KUNINGAS

Suvereeni, jolla on valta hallita muita. Jehova on korkein Kuningas, jolla on rajaton valta ja voima. Juudan kuninkaat olivat alempiarvoisia kuninkaita, jotka edustivat Hänen suvereeniuttaan maan päällä. Jeesus Kristus on noiden maallisten kuninkaiden tavoin alempiarvoinen Kuningas, mutta hänellä on paljon suurempi valta kuin heillä, koska Jehova on asettanut hänet hallitsemaan koko kaikkeutta (Fil 2:9–11). Jeesuksesta Kristuksesta onkin siksi tullut ”kuninkaiden Kuningas ja herrojen Herra” (Il 19:16). (Ks. JEESUS KRISTUS; VALTAKUNTA.)

Ensimmäisiä kuninkaita. Maallisista hallitsijoista puhuttaessa kuninkaalla tarkoitetaan miespuolista hallitsijaa, jolle on annettu ylin valta johonkin kaupunkiin, heimoon, kansakuntaan tai valtakuntaan nähden, ja hän on tavallisesti elinikäinen hallitsija. Ensimmäinen Raamatussa mainittu ihmiskuningas oli Haamin jälkeläinen Nimrod. Hän hallitsi valtakuntaa (kuningaskuntaa), johon kuului useita Mesopotamian kaupunkeja. Hän kapinoi Jehovan suvereeniutta vastaan. (1Mo 10:6, 8–10.)

Kanaanissa ja sen naapurimaissa oli kuninkaita Abrahamin päivinä, jo kauan ennen israelilaiskuninkaiden aikaa (1Mo 14:1–9). Myös filistealaisilla, edomilaisilla, moabilaisilla, midianilaisilla, ammonilaisilla, syyrialaisilla, heettiläisillä, egyptiläisillä, assyrialaisilla, babylonialaisilla, persialaisilla, kreikkalaisilla ja roomalaisilla on ollut kuninkaita hamasta muinaisuudesta lähtien. Monet heistä hallitsivat rajallisia alueita, esim. jotakin kaupunkivaltiota. Mm. Adoni-Besek kerskui kukistaneensa 70 tällaista kuningasta (Tu 1:7).

Melkisedek, Salemin kuningas-pappi, on ensimmäinen ihmiskuningas, jonka Raamattu sanoo olleen vanhurskas (1Mo 14:18). Lukuun ottamatta Jeesusta Kristusta, joka on yhtaikaa sekä Kuningas että Ylimmäinen Pappi, Melkisedek on ainoa Jumalan hyväksymyksen saanut hallitsija, joka on toiminut molemmissa tehtävissä. Apostoli Paavali osoittaa, että Jumala käytti Melkisedekiä esikuvaamaan Kristusta. (Hpr 7:1–3; 8:1, 6.) Ei kukaan muu uskollinen Jumalan palvelija, ei edes Nooa, yrittänyt tulla kuninkaaksi eikä Jumala asettanut ketään tähän asemaan, ennen kuin Saul voideltiin hänen ohjauksessaan.

Israelilaiskuninkaat. Aluksi Jehova hallitsi Israelin näkymättömänä Kuninkaana eri edustajien välityksellä: ensin hän käytti Moosesta ja sitten ihmistuomareita Otnielista Simsoniin (Tu 8:23; 1Sa 12:12). Lopulta israelilaiset vaativat äänekkäästi kuningasta voidakseen olla heitä ympäröivien kansakuntien kaltaisia (1Sa 8:5–8, 19). Jumalan nimittämää ihmiskuningasta koskevien lakiliiton säädösten mukaisesti Jehova asetti Benjaminin heimoon kuuluvan Saulin kuninkaaksi profeetta Samuelin välityksellä (5Mo 17:14–20; 1Sa 9:15, 16; 10:21, 24). Tottelemattomuutensa ja julkeutensa vuoksi Saul menetti Jehovan suosion ja mahdollisuuden perustaa kuningassuku (1Sa 13:1–14; 15:22–28). Jehova kääntyi sitten Juudan heimon puoleen ja valitsi Israelin seuraavaksi kuninkaaksi Iisain pojan Daavidin (1Sa 16:13; 17:12). Koska Daavid tuki uskollisesti Jehovan palvontaa ja lakeja, hän sai edun tulla kuningassuvun perustajaksi (2Sa 7:15, 16). Daavidin pojan Salomon hallituskaudella israelilaisten hyvinvointi saavutti huippunsa (1Ku 4:25; 2Ai 1:15).

