Mitä on tapahtunut lähimmäisenrakkaudelle?
MILJOONAT ihmiset ovat neuvottomia, peloissaan ja onnettomia, eikä heillä ole ketään, kenen puoleen he voisivat kääntyä. ”Syön yksin, kävelen yksin, nukun yksin ja puhun itselleni”, eräskin valitteli. Vain harvat ovat halukkaita ojentamaan auttavan kätensä sitä tarvitseville.
Muuan eläkkeelle jäänyt liikenainen kertoi: ”Eräänä iltana leskirouva, joka asuu samassa kerroksessa, koputti ovelleni ja sanoi olevansa yksinäinen. Sanoin hänelle kohteliaasti mutta suoraan, että minulla oli kiire. Hän pyysi anteeksi, että oli vaivannut minua, ja lähti pois.”
Nainen jatkoi: ”Tunsin itseni varsin ylpeäksi siitä, että olin saanut karkotettua sellaisen ikävystyttävän ihmisen. Seuraavana iltana eräs ystäväni soitti ja kysyi, tunsinko sen samassa talossa asuneen naisen, joka oli tehnyt itsemurhan edellisenä iltana. Arvasit varmaan, että hän oli juuri se nainen, joka koputti ovelleni.” Myöhemmin tämä liikenainen sanoi oppineensa ”kovan läksyn”.
Tiedetään varsin hyvin, että pikkulapset voivat kuolla, jos he eivät saa osakseen rakkautta. Varttuneemmatkin lapset voivat kuolla samasta syystä. Itsemurhan tehnyt viehättävä 15-vuotias tyttö sanoi jättämässään viestissä: ”Rakkaus merkitsee sitä, että ihminen ei enää ole yksin.”
Yksi nykyajan murhenäytelmistä
Viikkolehti Newsweek sanoi muutama vuosi sitten kansallisuusvihasta: ”’Vihaa lähimmäistäsi’ näytti olleen tuon vuoden mottona.” Entiseen Jugoslaviaan kuuluneessa Bosnia-Hertsegovinassa käytyjen taistelujen aikana yli miljoona ihmistä joutui jättämään kotinsa ja kymmeniätuhansia tapettiin. Ketkä siihen syyllistyivät? ”Omat naapurimme”, sanoi eräs tyttö, joka oli ajettu pois kotikylästään. ”Me tunsimme heidät.”
”Ennen elimme yhdessä rauhassa”, sanoi muuan nainen, joka asui 3000 hutun ja tutsin asuttamassa Rugandan kylässä. The New York Times kirjoitti: ”Tämän kylän tarina on Ruandan tarina: hutut ja tutsit elivät yhdessä, menivät keskenään naimisiin, eivät välittäneet siitä, kuka oli hutu ja kuka tutsi, eivätkä edes tienneet sitä. Sitten jokin niksahti” ja ”tappaminen alkoi”.
Israelissa juutalaiset ja arabit asuvat myös vierekkäin, mutta silti monet heistä vihaavat toisiaan. Vastaavanlaisia tilanteita on syntynyt tällä vuosisadalla Pohjois-Irlannissa, Intiassa ja Pakistanissa, Malesiassa ja Indonesiassa sekä rotujen välillä Yhdysvalloissa – tosiaankin kaikkialla nykymaailmassa.
Voitaisiin mainita lisää esimerkkejä kansallisuus- ja heimovihasta sekä uskonnollisesta vihasta. Maailmassa ei ole koskaan ennen ollut näin vähän rakkautta.
Keiden syytä se on?
Rakkauden tavoin vihakin on opittua. Eräässä suositussa laulussa sanotaan lapsista: ”Sinua on – – opetettu, ennen kuin on liian myöhäistä, ennen kuin olet kuusi- tai seitsemän- tai kahdeksanvuotias, vihaamaan kaikkia ihmisiä, joita sukulaisesi vihaavat.” Erityisesti nykyään viha on opittua. Kirkot varsinkaan eivät ole opettaneet jäseniään osoittamaan rakkautta.
