Onko ulkoilmassa saarnaaminen hyväksyttävää?

Saarnaaminen katedraaleissa ja kirkkorakennuksissa on ollut kauan hyväksytty ja myönnetty kunnialliseksi ja oikeutetuksi tavaksi. Mikä asema on ulkoilmassa saarnaamisella?

LONTOOSSA kävijöitä ihmetyttää usein saarnaaminen ulkoilmassa. He näkevät monesti papin kenties kirkon etuaukealla saarnaavan ulkona ihmisjoukolle, joka seisoo nurmikolla tai jalkakäytävällä. Amerikassa ja muuallakin on pelastusarmeijan saarnaajien toiminta kadunkulmissa hyvin tunnettua. Jotkut ovat saaneet tämän kokemuksen mormoonipappien tai -lähetystyöntekijöitten käydessä heidän ovellaan. Ja kenen luona ei olisi käynyt Jehovan todistaja kulkiessaan talosta taloon saarnaamassa Jumalan valtakunnan hyvää uutista? Kun ulkoilmassa saarnaaminen kasvaa laajuudeltaan ja käytöltään, niin herää kiinnostava kysymys:

Onko ulkoilmassa saarnaaminen hyväksyttävää? Tarkoitamme tällä sitä, että miten tällainen saarnaamismuoto kestää neljän tärkeän kysymyksen edessä. 1) Onko se historiallisesti hyväksytty ja todistettu tehokkaaksi? 2) Minkälainen on sen tarve tänä aikana ja aikakautena, kun kirkot ovat harvoin kaukana kenestäkään? 3) Hyväksyvätkö hallituselimet ja oikeusistuimet sen laillisesti? Ja 4) mikä asema ulkoilmassa saarnaamisella on Jumalan Sanassa Raamatussa?

Ulkoilmassa saarnaamista pidetään yleensä nykyään melkoisena uutuutena. Mutta historian tarkastelu muuttaa kuitenkin ajatuksen tästä otaksutusta uutuudesta. ”Ulkoilmassa saarnaaminen ei ole mikään ’uusista menetelmätavoista’”, kirjoitti Edwin Hallock Byington julkaisussa Open-Air Preaching. ”Se oli alkuperäinen keino ulottaa ihmisten keskuuteen Jumalan ilmoitettu tahto. Se ei ole ainoastaan ’yhtä vanha kuin itse saarnaaminenkin’, vaan se oli vuosisatoja ainoa saarnaamistapa. ’Me olemme täysin esteettömät uskomaan’, sanoo Spurgeon, ’että kun Eenok, seitsemäs Aadamista, ennusti, niin hän ei vaatinut mitään sen parempaa saarnastuolia kuin mäenrinteen, ja että Nooa oli vanhurskauden saarnaaja, joka halusi keskustella aikalaistensa kanssa laivanveistämöllä.’”¹

SEN KÄYTTÖ KESKIAJALLA JA USKONPUHDISTUKSEN AIKAAN

Kun historiaa tutkiva tunkeutuu syvemmälle ulkoilmassa saarnaamiseen, niin hän huomaa pian, että tätä tapaa ei käytetty suinkaan vain vähän keskiajalla. Historioitsija Byington kiinnittää huomion siihen, että roomalaiskatoliseen kirkkoon kuulunut pyhä Franciscus aloitti lähetystyönsä saarnaten Assisin kadulla. ”Pyhästä Dominicuksesta”, Byington kirjoitti, ”on sanottu, että hän saarnasi kaikille ihmisille, jotka hän tapasi . . . tiellä.”²

”Uskonpuhdistuksen aamutähti”, englantilainen jumaluusoppinut John Wycliffe, oli kovasti kiinnostunut ulkoilmassa saarnaamisesta. Hän veti luokseen monia aikansa vilpittömiä miehiä, valmensi heitä saarnaajiksi ja lähetti heidät saarnaamaan evankeliumia. Professori Lechler sanoo Wycliffen evankeliuminpalvelijoista: ”He vaelsivat kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin ja maakunnasta maakuntaan pysähtymättä tai lepäämättä ja saarnasivat, opettivat, varoittivat, missä vain tapasivat halukkaita kuulijoita, toisinaan kirkossa tai kappelissa, toisinaan kirkon alueella, kun he tapasivat kirkon itsensä suljettuna, ja toisinaan yleisellä kadulla ja torilla.”³

