Diocletianus koetti hävittää kristillisyyden

JEESUS sanoi seuraajilleen: ”Jos he ovat minua vainonneet, niin he teitäkin vainoavat.” Perkele on käyttänyt varhaisista ajoista lähtien eri keinoja ihmisten kääntämiseksi pois Jehova Jumalan palvonnasta. Hän on käyttänyt ovelasti materialismia, mikä vetoaa maailmassa olevan tai ihmisten hyväksymyksen haluamiseen, vaihdellen sitä väkivaltaisen vastustuksen kanssa, minkä on laskettu herättävän kauhua niiden sydämessä, jotka ovat vielä lujia, ja jos se ei ole kääntänyt heitä syrjään, niin hän on sitten koettanut hävittää heidät niin kuin Kristuksen Jeesuksenkin. – Joh. 15:20; Sananl. 29:25.

Sekä väestö että hallitus kohdisti vainonsa kristilliseen seurakuntaan Kristuksen paaluunnaulitsemisen jälkeen. Eri seuduilla leimahti ankarat vainot, mitkä sammuivat jälleen. Mutta Rooman keisari Diocletianuksen hallitessa neljännellä vuosisadalla toimeenpantiin paholaisten henkeyttämä valtakunnanlaajuinen ohjelma kristillisyyden rippeittenkin hävittämiseksi. Diocletianuksen mitali, mikä todistaa tuon puhdistuksen, näyttää kirjoituksen: ”Kristittyjen nimi on hävitetty.”¹

Kristillisyyden vaikutukset eivät voineet mennä huomaamatta roomalaisessa maailmassa. Tosi palvonta on enemmän kuin pelkkä hartaudenharjoitusmuoto, se vaikuttaa sitä harjoittavien koko elämistapaan. Ja ne, jotka pysyvät siinä, uskovat siihen ja puhuvat siitä toisille vakuuttavasti. ”Pakanapapit yrittivät sen tähden hyvin perustellusta pelosta, että kristillisyys levittäisi heidän suureksi ja pysyväksi vahingokseen laajalle voittokulkunsa, yllyttää Diocletianusta, jonka he tiesivät sekä araksi että herkkäuskoiseksi, väärennetyillä oraakkelin lausunnoilla ja muilla petoksilla ryhtymään vainoamaan kristittyjä.”² Kun heidän yrityksensä eivät saaneet keisaria liikkeelle, niin he toimivat hänen vävynsä Galeriuksen kautta, joka hallitsi valtakunnan pohjoisosaa Diocletianuksen alaisuudessa.

Galerius vietti talven Nikomedeian palatsissa keisarin kanssa. Helmikuun 23. pnä, v. 303 jKr., roomalaisten jumalan Terminuksen juhlapäivänä, alkoivat Galeriuksen ponnistukset kantaa mätää hedelmäänsä, kun hänen miehensä hyökkäsivät kristittyjen pääkokouspaikkaan Nikomedeiassa ja, kun eivät löytäneet mitään muuta, polttivat jäljennöksiä Kirjoituksista. Seuraavana päivänä julkaistiin määräys: Kaikki kristilliset kirkot piti hävittää. Kirjat ja Raamatut tuli polttaa. Kansalaisoikeudet menetettiin. Jos alempiin luokkiin kuuluvat pysyivät lujina, niin heistä tehtiin orjia. Orjia ei voitu koskaan vapauttaa. Vaikka alussa ”viranomaisia ehkäistiin vuodattamasta verta; . . . niin kaikenlainen muu ankaruus oli sallittu, jopa sitä suositeltiinkin heidän innokseen”, ja pian katsottiin kristittyjen kieltäytyminen luovuttamasta kirjojaan riittäväksi syyksi rangaista kuolemalla.³ Se oli tarmokas yritys hävittää Raamattu ja muistokin siitä, mikäli mahdollista.

Kun joku, jota määräys koski, repi kostoksi julistuksen, niin hänet otettiin kiinni, häntä kidutettiin pirullisesti ja hänet kärvennettiin lopulta elävänä rangaistukseksi. Diocletianuksen makuuhuoneessa syttyi kahdesti tulipalo kahdella seuraavalla viikolla joko sattumalta tai tarkoituksellisesti. Ei ole koskaan saatu todistetuksi, aiheuttivatko sen kristityiksi tunnustautuvat, vai ilkeämielinen Galeriusko sen teki. Mutta noihin tapahtumiin sekä toisiin häiriöihin tartuttiin nopeasti ja niitä käytettiin ovelasti Diocletianuksen vihan lietsomiseksi kristittyjä vastaan. Keisari, joka oli antanut ensin Galeriuksen edistää vainoa, osallistui siihen nyt mitä toimeliaimmin. Näyttää siltä, että joukko kristittyjä palveli aivan hänen palatsissaan ja että joillekuille oli uskottu huomattava vastuu, mutta heitäkään ei säästetty.