Salomon pojan Rehabeamin hallituskaudella kansakunta jakautui kahdeksi valtakunnaksi. Jerobeam, Efraimin heimoon kuuluneen Nebatin poika, oli tavallisesti Israeliksi nimitetyn pohjoisen kymmenen heimon valtakunnan ensimmäinen kuningas (1Ku 11:26; 12:20). Hän oli tottelematon ja käänsi kansansa palvomaan kultaisia vasikoita. Tämän synnin vuoksi hän joutui Jehovan epäsuosioon. (1Ku 14:10, 16.) Kaikkiaan 20 kuningasta hallitsi pohjoista valtakuntaa 997–740 eaa.; ensimmäinen kuningas oli Jerobeam ja viimeinen Hosea, Elan poika. Eteläistä Juudan valtakuntaa hallitsi 997–607 eaa. 19 kuningasta: ensimmäinen heistä oli Rehabeam ja viimeinen Sidkia. (Vallananastaja Ataljaa ei lasketa kuninkaiden joukkoon.) (Ks. AJANLASKU; HAUTAAMINEN, HAUTAPAIKAT.)

Jumalan asettamia edustajia. Jehova asetti kansalleen kuninkaat, ja heidän oli määrä toimia hänen kuninkaallisina edustajinaan ja istua, ei omalla valtaistuimellaan, vaan ”Jehovan kuninkuuden valtaistuimella”, ts. edustaa hänen teokraattista hallitusvaltaansa (1Ai 28:5; 29:23). Toisin kuin jotkin tuonaikaiset itämaiset kansat Israelin kansakunta ei korottanut kuninkaitaan jumaliksi. Kaikkia Juudan kuninkaita pidettiin Jehovan voideltuina, vaikkei jokaisen kuninkaan valtaistuimelle nousun yhteydessä erikseen mainitakaan, että hänet voideltiin kirjaimellisesti öljyllä. Muistiinmerkintöjen mukaan kirjaimellista voiteluöljyä käytettiin, kun perustettiin uusi hallitsijasuku, kun valtaistuimesta kiisteltiin Daavidin vanhoilla päivillä ja Joasin aikana sekä kun Jehoahasin valtaistuimelle asettamisen yhteydessä nuorempi poika syrjäytti vanhemman (1Sa 10:1; 16:13; 1Ku 1:39; 2Ku 11:12; 23:30, 31, 34, 36). Voiteleminen oli kuitenkin todennäköisesti tavallinen käytäntö.

Juudan kuningas oli ylin valtion asioista huolehtiva hallintomies, hän oli kansan paimen (Ps 78:70–72). Hän otti yleensä johdon taistelussa (1Sa 8:20; 2Sa 21:17; 1Ku 22:29–33). Hänen tehtäviinsä kuului myös oikeuslaitoksen ylempänä oikeusasteena toimiminen lukuun ottamatta joitakin valtion asioita koskevia päätöksiä ja tapauksia, joissa ratkaisun tekeminen oli hyvin vaikeaa tai todistajanlausunnot olivat puutteellisia, sillä tällöin ylimmäinen pappi kysyi neuvoa Jehovalta (1Ku 3:16–28).

Kuningasta koskevat rajoitukset. Kuninkaan vallankäyttöä rajoittivat hänen oma Jumalan pelkonsa, Jumalan laki, jota hänen oli toteltava, profeettojen ja pappien vaikutusvalta sekä vanhinten neuvot. Hänen oli kirjoitettava itselleen jäljennös Laista ja luettava sitä kaikkina elämänsä päivinä (5Mo 17:18, 19). Jehovan erikoispalvelijana ja -edustajana hän oli tilivelvollinen Jehovalle. Monet Juudan kuninkaat eivät ikävä kyllä välittäneet näistä rajoituksista vaan olivat itsevaltaisia ja huonoja hallitsijoita (1Sa 22:12, 13, 17–19; 1Ku 12:12–16; 2Ai 33:9).

Uskonnollinen johtaja. Vaikka kuningas ei lain mukaan voinut olla pappi, hänen odotettiin olevan huomattavin Jehovan palvonnan ei-papillinen tukija. Kuningas siunasi toisinaan kansakunnan Jehovan nimessä ja edusti kansaa rukouksessa (2Sa 6:18; 1Ku 8:14, 22, 54, 55). Sen lisäksi että hänen vastuullaan oli kansan uskonnollisen elämän suojeleminen epäjumalanpalveluksen vaikutuksilta, hänellä oli valta erottaa uskoton ylimmäinen pappi, ja kuningas Salomo tekikin juuri näin, kun ylimmäinen pappi Abjatar tuki Adonian vallankaappausyritystä (1Ku 1:7; 2:27).

