Tutustu irlanninsusikoiraan

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN IRLANNIN-KIRJEENVAIHTAJALTA

”Koiramaailman säyseä jättiläinen.”

Tämä on yksi kuvaus irlanninsusikoirasta. Oletko koskaan tavannut sellaista? On totta, että Irlannissa ei ole nykyään susia, mutta ennen oli. Siellä oli myös villisikoja ja valtavia hirviä. Viimeinen susi tapettiin Irlannissa kuulemma parisataa vuotta sitten. Ennen sitä irlanninsusikoirat olivat tunnettuja siitä, että ne metsästivät susia ja muita kookkaita eläimiä. Eräs myöhempi tarina kertoo irlanninsusikoirasta, joka lähetettiin Kalliovuorille Yhdysvaltoihin. Vuonna 1892 se tarinan mukaan ”tappoi yhdellä tassulla neljäkymmentä sutta yhden talven aikana”. Älä kuitenkaan ole huolissasi. Irlanninsusikoirat eivät metsästä eivätkä tapa ihmisiä!

JOIDENKUIDEN historioitsijoiden mukaan irlanninsusikoira on saattanut vakiintua Irlantiin vuoteen 500 eaa. mennessä. Keltit käyttivät irlanninsusikoiraa myöhemmin muuhunkin kuin vain metsästykseen. Legendojen ja historian kertomusten mukaan nämä koirat seurasivat irlantilaisia kuninkaita ja sotilaita myös sotaan.

Irlanninsusikoiran maine erikoisena koirarotuna kiiri ympäri maailman. Niitä vietiin jopa näytöksiin Rooman areenoille. Muistiinmerkintöjen mukaan Rooman konsuli Quintus Aurelius Symmachus kirjoitti veljelleen vuonna 393 kirjeen, jossa hän kiitti tätä seitsemän irlanninsusikoiran lähettämisestä Roomaan. Vaikuttaa siltä, että nuo koirat herättivät Roomassa suurta kiinnostusta. ”Koko Rooma katseli niitä ihmeissään”, kirjoitti Symmachus, ”ja ihmiset kuvittelivat, että ne oli tuotu tänne rautahäkeissä.”

Ehkä koirien suuri koko sai heidät ajattelemaan, että ne oli täytynyt kuljettaa rautahäkeissä. Uroskoirien säkäkorkeus voi olla 80 senttimetriä, mutta jotkut ovat paljon kookkaampia. Suurimman irlanninsusikoiran säkäkorkeus, joka on kirjattu, on ollut yli metrin. Nartut ovat yleensä 5–10 senttimetriä matalampia kuin urokset. Suuren kokonsa ansiosta niiden on helppo löytää ylimääräistä ruokaa. Skotlantilainen kirjailija Sir Walter Scott kehotti erästä ystäväänsä olemaan varuillaan päivällisaikaan. Muussa tapauksessa hänen irlanninsusikoiransa, joka oli ”pari metriä pitkä kuonon päästä hännän päähän”, voisi syödä ”hänen lautaseltaan tarvitsematta edes nostaa käpälää pöydälle tai tuolille”.

Nämä koirat aloittavat elämänsä melko pieninä – ne painavat syntyessään vain noin 700 grammaa – mutta ne kasvavat nopeasti. Eräs koiristaan kovasti innostunut omistaja sanoi, että pentuina ne ovat ”ihastuttavia pikku olentoja”, mutta että ne muuttuvat ”hämmästyttävän nopeasti pienistä karvapalloista honteloiksi, pehmeiksi olennoiksi, jotka tuntuvat olevan enimmäkseen vain pitkiä jalkoja”.

Ne eivät hauku paljon. Ne ovat enemmänkin vahvaa ja hiljaista tyyppiä. Mutta kun ne haukkuvat, sitä ääntä ei hevin unohda. Kerrotaan, että kun muuan mies kuuli irlanninsusikoiran haukkuvan, hän sanoi sen olevan ”matalaäänisintä ja surumielisintä haukuntaa, mitä – – [hän oli] koskaan kuullut”.

Irlanninsusikoiran on kuvailtu olevan ”vihaisen näköinen, pistäväkatseinen koira, jolla on pörröiset kulmakarvat ja karkea, harmaa turkki” – siis koira, jota saattaisi ensi silmäyksellä haluta karttaa. Mutta niiden on myös sanottu olevan ”niin kilttejä, että lapsikin voi leikkiä niiden kanssa”. Eräs tunnettu omistaja sanoikin, että ne ovat ”ylenpalttisen helliä” koiria. Ja niitä on muunkin värisiä kuin harmaita. Joillakin on valkoinen, vehnänkeltainen, punainen tai musta turkki.

Kuuluisa irlantilainen kirjailija Oliver Goldsmith ylisti niitä kursailematta. Hän sanoi: ”Suuri irlanninsusikoira on äärimmäisen kaunis ja majesteettinen – – koko maailman koirista mahtavin.” Ilmeisesti häneen tekivät vaikutuksen koirien kauniit, voimakkaat piirteet, myös niiden kulmakarvat, silmäripset ja viikset, jotka antoivat niille niin kutsutun ”aidon irlantilaisen ilmeen”.

Miksi tuo rotu sitten melkein kuoli sukupuuttoon? Yksi syy oli niiden suosio. Ihailijat pitivät niitä niin arvokkaina lahjoina, että niitä voitiin lähettää lahjaksi tärkeille ihmisille, jopa kuninkaille. Niinpä niitä ”etsittiin ja lähetettiin ulkomaille kaikkiin maailman kolkkiin”. Tämän seurauksena niitä oli joka puolella vain pieniä määriä. Lisäksi sen jälkeen kun niiden merkitys suden metsästyksessä päättyi, niitä alettiin Irlannissa laiminlyödä rotuna.

Vuonna 1839 muuan irlanninsusikoiran ihailija kertoi tästä surullisesta tilanteesta seuraavasti: ”Meidän on syytä katua sitä, että tämä jalo koirarotu on nopeasti häviämässä ja kuolee muutamassa vuodessa väistämättömästi sukupuuttoon, ellei ryhdytä joihinkin erikoisponnisteluihin.” Niitä oli jäljellä enää niin vähän, että monet ihmiset väittivät oman koiransa olevan ”rotunsa viimeinen edustaja”. Mutta ne säilyivät elossa.

Ne pelastuivat George A. Grahamin kaltaisten ihmisten ”erikoisponnistelujen” ansiosta. Vuonna 1862 hän näki niiden surkean tilanteen. Hän keräsi yhteen niin monta jäljellä olevaa irlanninsusikoiraa kuin vain saattoi löytää. Kasvattamalla niitä huolellisesti hän loi tarvittavan perustan niiden palauttamiseksi siihen tilaan, missä ne nyt ovat. Muuan historioitsija sanoi vuonna 1893, että ilman häntä ”tämä muinainen koirarotu voisi nyt olla kuollut sukupuuttoon”.

Irlanninsusikoirien suuri ihailija ja arvostettu kasvattaja Phyllis Gardner kirjoitti: ”Mikään tässä maailmassa ei ole varmaa, mutta näyttää siltä, että katastrofin väistyttyä tämä jalo rotu on pelastettu sukupuuttoon kuolemiselta ja että sen suosio kasvaa yhä.”

[Kuva s. 23]

Noin neljän viikon ikäisiä irlanninsusikoiran pentuja

[Kuvat s. 23]

Hyväluontoinen irlanninsusikoira Newtownardsissa Pohjois-Irlannissa