähdä ilman mikroskooppia. Kun munat joutuvat veteen, niistä kuoriutuu loisia. Loiset uivat ruumiissaan olevien pienen pienten ripsien avulla kotilon luo ja tunkeutuvat sen sisään. Kotilon sisällä ne lisääntyvät seuraavien neljästä seitsemään viikon ajan.

Kun ne poistuvat kotilosta, niillä on vain kaksi vuorokautta aikaa löytää ihminen tai jokin muu nisäkäs ja päästä sen sisään, muuten ne kuolevat. Päästyään tällaisen isännän luo, joka on tullut veteen, loiset porautuvat ihon läpi ja kulkeutuvat verenkiertoon. Ihminen voi tuntea tämän vuoksi kutinaa, vaikka hänellä ei yleensä ole aavistusta siitä, mitä on tapahtunut. Verenkierrossa loinen kulkeutuu rakon tai suolen verisuoniin sen mukaan, mistä loislajista on kyse. Joidenkin viikkojen kuluessa loiset kasvavat aikuisiksi koiras- ja naarasmadoiksi, jotka voivat olla jopa 2,5 senttimetriä pitkiä. Parittelun jälkeen naaras alkaa laskea munia isännän verenkiertoon, ja näin kierros umpeutuu.

Noin puolet munista poistuu elimistöstä joko ulosteiden mukana (suolistoskistosomiaasissa) tai virtsan mukana (virtsatieskistosomiaasissa). Loput munista jäävät elimistöön ja vahingoittavat tärkeitä elimiä. Taudin edetessä potilaalla voi ilmetä kuumetta, vatsan turvotusta ja sisäistä verenvuotoa. Lopulta tauti voi johtaa rakkosyöpään tai maksan tai munuaisten vajaatoimintaan. Joistakin potilaista tulee lisääntymiskyvyttömiä, tai he halvaantuvat. Jotkut kuolevat.

Ratkaisuja ja ongelmia

On ainakin neljä keinoa, joilla taudin leviäminen voidaan estää. Jos mitä tahansa näistä neljästä keinosta käytettäisiin maailmanlaajuisesti, tämä tauti saataisiin hävitetyksi.

Ensimmäinen keino on tuhota kotilot vesistä. Kotilot ovat välttämättömiä loisen kehittymisen kannalta. Jos ei ole kotiloita, ei ole halkiomatotautiakaan.

Pääpyrkimyksenä on ollut valmistaa myrkky, joka olisi riittävän voimakas tappamaan kotilot mutta ei saastuttaisi ympäristöä. Kun kotiloita yritettiin hävittää 1960- ja 1970-luvuilla, kaikki eliöt tuhoutuivat laajoilta vesialueilta. Egyptiläisessä Theodor Bilharz -⁠tutkimuslaitoksessa on yritetty löytää sellainen nilviäismyrkky (kotiloita tappava aine), joka ei vahingoita muita eliöitä. Laitoksen johtaja tri Aly Zein El Abdeen sanoo tällaisesta aineesta: ”Sitä on tarkoitus heittää veteen, jolla kastellaan peltoja ja jota ihmiset ja eläimet juovat ja jossa kalat elävät, joten meidän on oltava vuorenvarmoja siitä, ettei siitä ole vahinkoa yhdellekään näistä.”

Toinen keino on tappaa ihmisessä olevat loiset. Hoidossa käytettiin 1970-luvun puoliväliin asti sellaisia lääkkeitä, joilla oli monia sivuvaikutuksia ja joista aiheutui monenlaisia komplikaatioita. Hoidon yhteydessä oli tavallisesti tarpeen antaa sarja tuskallisia ruiskeita. Jotkut valittivat, että hoito oli pahempi kuin itse sairaus! Sittemmin on kehitetty uusia lääkkeitä – muun muassa Praziquantel-niminen lääke – jotka tehoavat halkiomatotautiin, ja niitä voidaan ottaa suun kautta.