Toinen asiantuntija kirjoittaa heistä: ”Puettuina erityisen yksinkertaisiin vaatteisiin ja ilman paikallisten kirkollisten lupaa heidän tapansa oli saarnata oppiaan avoimesti ei ainoastaan kirkoissa ja kirkon aukeamilla, vaan myöskin keskellä markkinoita ja messuja ja toisinaan kaikissa paikoissa, mihin ihmisjoukkoja kokoontui.”⁴

Ulkoilmassa saarnaaminen tuli laajaan käyttöön uskonpuhdistuksenkin aikana. Me saamme tietää teoksesta Open-Air Preaching, että Martti Lutherilla sanotaan olleen 25 000 kuulijaa Zwickaun markkinapaikalla. Johannes Hus käytti myöskin kaupungin kauppakeskuksia saarnaamiseen. Lähetyssaarnaajat saarnasivat keskiajalla kautta Euroopan tienvarsilla. Miten tehokasta tuon ulkoilmassa saarnaamisen onkaan täytynyt olla! Vastapainoksi protestanttien ulkoilmassa saarnaamiselle suoritti katolinen kirkko omaa ulkoilmassa saarnaamistaan. ”Rooma lähetti omia ulkoilmasaarnaajiaan”, kirjoitti Byington, ”jotka voittivat heidän vaikutusvaltansa vastustamalla heitä ihmisten edessä kadulla ja markkinapaikassa. . . . Oli Robert, cisterciläismunkkikunnan perustaja, joka sai paavi Urbanus II:lta luvan saarnata kaikkialla. Kun hän vaelsi kaupungista kaupunkiin ja maakunnasta maakuntaan, niin hän ei katsonut lupansa rajoittuvan kirkkoihin ja saarnasi teillä ja metsissä.”⁵

Entä jesuiitat? He tunsivat ulkoilmassa saarnaamisen edut. Eräs historioitsija kirjoitti: ”Sen jäsenet olivat eräänlaisia kenttämunkkeja, valmiita saarnaajiksi, opettajiksi, lähetystyöntekijöiksi, kauppiaiksi, tutkimusretkeilijöiksi tai poliitikoiksi. Järjestö käytti monia keinoja voittaakseen, kaikkia menetelmiä hallitakseen sekä kansoja että kirkkoja.”⁶

Protestantit eivät unohtaneet uskonpuhdistuksen jälkeen ulkoilmassa saarnaamisen arvoa. Metodistikirkon perustaja John Wesley oli toimelias ulkoilmassa saarnaaja. Hän saarnasi puistoissa ja kaduilla. Hän piti tosiaankin maailmaa seurakuntanaan.⁷ Wesley järjesti lopulta laajan paikallisen ja kiertävän saarnaajien joukon. He saarnasivat ulkoilmassa, yksityiskodeissa ja missä vain voivat löytää kuulijoita. Eräs historioitsija sanoo heistä: ”Maa oli jaettu kierroksiin, joissa saarnaajat kiersivät, kukin määräajan. Vuonna 1765 oli Englannissa kaksikymmentä viisi kierrosta, Walesissa kaksi, Skotlannissa neljä ja Irlannissa kahdeksan, ja lukumäärä kasvoi nopeasti melkoisen vainon keskellä. Mellakat eivät olleet harvinaisia, ja Wesleyn henki oli usein vaarassa.”⁸

Eivät ainoastaan metodistit, vaan myöskin, kuten lehti Preaching in the Open Air kertoo, baptisti-, presbyteeriset, episkopaaliset ja muut kirkot ovat käyttäneet ikimuistoisista ajoista lähtien kadulla ja puistossa saarnaamista.⁹

Millainen historiallinen todistusaineisto onkaan siis olemassa ulkoilmassa saarnaamisen vanhan ja kunnioitetun käytön tehokkuudesta! Ja kuitenkin ovat monet ihmiset luulleet sen olevan jotain aivan uutta.

MILLAINEN SEN TARVE ON NYKYÄÄN?

Ulkoilmassa saarnaamisen myönnetään osoittautuneen tehokkaaksi ihmisten kääntämiseksi uskonnon puoleen, mutta millainen sen tarve on tänä aikana, kun kirkontorni ei ole kaukana kenenkään kristikunnassa asuvan näköpiiristä? Ja miksi sitä tarvitaan, kun kirkot ovat ainakin Amerikassa usein ääriään myöten täynnä? Tämä herättää joitakin tutkivia kysymyksiä.

