Valo joka pelastaa ihmishenkiä

ELETTIIN 1800-luvun loppupuolta. Atlantin ylitykseen oli kulunut eräältä laivalta viisi vaivalloista viikkoa. Sen matkustajat odottivat näkevänsä maata minä päivänä tahansa. Sitten taivaanrantaan ilmaantui valo, yksinäinen tähti. Kyseessä ei kuitenkaan ollut tähti, vaan majakka. ”Nähdessämme valon polvistuimme heti kiittämään Jumalaa”, sanoi eräs matkustaja myöhemmin. Valo opasti heidät turvallisesti määränpäähänsä. Mutta kaikki entisajan merimatkat eivät päättyneet näin hyvin.

22. joulukuuta vuonna 1839 oli kaunis, aurinkoinen päivä New Yorkin korkeudella Pohjois-Amerikan itärannikolla. Plum Islandin majakanhoitaja arveli, että hän voisi hyvällä omallatunnolla poistua saarelta pienellä soutuveneellään, viedä vaimonsa kauppaan ja palata takaisin ennen pimeän tuloa. Heidän poissa ollessaan kävikin niin, että tuuli alkoi puhaltaa. Oli tulossa myrsky, ja se tuli nopeasti. Pian taivasta ja merta ei enää erottanut toisistaan, sillä vihainen tuuli kieputti sadetta, vaahtoa ja pärskeitä harmaana massana. Majakanhoitaja koetti epätoivoisesti päästä takaisin saarelleen, mutta siitä ei tullut mitään. Tuon yön majakka pysyi pimeänä.

Lähellä puoltayötä Pocahontas-niminen laiva kamppaili löytääkseen joen ja satamansuun, joihin tämä majakka normaalisti oli opastanut merenkävijät, mutta niiden etsiminen oli turhaa. Laiva törmäsi hiekkasärkkään, hajosi peräosastaan ja upposi vieden koko miehistönsä mukanaan. Vähän ennen päivänkoittoa kärsi myös Richmond Packer, samaan satamaan matkalla ollut laiva, haaksirikon, mutta siinä menetti henkensä vain yksi ihminen, kapteenin vaimo.

Merenkulun historia on täynnä onnettomuuksia, jotka majakan valo olisi voinut estää. ”Ennen vanhaan moni laiva purjehti turvallisesti yli valtameren mutta sitten kärsi haaksirikon yrittäessään päästä satamaan”, sanoo kirja America’s Maritime Heritage. ”Valtameripurjehduksen vaarallisin osuus olivat ne muutamat viimeiset kilometrit, kun laiva lähestyi maata ja sai sen lopulta näkyviinsä.”

Majakoiden historiaa tutkinut D. Alan Stevenson sanoo, että Britannian rannikoille haaksirikkoutui vuonna 1793 yhteensä 550 laivaa ja vuonna 1833 jo 800 laivaa. Oli välttämätöntä saada lisää majakoita, samoin parempia valoja.

Joissakin maissa, myös Englannissa ja Yhdysvalloissa, purjehtimisen vaarallisuutta lisäsivät pahamaineiset rantarosvot, jotka sytyttivät vääriä valoja houkutellakseen laivoja ajamaan karille, minkä jälkeen ne voitiin käydä ryöstämässä puhtaaksi. Ne, jotka eivät olleet kuolleet karilleajossa, usein tapettiin, sillä rantarosvot eivät halunneet silminnäkijöitä. Kirkas kuutamo saattoi kuitenkin pilata heidän suunnitelmansa. Tällaiset varkaat ja tappajat joutuivat kuitenkin lopulta lopettamaan rikollisen toimintansa, kun majakoita tuli lisää ja ne olivat aiempaa parempia.

Ensimmäiset pimeässä näkyvät merimerkit

Homeroksen Ilias on vanhin teos, jossa on maininta majakkatulista. Siinä sanotaan: ”Päivä kun painuu, taajaan leimuelee hätävalkeat.” Kirjan Keepers of the Lights mukaan ”ensimmäiset valoa näyttävät merimerkit olivat todellisuudessa valtavia puurovioita, jotka joissakin tapauksissa paloivat kiviröykkiöissä, myöhemmin suurissa rautahäkeissä, ja ne pääsivät monta kertaa palamaan loppuun tuhoisin seurauksin”.