Kun hän näki, että hänen lakinsa eivät saaneet kristittyjä hylkäämään palvontaansa, niin hän raivostui. ”Diocletianuksen suuttumus tai pelko sai hänet ajan mittaan ylittämään sen kohtuullisuuden rajat, minkä hän oli säilyttänyt tähän mennessä, ja hän julisti julmien määräysten sarjassa aikomuksensa hävittää kristityn nimi. . . . maakuntien käskynhaltijoita neuvottiin käymään kaikkien hengellisen säädyn henkilöitten kimppuun, ja kaikkein alhaisimmille rikollisille tarkoitetut vankilat täyttyivät pian” niistä, joilla oli valvonta-asemia seurakunnissa.³ Tätä seurasi kohta toinen määräys, mikä ”sääti, että kaikki nämä vangit tulee pakottaa kidutuksin ja rangaistuksin uhraamaan jumalille”.² Hänen toiveensa oli, että jos hän voisi saada heidät rikkomaan nuhteettomuutensa, niin toiset noudattaisivat heidän esimerkkiään.

Eusebius kertoo, miten erästä veljeä kidutettiin esimerkiksi seurakuntien pelottelemiseksi. Hän sanoo, että ”oli annettu määräys, että vankilassa olevien piti antaa mennä vapauteen, jos he uhrasivat, mutta jos he kieltäytyivät, niin heidät piti runnella lukemattomin kidutuksin”. Eräässä tapauksessa miestä ”käskettiin uhraamaan, ja kun hän kieltäytyi, niin annettiin määräys, että hänet piti kohottaa korkealle alastomana ja hänen koko ruumiinsa piti repiä ruoskilla, kunnes hän myöntyisi ja vasten tahtoaankin tekisi, mikä häneltä oli kielletty. Mutta kun hän pysyi järkkymättömänä näissäkin kärsimyksissä”, niin hänet pantiin toisiin kidutuksiin, mitkä olivat liian pirullisia kerrottaviksi.⁴

Kun valtion yritykset kristillisen uskon hävittämiseksi tällä tavalla eivät onnistuneet, niin se käänsi julman raivonsa kaikkia uskon omaavia eikä ainoastaan valvojia kohtaan. ”Diocletianus julisti vainon toisena vuonna, v. 304 jKr., neljännen säädöksen vävynsä ja toisten kristittyjä vihaavien yllytyksestä. Viranomaisia neuvottiin tässä määräyksessä pakottamaan kaikki kristityt uhraamaan jumalille ja käyttämään kidutuksia tässä tarkoituksessa.”² Sekä keisarin metalliin kaiverretut määräykset että paikalliset säädökset naulattiin joka kaupungissa kaikkien nähtäviksi.¹ Rooma ei ollut ryhtynyt koskaan aikaisemmin tällaiseen yhteisponnistukseen kristinuskon hävittämiseksi. Varsinkin valtakunnan länsiosassa oleva Maximianus oli ihastunut puhdistukseen.³ Onpa Espanjastakin löydetty pylväs, missä on sanat ”Diocletianus . . . kristittyjen nimen hävittämisestä.”¹

Diocletianus erosi virasta kaksi vuotta ensimmäisen säädöksensä antamisen jälkeen, v. 305 jKr. Mutta vaino ei lakannut. Kun nyt Galerius oli ylivallassa, niin hän tyydytti täysin määrin kristittyihin kohdistuvaa vihaansa sekä julmuudenhimoaan. Sorto jatkui hellittämättä, vaihdellen ankaruudeltaan paikallishallitsijoitten mielentilan mukaan, lähelle Galeriuksen kuolemaa, jolloin hän antoi määräyksen suhteellisesta uskonnonvapaudesta, mitä seurasi Konstantinuksen Milanossa v. 313 antama julistus, joka takasi palvontavapauden.

Neljännen vuosisadan uskolliset kristityt katselivat olosuhteitaan samoin kuin kolme heprealaista raivostuneen kuningas Nebukadnessarin edessä: ”Jos niin käy, voi meidän Jumalamme kyllä pelastaa meidät tulisesta pätsistä, ja hän pelastaa myös sinun kädestäsi, kuningas. Ja vaikka ei pelastaisikaan, niin tiedä se, kuningas, että me emme palvele sinun jumaliasi emmekä kumartaen rukoile kultaista kuvapatsasta, jonka sinä olet pystyttänyt.” Jehova takaa kansalleen jatkuvan voiton kaikesta vastustuksesta huolimatta, kunnes se vapautuu uuteen maailmaan, jolloin hän sanoo: ”He taistelevat sinua vastaan, mutta he eivät pääse sinusta voitolle, sillä minä olen sinun kanssasi, sanoo Jehova, vapauttaakseni sinut.” – Dan. 3:17, 18; Jer. 1:19, As.

LÄHDEKIRJAT

 ¹ ”The History of the Church of Christ”, kirj. Joseph Milner, sivut 258, 270.

 ² Mosheimin ”An Ecclesiastical History”, kääntänyt J. S. Reid, sivut 114, 115.

 ³ ”History of Christianity”, kirj. Edward Gibbon, sivut 270–275, 277.

 ⁴ Eusebiuksen ”The Ecclesiastical History”, II osa, kääntänyt J. E. L. Oulton, sivut 265, 269.