Miksi ns. puhdasoppisten uskontojen saarnaajat ja papit ovat turvautuneet bingopeliin, myyjäisiin ja muihin ei-hengellisiin hyötymiskeinoihin? Miksi pappismiehet ovat niin halukkaita saamaan Billy Grahamin ristiretkelle kaupunkiinsa? Miksi Billy Graham sanoi aloittaessaan ristiretkeä New Yorkissa, että ”papit ovat olleet masentuneita ja pettyneitä. . . . Puhuessamme monien heidän kanssaan huomasimme miltei epätoivon sävyn. Papit, jotka eivät voineet olla yhtä mieltä kanssamme jumaluusopillisissa kysymyksissä . . . ovat halukkaita yhteistoimintaan yksinkertaisesti siksi, että mitään muuta ei näytä olevan näkyvissä”?¹⁰

Miksi enemmän kuin puolet New Yorkin 8 000 000:sta asukkaasta – eli 54,9 prosenttia – ei kuulu mihinkään uskontoon? Miksi eräs korkea metodistivirkailija sanoi, että hindulaisuus, budhalaisuus ja islam pitävät kaikki Amerikkaa hedelmällisenä evankelioimistyön kohteena? Miksi äskettäin ilmestynyt kirja The New Ordeal of Christianity sanoo näin: ”Huomattavin Englannin protestanttisia kirkkoja koskeva seikka nykyään . . . on, että ne useimmat ovat tyhjiä. . . . Tilanne on vieläkin synkempi, mikäli mahdollista, Skotlannissa kuin Englannissa. Ja Skandinaviassa se on kauhistava”?¹¹

Miksi historioitsija Arnold Toynbee sanoo: ”Maailmassa on hengellinen tyhjiö”?¹² Miksi julkaisuun Catholic Herald Citizen kirjoittava pappi John O’Brien kehotti ”jokaista katolilaista, niin pappia kuin maallikkoakin”, käyttämään ”ainakin tunnin viikossa kulkien ’talosta taloon’”?¹³ Ja miksi Marcus Bach kirjoitti The Christian Centuryssä Jehovan todistajista: ”Miten meidän pitäisi neuvoa niitä, jotka vaativat, että ’jonkun pitäisi pysähdyttää heidät’? . . . On vain yksi vastaus: Jehovan todistajat eivät ole uhka, vaan haaste, joka vaatii vielä kerran perinnäistapojen kirkkoa – todistamaan!”?¹⁴

Vastaus on nyt ilmeinen: Miljoonat ihmiset eivät ole turvautuneet uskontoon! He eivät ole menneet perinnäistapojen uskonnollisiin rakennuksiin, ja kirkon johtajat näkevät tarvittavan jotain muuta keinoa kuin tavanmukaista saarnaamista kirkoissa heidän vetämisekseen uskontoon. Kuvaillen sattuvasti asiaintilaa J. Benson Hamilton kirjoittaa: ”Syistä, mitkä eivät kaipaa selitystä, suurella osalla kansastamme on ennakkoluulo kirkkojamme kohtaan. He eivät käy niissä pidetyssä jumalanpalveluksessa, olkoonpa vetovoima mikä hyvänsä. Sellaisille täytyy evankeliumia saarnata tien varrella, kadunkulmassa, meren rannalla, vuorella, metsässä.”¹⁵

Miten pakottava tarve onkaan näin ollen panna käytäntöön kaikkein tehokkaimmat keinot ihmisten tavoittamiseksi nykyään! Sen tarve, mitä kirkonmiehet ovat sanoneet ”hyökkääväksi kristillisyydeksi”, on nyt kipeämpi kuin silloin, kun eräs New Yorkin johtava kadullasaarnaaja, toht. John W. Kennion, raportoi New Yorkin kaupungin pormestarille seuraavin sanoin: ”Olen ryhtynyt nostamaan Kristusta kaupunkimme kaduille . . . ja yleisö on myöntänyt tänä aikana miltei yksimielisesti sen tarpeellisuuden, hyödyllisyyden ja arvon menetelmätapana, mikä soveltuu parhaiten niiden ’joukkojen’ vaatimuksiin, jotka ovat vailla Jeesuksen Kristuksen loistoisaa Evankeliumia ja joilla ei ollut tilaisuutta käydä niissä paikoissa, missä kuullaan säännöllisesti pelastustorven ääni. Nämä katujumalanpalvelukset tavoittavat sen ihmisluokan yhdyskuntanne pohjakerroksista, jota mitkään meidän virastomme, yhdistyksemme ja lähetyssaarnaajamme eivät saavuta.”¹⁶