Ranskalainen sanomalehti Le Monde kysyi: ”Miten voi olla ajattelematta sitä, että ne hutut ja tutsit, jotka sotivat Burundissa ja Ruandassa, saivat valmennusta samoilta kristityiltä lähetyssaarnaajilta ja kävivät samoissa kirkoissa?” Sitä sopiikin ihmetellä, sillä National Catholic Reporter -lehden mukaan Ruanda on ”70-prosenttisesti katolinen maa”.
Aiemmin tällä vuosisadalla Itä-Euroopan maat omaksuivat ateistisen kommunismin. Prahan yliopiston teologisen tiedekunnan esimies selitti vuonna 1960, mistä se johtui: ”Me, vain me kristityt, olemme vastuussa kommunismista. – – Muistakaa, että kommunistit olivat kerran kristittyjä. Elleivät he usko oikeudenmukaiseen Jumalaan, niin kenen vika se on?”
On huomionarvoista, mitä kirkot tekivät ensimmäisen maailmansodan aikana. Brittiläinen prikaatikenraali Frank Crozier totesi tästä sodasta: ”Kristikunnan kirkot ovat parhaita verenhimon herättäjiä, mitä meillä on, ja olemme käyttäneet niitä vapaasti hyödyksemme.” Myöhemmin, toisen maailmansodan jälkeen, The New York Times kirjoitti: ”Menneisyydessä katoliset piispat ovat eri maissa melkein aina tukeneet maansa käymiä sotia siunaten sotajoukot ja rukoillen voiton puolesta, samalla kun piispat ovat toisella puolella myös rukoilleet julkisesti oman maansa voiton puolesta.”
Jeesus Kristus osoitti kuitenkin rakkautta kaikissa toimissaan, ja apostoli Paavali kirjoitti: ”Jumala on opettanut teidät rakastamaan toisianne.” (1. Tessalonikalaisille 4:9.) ”Tosi kristityt ovat veljiä ja sisaria Jeesuksessa Kristuksessa”, totesi Kanadan Vancouverissa ilmestyvän Sun-sanomalehden toimittaja. ”He eivät varmasti koskaan vahingoittaisi tieten tahtoen toisiaan.”
Ei ole epäilystäkään siitä, että nykyinen rakkaudettomuus on erittäin suuressa määrin kirkkojen syytä. Aikakauslehti India Today totesi eräässä kirjoituksessaan: ”Uskonto on ollut se lippu, jonka alla on tehty kamalimmat rikokset.” Siihen, miksi tällainen sydämetön piittaamattomuus toisista on ollut tyypillistä meidän sukupolvellemme, on kuitenkin eräs perussyy.
Miksi rakkaus on jäähtynyt
Vastauksen saamme Luojaltamme. Hänen Sanassaan, Raamatussa, kutsutaan aikaa, jota me elämme, ”viimeisiksi päiviksi”. Erään Raamatun profetian mukaan ihmiset olisivat tänä aikakautena ”vailla luonnollista kiintymystä”. Jeesus Kristus ennusti, että näinä ”kriittisinä aikoina, joista on vaikea selviytyä” – ja joita kutsutaan Raamatussa myös ”asiainjärjestelmän päättymiseksi” – ”useimpien rakkaus kylmenee”. (2. Timoteukselle 3:1–5; Matteus 24:3, 12.)
Nykyinen rakkaudettomuus on siis yksi todiste siitä, että me elämme tämän maailman viimeisiä päiviä. Se merkitsee onneksi myös sitä, että nykyinen jumalaton ihmismaailma korvataan pian vanhurskaalla uudella maailmalla, jota hallitsee rakkaus. (Matteus 24:3–14; 2. Pietarin kirje 3:7, 13.)
Onko meillä todellista aihetta luottaa siihen, että tällainen muutos tulee tapahtumaan – että me voimme vielä elää maailmassa, missä kaikki ihmiset rakastavat toisiaan ja elävät rauhassa toistensa kanssa?