Noin vuonna 300 eaa. rakennettiin Faroksen saarelle Aleksandrian sataman suulle maailman ensimmäinen varsinainen majakka, Faroksen majakka. Tällä komealla kivestä tehdyllä rakennuksella oli korkeutta 100–120 metriä (noin 40 kerroksen verran), joten se oli korkein majakka, mitä koskaan on rakennettu. Tämä majakka oli yksi maailman seitsemästä ihmeestä, ja se oli olemassa noin 1600 vuotta, kunnes se tuhoutui, todennäköisesti maanjäristyksessä.

Roomalaiset rakensivat Mustanmeren, Välimeren ja Atlantin rannikoille ainakin 30 majakkaa. Kun imperiumi sitten luhistui, kaupankäynti väheni ja majakat sammuivat ja alkoivat rappeutua. Vuoden 1100 paikkeilla alettiin majakoita rakentaa jälleen. Yksi uuden aikakauden kuuluisista majakoista oli Genovaan rakennettu Lanterna, jota vuonna 1449 hoiti Antonio Colombo, tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbuksen setä.

Henry Winstanley rakensi vuonna 1699 Englannissa Plymouthin kaupungin edustalle Eddystonen kalliosärkälle puisen majakan. Se oli maailman ensimmäinen ulkomerelle rakennettu majakka. Hän oli ylpeä aikaansaannoksestaan. Erään videodokumentin mukaan hän oli majakasta käsin kalastaessaan sanonut: ”Nouse, meri. Tule ja kokeile, mitä kätteni työ kestää.” (Guardians of the Night.) Eräänä päivänä vuonna 1703 meri teki työtä käskettyä. Winstanley ja hänen majakkansa katosivat jäljettömiin.

New Yorkin satamaan pystytetty 93 metrin korkuinen Vapaudenpatsas, Yhdysvaltojen kansan ja Ranskan kansan ystävyyden muistomerkki, toimi jonkin aikaa myös merenkulun apuna. Kolme miestä piti vuorotellen yhteensä 16 vuotta huolen siitä, että sen soihdussa kaiken aikaa paloi kirkas tuli. ”Sen soihtukäden hohde on tervetuliaistoivotus koko maailmalle”, lukee patsaan jalustassa.

Avotulista ksenon-lamppuihin

Kivihiili, kynttilät – jopa kyntteliköt – ja öljy korvasivat lopulta puun majakoiden valonlähteenä. Valoa yritettiin suunnata heijastimien avulla, mutta ne mustuivat helposti savusta ja noesta. Vuonna 1782 sveitsiläinen Aimé Argand keksi sitten öljylampun, jonka sisään ilma johdettiin alhaalta putken muotoisen sydämen läpi, samalla kun savu johdettiin ulos lasisesta savupiipusta. Paraboloidiheijastimet (jotka muistuttivat muodoltaan auton etulyhtyjen heijastimia) pysyivät nyt puhtaina, joten niitä alettiin yleisesti käyttää majakoissa. Kunnollisen heijastimen ansiosta majakan valovoima kasvoi noin 350-kertaiseksi.

Toinen suuri edistysaskel otettiin vuonna 1815, jolloin ranskalainen fyysikko Augustin-Jean Fresnel keksi tehokkaimman linssin, mitä majakoissa koskaan on käytetty. Kun Argandin lampun valon voimakkuus aiemmin oli saatu vahvistumaan parhailla peilistöillä noin 20000 normaalikynttiläksi,a niin Fresnelin linsseillä se saatiin kasvamaan 80000 normaalikynttiläksi – mikä kutakuinkin vastaa nykyaikaisen auton etulyhdyn valovoimaa – ja valonlähteenä oli sentään vain yksi palava lampunsydän. Argandin lamppu ehti olla toistasataa vuotta yleisessä käytössä, kunnes vuonna 1901 keksittiin pumppauslaitteella varustetut öljylamput. Nyt ei kestänyt kauankaan, kun majakoiden valovoima kasvoi Fresnelin linssien ansiosta jopa miljoonaksi normaalikynttiläksi. Samoihin aikoihin tuli käyttöön asetyleenikaasu, mikä lähinnä oli ruotsalaisen Nils Gustaf Dalénin ansiota, ja tämä keksintö vaikutti suuresti majakkalaitteiden kehitykseen ja siihen, että majakoita alettiin automatisoida. Dalénin keksimä automaattinen aurinkoventtiili – laite joka auringonvalon vaikutuksesta avaa tai sulkee lampun asetyleeniputken – tuotti hänelle vuonna 1912 Nobelin fysiikanpalkinnon. Hehkulamput alkoivat yleistyä 1920-luvulla, ja ne ovat nykyäänkin majakoiden tärkein valonlähde. Hehkulampun ei tarvitse olla teholtaan kuin 250 wattia, kun Fresnelin linssit voivat kasvattaa sen valovoiman sadoiksituhansiksi normaalikynttilöiksi. Maailman tällä hetkellä voimakkain majakka sijaitsee Ranskassa, ja sen yötaivaalle heittämän valokeilan voimakkuus voi olla jopa sokaisevat 500 miljoonaa normaalikynttilää.