Suoritettakoonpa ulkoilmassa saarnaamista kaduilla, puistoissa tai talosta taloon, niin tämän tehokkaan menettelytavan tarve tunnustetaan. ”Se on helpoin ja tehokkain tapa kristillisyyden ulottamiseksi uudelle alueelle”, kirjoitti E. H. Byington. ”Lähetystyö olisi ilman sitä ontuvaa ja kaikki edistyminen hidasta ja epävarmaa. Se on ollut aina nopein keino kirkon vaikutuksen ulkopuolella olevien tavoittamiseksi.”¹⁷

LAILLISESTI JA OIKEUDELLISESTI TUNNUSTETTU

Ulkoilmassa saarnaaminen ansaitsee laillisen tunnustuksen. Sillä on se. Niistä monista tapauksista, joissa laillinen tunnustus on annettu ulkoilmassa saarnaamiselle, ovat harvat olleet yhtä voimallisia kuin Yhdysvaltojen kutsuntatoimiston antama:

”Tavallinen käsitys ’saarnaamisesta ja opettamisesta’ on, että sen täytyy olla suullista ja tapahtua saarnastuolista tai lavalta. Tämä ei ole sen tunnus. Saarnaamisella ja opettamisella ei ole paikan eikä äänen rajoituksia. Tiedon antamistapa ei ratkaise sen arvoa eikä vaikuta sen tarkoitukseen eikä tavoitteeseen. Joku voi saarnata tai opettaa saarnastuolista, jalkakäytävältä, kentillä tai asuntojen edustoilla. Hän voi huutaa sanomansa ’talojen katoilta’ tai kirjoittaa sen ’kivitauluihin’. Hän voi pitää ’saarnansa vuorella’. . . . Hän saattaa kulkea kaduilla jokapäiväisessä keskustelussa niiden kanssa, jotka ovat hänen ympärillään, kertoen heille niistä ihanteista, mitkä ovat hänen uskonnollisen vakaumuksensa perusteita, tai hän voi toimittaa sanomansa kirjoitetulle tai painetulle sivulle, mutta hän on siitä huolimatta uskonnon palvelija, jos hän on hyväksynyt sellaisen tavan tehokkaaksi keinoksi painaa ihmisten mieleen ja sydämeen uskonnon periaatteita.”¹⁸

Tämä on järkevä, johdonmukainen näkemys ulkoilmassa saarnaamisesta. Miten järjetöntä muu olisikaan! Kuinka monet meistä voisivat kuvitella Kristuksen Jeesuksen panevan rajoituksia saarnaamiselle? Pitikö Kristus kaikkien aikojen kuuluisimman saarnan katedraalissa tai uskonnollisessa rakennuksessa? Ei! Hän esitti tämän saarnan vuorella, tietysti ulkoilmassa.

Eikö Kristus Jeesus sanonut: ”Katso, minä seison ovella ja kolkutan”?¹⁹ Mutta nykyään saarnaavat harvat jos ketkään ns. puhdasoppiset uskonnon papit ovelta ovelle. Ei ole ihme, että talosta taloon saarnaavien evankeliuminpalvelijoitten tarve on niin ankara.

On onneksi kansalle, että korkeitten tuomioistuinten tuomarit ovat ulottaneet oikeudellisen tunnustuksen talosta taloon toimiville evankeliuminpalvelijoille. Yhdysvaltojen korkein oikeus sanoi vuonna 1943 antamassaan huomattavassa päätöksessä enemmistön mielipiteen näin:

”Tällä uskonnollisen toiminnan muodolla on sama korkea asema ensimmäisen lainmuutoksen mukaan kuin kirkoissa suoritetulla palvonnalla ja saarnaamisella saarnastuoleista. Sillä on sama oikeus saada suojelusta kuin puhdasoppisemmilla ja tavanomaisemmilla hartaudenharjoituksilla. . . . Me vain katsomme, että uskonnollisten vakaumusten saarnaaminen tai evankeliumin saarnaaminen jakamalla uskonnollista kirjallisuutta ja vierailemalla henkilökohtaisesti ihmisten luona on ikivanha evankeliumin julistamismuoto, jolla on yhtä suuri oikeus saada perustuslain suojelus kuin puhdasoppisemmillakin muodoilla. . . . Pelkästään se, että kiertävät saarnaajat ’myyvät’ uskonnollista kirjallisuutta eivätkä ’lahjoita’ sitä, ei muuta evankeliumin julistamista kaupalliseksi hankkeeksi. Jos se muuttaisi, niin kolehtihaavin kuljettaminen kirkossa tekisi kirkon jumalanpalveluksesta kaupallisen hankkeen. . . . Me voimme palauttaa korkeaan perustuslainmukaisempaan asemaan niiden kiertävien evankelistojen vapaudet, jotka tekevät tunnetuksi uskonnollisia vakaumuksiaan ja uskonsa periaatteita levittämällä kirjallisuutta.”²⁰

MERKITYKSELLINEN HYVÄKSYMYS

Vaikka ulkoilmassa saarnaaminen ei saisikaan ihmisten laillista hyväksymystä, niin lopullisessa asianerittelyssä on tosi merkitystä vain sillä, mitä Jumalan Sana sanoo siitä. Me saamme tietää tutkimalla Raamattua, että kristillisyyden Perustaja käytti kaikkia mahdollisia keinoja levittääkseen Valtakunnan hyvää uutista. Hän saarnasi toisinaan synagoogissa. Useammin hän oli ulkona taivasalla, sillä ”hän vaelsi ympäristössä, kulkien kylästä kylään, ja opetti”.²¹ Missä Kristus tapasi ihmisiä, siellä hän saarnasi: ”Kun hän näki kansanjoukot, nousi hän vuorelle; ja kun hän oli istuutunut, tulivat hänen opetuslapsensa hänen tykönsä. Niin hän avasi suunsa ja opetti heitä.”²²

Eräässä toisessa tilaisuudessa ”Jeesus istui talosta lähdettyään järven luona, ja suuret ihmisjoukot kokoontuivat hänen luokseen, niin että hän meni veneeseen ja istuutui, ja koko ihmisjoukko seisoi rannalla. Sitten hän kertoi heille paljon asioita.”²³

Jeesus lähetti apostolinsa ja opetuslapsensa saarnaamaan niinkuin hänkin. Paavalista luemme: ”Hän alkoi keskustella synagoogassa juutalaisten ja muiden ihmisten kanssa, jotka palvoivat Jumalaa, sekä joka päivä torilla niiden kanssa, jotka sattuivat olemaan paikalla.”²⁴ ”Minä en empinyt kertoa teille kaikkea, mikä oli hyödyllistä, enkä opettaa teitä julkisesti ja talosta taloon.”²⁵ Ja apostoleista on kirjoitettu: ”He jatkoivat joka päivä taukoamatta Kristusta, Jeesusta, koskevan hyvän uutisen opettamista ja julistamista temppelissä ja talosta taloon.”²⁶

Kun ulkoilmassa saarnaamisella on kaikki tämä tunnustus, niin on totisesti outoa, että melkoinen määrä ihmisiä uskoo, että uskonto pitäisi sulkea – rajoittaa katedraaleihin ja kirkkorakennuksiin. Miksi Jumalan Sanaa pitäisi rajoittaa, kun Jumalan Poika sanoi: ”Ihmisen ei täydy elää yksistään leivästä, vaan jokaisesta lausunnosta, mikä tulee Jehovan suun kautta”?²⁷ Hengellinen ravinto on tärkeä. Aineellinen ruoka on myöskin, ja aineellista ruokaa annetaan kaikkialla, kaupoissa, ulkosalla, toreilla, katujen kulmissa sekä talosta taloon. Pitäisikö tärkeätä hengellistä ravintoa tarjota vähemmän tehokkain keinoin, varsinkin kun me olemme suoraan sellaisen tilanteen edessä, mitä eräs pappismies sanoi ”ennennäkemättömässä mitassa ilmeneväksi uskonnolliseksi tyhjiöksi”?²⁸ Ja tulisiko kenenkään – olkoonpa hänen asemansa miten korkea hyvänsä – halveksia menettelytapaa, mikä on saanut näin valtavan hyväksymyksen? A. F. Schaufferin sanoilla tulee kiistaton johtopäätös:

”Jos tämä ulkoilmassa saarnaamista koskeva asia olisi uusi tai epäraamatullinen, niin me voisimme hyvällä syyllä pysähtyä ja harkita erittäin huolellisesti ennen kuin yrittäisimme sitä. Mutta koska se on ’yhtä vanha kuin vuoret’ ja koska sillä on runsas Raamatun valtuutus sekä Mestarimme henkilökohtainen hyväksymys, niin miksi kenenkään auringon alla pitäisi hetkeksikään pysähtyä?