Vaikka näillä lääkkeillä on saatu hyviä tuloksia kenttäprojekteissa Afrikassa ja Etelä–Amerikassa, niiden hinta on ollut suuri ongelma monille maille. WHO valitti vuonna 1991: ”Maat, joille tämä tauti on luonteenomainen, eivät voi käynnistää laajamittaisia torjuntaohjelmia [halkiomatotautia vastaan] hoidon kalleuden vuoksi; itse lääkkeen kovaan valuuttaan perustuvat hinnat ylittävät useimmissa Afrikan maissa asukasta kohti laaditun terveysministeriön budjetin.”

Sielläkin, missä potilas voi saada näitä lääkkeitä ilmaiseksi, monet ihmiset eivät hakeudu hoitoon. Miksi? Yksi syy on se, että jotkut eivät pidä tätä tautia vakavana ongelmana, koska sen aiheuttama kuolleisuus on suhteellisen alhainen. Ihmiset eivät myöskään aina tunnista taudin oireita. Joissakin Afrikan osissa veren esiintyminen virtsassa (taudin ensisijainen oire) on niin yleistä, että sen ajatellaan kuuluvan normaalina osana varttumiseen.

Kolmas keino on estää munien joutuminen vesistöön. Halkiomatotaudin uhka pienenisi, jos virtoja ja lampia suojeltaisiin saastumiselta rakentamalla käymälöitä ja jos kaikki käyttäisivät niitä.

Maailmanlaajuiset tutkimukset osoittavat, että tautia esiintyy huomattavasti vähemmän vesi- ja viemärijohtojen sekä käymälöiden asentamisen jälkeen, mutta nämä järjestelyt eivät takaa sitä, että tauti kyetään torjumaan täysin. ”Kiertokulun jatkumiseen riittää se, että yksi ihminen ulostaa virtaan”, toteaa tutkija Alan Fenwick, joka on tutkinut halkiomatotautia yli 20 vuotta. On myös olemassa se vaara, että saastuneita kuona-aineita vuotaa vesistöön rikkinäisestä viemäristä.

Neljäs keino on pitää ihmiset poissa loisten saastuttamasta vedestä. Tämäkään ei ole niin helppoa kuin miltä se voi vaikuttaa. Sen lisäksi että ihmiset hakevat monissa maissa juomavetensä järvistä, virroista ja joista, he myös pesevät itsensä ja vaatteensa niissä sekä ottavat niistä vettä peltojen kastelua varten. Kalastajat joutuvat päivittäin tekemisiin veden kanssa. Ja kovassa tropiikin kuumuudessa lapset voivat tuntea vastustamatonta halua uida järvessä tai joessa.

Tarjoaako tulevaisuus toivoa?

Ei ole epäilystäkään siitä, että vilpittömät ihmiset ja järjestöt taistelevat uutterasti halkiomatotautia vastaan ja että edistystä on tapahtunut valtavasti. Tutkijat kehittelevät jopa rokotetta tätä tautia vastaan.

Toiveet tämän taudin hävittämisestä ovat kuitenkin pienet. Tri M. Larivière sanoo ranskalaisessa lääketieteellisessä julkaisussa La Revue du Praticien: ”Menestyksestä huolimatta – – tämä tauti on kaikkea muuta kuin häviämässä.” Vaikka yksilöt voivatkin tällä hetkellä välttyä halkiomatotaudilta tai parantua siitä, tähän tautiin ei ehkä löydetä yleispätevää ratkaisua ennen kuin Jumalan uusi maailma koittaa. Raamattu lupaa, että ”yksikään siellä asuva ei sano: ’Minä olen sairas.’” (Jesaja 33:​24.)

[Kuva s. 15]

Ihmiset voivat saada elimistöönsä halkiomatotautia aiheuttavia loisia, jos he menevät saastuneeseen veteen