Tuore uutuus on ksenon-täytteinen purkaustyyppinen sähkölamppu. Se aiheuttaa hyvin kirkkaan, vain joitakin sekunnin miljoonasosia kestävän valonvälähdyksen. Näin lyhyt, erittäin voimakas valopulssi erottuu selvästi taustalla loistavista valoista.

Uivat majakat

Uivia majakoita eli majakkalaivoja käytettiin paikoissa, joihin ei ollut järkevää rakentaa majakkatornia. Majakkatornien tavoin majakkalaivoillakin on pitkä historia. Ensimmäinen niistä oli kaleeri, joka Julius Caesarin päivinä oli määrätty tähän tehtävään. Siinä oli ylhäällä mastossa pata, jossa palava puuhiilituli valaisi yötaivasta, ja padasta putoili hikisten airomiesten, kahleilla paikalleen kytkettyjen orjien, paljaalle iholle hehkuvia hiiliä.

Ensimmäinen nykyisen aikakauden majakkalaiva alkoi toimia vuonna 1732 Thamesin suistossa lähellä Lontoota. Sen jälkeen majakkalaivojen määrä kasvoi. Monien vuosien ajan majakkalaiva Ambrose opasti New Yorkin satamaan saapuvia ja sieltä lähteviä laivoja. Viime vuosina majakkalaivoja on kuitenkin korvattu automaattisesti toimivilla valopoijuilla ja loistoilla, jotka ovat öljynporauslauttoja muistuttavia metallirakennelmia.

Kun valot eivät näy sumun ja sateen takia

Voimakkainkin valo hukkuu sankkaan sumuun ja rankkasateeseen – siis juuri silloin, kun majakoita kaikkein eniten tarvittaisiin. Yksi ratkaisu, jolla on omat puutteensa, on ääni, kauas kantava ja aina samanlaisena toistuva ääni. Tästä syystä monet majakat on varustettu tehokkailla äänimerkkilaitteilla, kuten kelloilla, sumutorvilla ja sireeneillä, ja aiemmin käytettiin myös tykkejä. Joissakin majakoissa käytettiin tykkiä vielä niinkin myöhään kuin 1970-luvulla.

Säätekijöiden äkilliset vaihtelut kuitenkin vaikuttavat helposti ääniaaltojen etenemiseen. Lämpötila- ja kosteuserot erilaisten ilmakerrosten välillä voivat tehdä äänelle tepposiaan ja saada sen kääntymään milloin ylöspäin, milloin alaspäin. Eikä siinä kaikki. Samoin kuin pienen kiven voi saada kimmahtamaan lammikon pinnasta, voi äänimerkkikin kimmahtaa laivan yli niin, ettei sitä edes kuulla. Ongelmista huolimatta äänimerkit kuuluvat yleensä kilometrien päähän.

Erään aikakauden loppu

Automatisointi johti siihen, että majakanhoitajat kävivät tarpeettomiksi. Tutka, radio, kaikuluotain ja satelliittinavigointi ovat nykyään korvanneet jopa itse majakan, ja monet niistä ovatkin jääneet pois käytöstä. Näyttää kuitenkin siltä, ettei niitä haluta unohtaa kokonaan. Monille majakat symboloivat valoa ja toivoa pimeässä maailmassa, ja yhtä lailla valokuvaajat ja taiteilijat kuin myös runoilijat ammentavat niistä innoitusta. Eri puolille maailmaa on perustettu majakkayhdistyksiä suojelemaan näitä kauniita, vanhoja rakennuksia.