Vaimot ja omaisuus. Juudan kuninkaiden perheeseen kuului tavallisesti useita vaimoja ja sivuvaimoja, vaikka Lain mukaan kuninkaan ei pitänyt ottaa itselleen monia vaimoja (5Mo 17:17). Sivuvaimoja pidettiin valtion omaisuutena, ja heidät luovutettiin vallanperijälle kuninkaan oikeuksien ja omaisuuden ohella. Kuolleen kuninkaan sivuvaimon kanssa avioituminen tai sellaisen sivuvaimon ottaminen haltuunsa merkitsi itse asiassa kuninkaan vallan vaatimista julkisesti itselleen. Näin ollen se, että Absalom oli suhteissa isänsä, kuningas Daavidin, sivuvaimojen kanssa ja että Adonia pyysi vaimokseen Abisagia, Daavidin vanhuudenaikaista hoitajaa ja seuralaista, olivat käytännössä vallankaappausyrityksiä (2Sa 16:21, 22; 1Ku 2:15–17, 22). Ne olivat valtiorikoksia.

Kuninkaan henkilökohtaisen maaomaisuuden, sotasaaliiden ja lahjojen (1Ai 18:10) lisäksi otettiin käyttöön muitakin tulolähteitä, mm. maan antimien erityisverotus elintarvikkeiden saamiseksi kuninkaan pöytään, pakkoverot kukistetuilta valtakunnilta, tullit maan halki kulkevilta matkustavilta kauppiailta ja Salomon kauppalaivastojen kaltaiset kaupalliset hankkeet (1Ku 4:7, 27, 28; 9:26–28; 10:14, 15).

Pohjoisen valtakunnan epävakaus. Pohjoisessa Israelin valtakunnassa noudatettiin vallanperimysjärjestystä paitsi silloin kun salamurha tai kapina sekoitti sen. Väärän uskonnon harjoittamisen vuoksi pohjoinen valtakunta oli jatkuvasti epävakaassa tilassa, joka oli osasyynä siellä tapahtuviin toistuviin kuninkaiden salamurhiin ja vallananastuksiin. Vain kaksi hallitsijasukua, Omrin ja Jeehun suvut, säilyivät kauemmin kuin kaksi sukupolvea. Koska pohjoisen valtakunnan kuninkaat eivät olleet Daavidin kanssa tehdyn valtakuntaliiton alaisuudessa, kukaan heistä ei istunut Jehovan voideltuna ”Jehovan kuninkuuden valtaistuimella” (1Ai 28:5).

Pakanakuninkaita ja alempiarvoisia kuninkaita. Babylonian kuninkaista tuli virallisesti koko Babylonian maailmanvallan hallitsijoita siten, että he tarttuivat Mardukin kultaisen kuvapatsaan käteen. Kyyros Suuri teki näin saadakseen valvontaansa Babylonian maailmanvallan alueen tarvitsematta sotatoimin valloittaa koko imperiumia.

Toisten kuninkaiden valtaannousu tapahtui siten, että joku heitä korkea-arvoisempi kuningas, esim. kuningas joka valloitti heidän alueensa, asetti heidät virkaan. Kuninkaiden oli yleensä tapana hallita valloitettuja alueita alempiarvoisten paikalliskuninkaiden avulla, jotka olivat verovelvollisia heille. Tällä tavoin Herodes Suuresta tuli Juudeaa hallitseva kuningas, joka oli verovelvollinen Roomalle (Mt 2:1), ja Rooma vahvisti nabatealaisten kuninkaan Aretaan aseman ja peri hänen valtakunnaltaan veroja (2Ko 11:32).

Ei-israelilaisten kuninkaiden alamaisten oli vaikeampi lähestyä hallitsijoitaan kuin Jumalan kansan omia kuninkaitaan. Israelilaiskuninkaat olivat ilmeisesti melko vapaasti tekemisissä kansansa kanssa. Pakanakuninkaat olivat usein hyvin etäisiä. Persian kuninkaan sisäpihaan meneminen ilman nimenomaista lupaa merkitsi automaattisesti kuolemaa, ellei kuningas osoittanut erityistä hyväksymystään ojentamalla valtikkansa, kuten hän teki Esterin tapauksessa (Est 4:11, 16). Rooman kansalainen saattoi kuitenkin pyytää audienssia Rooman keisarilta halutessaan valittaa alemman oikeusasteen tuomarin päätöksestä, mutta vasta sen jälkeen kun useat alemmat virkamiehet olivat käsitelleet asiaa (Ap 25:11, 12).