”Kuvittelen näkeväni apostoli Paavalin nykyisessä pappien kokouksessa . . . hänen huomautuksensa . . . ’Tein suuren erehdyksen, ja jos minun olisi suoritettava työni uudelleen, niin en saarnaisi Antonian tornin rappusilla enkä Mars-kukkulalta.’ Hävitköön tuo ajatus! Kuvittelen mieluummin hänen lausuvan joitakin polttavia sanoja nykyisen kirkon uneliaisuudesta, kun se ei käytä hyväkseen jokaista tilaisuutta tehdä siunatun Herran evankeliumia tunnetuksi. . . . Teen tämän koko sydämestäni . . . suosittelen tätä menettelytapaa kaikille, jotka tahtovat totella Mestarinsa arvovaltaisia määräyksiä ja ’mennä valtateille ja aitauksiin ja pakottaa heidät tulemaan sisälle’.”²⁹

[Lähdemerkintä]

 ¹ ”Open-Air Preaching”, kirj. Edwin Hallock Byington (Hartford, Connecticut, 1892, Hartford Theological Seminary), s. 9.

 ² Sama, s. 30.

 ³ ”John Wycliff”, kirj. professori Lechler (Lontoo, 1878, Kegan Paul & Co.), I osa, s. 310.

 ⁴ ”Life of John Wycliffe”, kirj. Robert Vaughan (Lontoo, 1881, Holdsworth and Vaughan), II osa, s. 163.

 ⁵ ”Open-Air Preaching”, ss. 29, 30.

 ⁶ ”History of the Christian Church”, Blackburn (New York, 1879, Cranston & Stowe).

 ⁷ ”Open-Air Preaching”, s. 71.

 ⁸ ”History of the Christian Church”, s. 629.

 ⁹ ”Preaching in the Open Air”, lentolehtinen, kirj. George Charles Smith (Lontoo, 1829, W. K. Wakefield), ss. 4, 9, 10, 12, 25–28.

¹⁰ ”The Nation”, toukokuun 11. 1957.

¹¹ ”The New Ordeal of Christianity”, kirj. Paul Hutchinson (New York, 1957. Association Press).

¹² ”The Christian Century”, helmikuun 20. 1957.

¹³ ”Catholic Herald Citizen”, tammikuun 5. 1957.

¹⁴ ”The Christian Century”, helmikuun 13. 1957.

¹⁵ ”Empty Churches and How to Fill Them”, kirj. J. Benson Hamilton (New York, 1879, Phillips and Hunt), s. 64.

¹⁶ ”Report of Four Years Labour of Love and Deeds of Mercy”, lentolehtinen, kirj. toht. John W. Kennion (Brooklyn Job and Book Printing Department, 1880), s. 3, johdanto.

¹⁷ ”Open-Air Preaching”, s. 25.

¹⁸ ”Selective Service in Wartime”, kutsuntatoimiston johtajan toinen raportti, 1941–42, ss. 239–241, otsikon ”Luokittelun erikoisia ongelmia” jälkeen.

¹⁹ Ilm. 3:20, Um.

²⁰ ”Murdock v. Pennsylvania”, 319 U.S. 105 (toukokuun 3. 1943).

²¹ Mark. 6:6.

²² Matt. 5:1, 2.

²³ Matt. 13:1–3, Um.

²⁴ Apt. 17:17, Um.

²⁵ Apt. 20:20, Um.

²⁶ Apt. 5:42, Um.

²⁷ Matt. 4:4, Um.

²⁸ New Yorkin ”Times”, tammikuun 21. 1957, presbyteerinen pappi H. C. Reed.

²⁹ ”Open-Air Preaching”, johdanto A. F. Schaufferin kirjaan.