Jotkin majakat tarjoavat nykyään ainutlaatuiset majoitustilat vieraille, jotka ovat halukkaita kokeilemaan, millaista olisi ollut elää majakanhoitajana, vaikkei sitä voikaan enää kokeilla yhtä karuissa puitteissa. Toiset vieraat haluavat vain nauttia yksinäisyydestä – kun ei tarvitse kuunnella mitään muuta kuin lokkien yksinäisiä huutoja ja maininkien kohinaa. Joissakin osissa maailmaa majakat ovat myös erinomaisia tähystyspaikkoja niille, jotka haluavat tarkkailla valaitten, lintujen ja hylkeitten elämää. Faroksen majakan hoitajat Aleksandriassa ja Kristoffer Kolumbuksen setä Genovassa todennäköisesti käyttivät joutohetkiään suurin piirtein samalla tavoin.

[Alaviite]

[Tekstiruutu s. 21]

Kaksi urheaa naista

Majakoiden tarina sisältää myös kertomuksia, joille on leimaa antavaa harvinaislaatuinen rohkeus ja päättäväisyys, ja tällaisia ominaisuuksia löytyi usein naisista. Grace Darling (1815–42) vaaransi henkensä pelastaessaan yhdeksän haaksirikkoutunutta ihmistä lähellä isänsä majakkaa Farnesaarilla Englannin koillisrannikon edustalla. Kun Grace oli pyydellyt sinnikkäästi isäänsä, tämä lähti hänen kanssaan vaaralliselle soutumatkalle laivahylyn luo. He panivat haaksirikkoutuneet pieneen veneeseensä, soutivat takaisin majakan luo ja pitivät heistä huolta, kunnes paikalle saatiin muualta apua. Hänelle on pystytetty muistopatsas.

Abigail Burgess oli 17-vuotias majakanhoitajan tytär. Isä hoiti Matinicus Rockin majakkaa Yhdysvaltojen itärannikolla lähellä Kanadan rajaa. Eräänä päivänä tammikuussa vuonna 1857 isän oli pakko käydä muualla, mutta hän ei päässytkään palaamaan työhönsä neljään viikkoon huonojen ilmojen takia. Abigail, lempinimeltään Abbie, rupesi hoitamaan majakkaa. Samalla hän hoiti sairasta äitiään ja piti huolta kolmesta sisaruksestaan, jotka olivat niin nuoria, etteivät kyenneet auttamaan häntä majakan hoitamisessa. Abbie kirjoittaa: ”Olen aika ajoin lopen uupunut paljosta työstä [ennen sähkön tuloa valon ylläpitäminen oli työlästä], mutta valot eivät kuitenkaan ole sammuneet kertaakaan. Jumalan avulla olen kyennyt huolehtimaan kaikista niistä tehtävistä, jotka normaalisti kuuluvat minulle, samoin isäni tehtävistä.” Seuraavana talvena Abbien oli jälleen otettava ohjakset käteensä. Tällä kertaa hänen ja muiden perheenjäsenten päivittäinen ruoka-annos kävi lopulta niin pieneksi, että se koostui vain yhdestä kananmunasta ja kupillisesta maissijauhoa. Valo ei silti päässyt kertaakaan sammumaan.

[Tekstiruutu/Kuva s. 23]

Fresnelin linssi

Fresnelin linssi on todellisuudessa moniosainen linssi eli linssipaneeli, jossa keskellä olevaa linssiä ympäröivät kaarevat lasiprismat. Fresnelin linssipaneeleja voidaan liittää yhteen lasirummuksi, joka sen jälkeen sovitetaan valonlähteen ympärille. Jokainen paneeli kerää valoa ja lähettää sen eteenpäin terävänä vaakasuorana valokeilana. Mitä enemmän paneeleja on, sitä enemmän saadaan aikaan valokeiloja, jotka lähtevät eri suuntiin kuin puolat pyörännavasta. Rummun pyöriessä valonlähteen ympäri ”puolat” eli valokeilat pyyhkivät ympäri koko horisontin. Valokeilojen lukumäärä, niiden väliaikojen pituus ja jopa niiden väri ovat vain joitakin niistä tekijöistä, joiden avulla majakoille voidaan antaa kullekin oma valotunnuksensa. Valotunnukset on merkitty merikortteihin, niin että merenkulkijat voivat erottaa reittiensä varrella olevat majakat toisistaan.

[Lähdemerkintä]

South Street Seaport Museum

[Kuva s. 23]

Peggy’s Cove, Nova Scotia, Kanada

[Kuva s. 23]

Vapaudenpatsas, New York

[Kuva s. 23]

Weserjoki, Saksa

[Kuva s. 23]

Washingtonin osavaltio, Yhdysvallat

[Kuvan lähdemerkintä s. 20]

The Complete Encyclopedia of Illustration/J. G. Heck