Olimme innokkaita miekkailijoita
KUN olin kolmetoistavuotias, näin elokuvan, joka perustui Alexandre Dumas’n romaaniin ”Kolme muskettisoturia”. Ihastuin noiden kolmen miehen miekkailutaitoon ja keskinäiseen ystävyyteen, joiden tunnuslauseena oli ”yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta”.
Kävin siihen aikaan peruskoulua eräässä itäeurooppalaisessa maassa, ja minusta tuli miekkailuseuran jäsen. Olin miekkailun lumoissa ja tein parhaani sen tekniikan hallitsemiseksi. Koska sain hyviä arvosanoja koulusta, vanhempani eivät vastustaneet tätä uutta harrastustani.
Kun olin 19-vuotias, menin yliopistoon opiskelemaan lakia. Mutta kaikkein ensiksi otin selvää yliopiston miekkailuseurasta, jossa olikin erinomaisia valmentajia. Seuraan kuului sekä poikia että tyttöjä.
Huomioni kiintyi erikoisesti yhteen tytöistä, Mariaan. Hän oli erikoisen taitava ja osasi pakottaa vastustajansa puolustautumaan hänen tyylillään ja pystyi säilyttämään tilanteen täydellisen hallinnan. Odotin ottelua hänen kanssaan ja arvostin täysin kaikkia hänen käyttämiään taitavia liikkeitä.
Ajan mittaan minusta ja kahdesta muusta seuraan kuuluvasta pojasta tuli erittäin hyviä ystäviä. Johan opiskeli luonnontieteitä ja Paul matematiikkaa ja fysiikkaa. Molemmat olivat hyvin innostuneita miekkailusta, vaikka he olivat harrastaneet sitä vain suhteellisen lyhyen ajan.
Me kolme vietimme osia lomistamme yhdessä maalauksellisilla vuorilla. Ja juuri siellä ystävyytemme sai alkunsa. Pian huomasimme täydentävämme toinen toistamme oikein hyvin. Johan innostui nopeasti ja joskus jopa hillittömästi, mitä Paul puolestaan yritti tasoittaa realistisilla mielipiteillään. Meistä kolmesta, yhtä monesta kuin oli Dumas’n romaanissa, tuli hyviä miekkailijoita ja erottamattomia ystäviä.
Lomillamme suunnittelimme tulevaa miekkailukautta. Omistimme melkein kaiken vapaa-aikamme ruumiilliseen ja psykologiseen valmistautumiseen kilpailuja varten, joista niin kovasti nautimme.
Mutta oli myös Maria. Todellisuudessa hän oli meitä parempi miekkailutaidon hienouksissa ja eleganssissa. Hän loisti monissa tärkeissä turnajaisissa. Ja niinpä me neljä ajan mittaan aloimme iloita ainutlaatuisesta suhteesta.
UHKA YHTEENKUULUVUUDELLEMME
Juuri kun olin täyttänyt kaksikymmentäkaksi vuotta, lähdimme miekkailuseuramme järjestämälle hiihtoretkelle. Siellä Maria yllätti meidät puhumalla joistakin muutoksista, jotka koskisivat koko maailmaa, ja hän lainasi jotakin Raamatusta – Matteuksen evankeliumin 24. luvusta. Me kaikki suhtauduimme siihen kielteisesti. Sanoin vain: ”Maailmassa on sellaisia arvoja, joita en aio hylätä jonkin kyseenalaisen ennustuksen takia.”
Noin kuukautta myöhemmin Maria tuli miekkailuseuraan täysin muuttuneen näköisenä. Olimme silloin tunteneet toisemme noin kaksi ja puoli vuotta. Hän pakkasi miekkailuvälineensä, hyvästeli ja lähti. Olimme vähintäänkin tyrmistyneitä, sillä vaikutti siltä, että hän lähti lopullisesti. Soitimme hänelle ja kysyimme, voisimmeko tulla käymään hänen luonaan sinä iltana. Hän suostui.
Sinä iltana tapasimme täysin eri ihmisen – sellaisen jota emme olleet koskaan aikaisemmin nähneet. Maria, joka aina sai mestarillisia osumia floretillaan, väisti hyökkäykset nopeasti ja joka nauroi kanssamme, oli nyt kyyneleet silmissä. Mutta samanaikaisesti hän vaikutti luottavaiselta. Hän avasi Raamattunsa ja luki vakavalla äänellä: ”Niin he takovat miekkansa vantaiksi ja keihäänsä vesureiksi; kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotimaan.” – Jes. 2:4.
Lopetettuaan hän katsoi meitä ikään kuin suuri kysymysmerkki silmissään. Luulen hänen odottaneen meidän hyväksymystämme, kun hän sanoi: ”Haluan palvella Jehovaa, Jumalaamme, ja noudattaa Raamatun periaatteita. En halua enää opetella taistelemaan, ja miekkailu on sotaisaa urheilua.”
Tunsin musertuneeni ja tajusin, että haaveeni muskettisoturien ystävyydestä olivat romahtamassa. Sanoin myöhemmin Johanille, joka oli minulle läheisin, että meidän täytyi hinnalla millä hyvänsä saada Maria takaisin miekkailukouluumme.
”Tietysti”, myönsi Johan, ”mutta miten? En tosiaankaan hyväksy Marian päätöstä”, hän sanoi, ”mutta ihailen sitä. Sellaisen päätöksen tekeminen vaatii melkoista rohkeutta.”
YRITYKSIÄ MARIAN MIELEN MUUTTAMISEKSI
Saadakseni Marian muuttamaan päätöksensä lainasin Raamatun ja aloin lukea sitä. Löysin sen, mitä etsinkin, Korkeasta veisusta 3. luvun jakeista 7 ja 8, joissa sanotaan: ”Katso, siinä on Salomon kantotuoli ja sen ympärillä kuusikymmentä urhoa, Israelin urhoja, kaikki miekkamiehiä, sotaan harjoitettuja; jokaisella on miekka kupeellansa öitten kauhuja vastaan.”
Olin riemuissani tästä löydöstä. En voinut olla sanomatta ääneen: ”Raamattu ei siis ainoastaan jätä tuomitsematta aseitten käyttöä; se suorastaan kehottaa meitä käyttämään niitä!” Kirjoitin Marialle löydöstäni. Ennen pitkää sain häneltä vastauksen. Hän osoitti minulle, että ennen muinoin, ennen Kristuksen tulemista, Jumalan palvelijat toisinaan valtuutettiin taistelemaan kirjaimellisin miekoin, mutta tosi kristittyjen aseet ovat täysin erilaisia. Hän selitti kirjeessään:
”Robert, Jumalan palvelijat ovat kuin erikoisarmeija, joka on valmis hallitsemaan minkä tahansa tehtävän. Ja juuri sen tähden heidät on aseistettu. Jumalan palvelijoiden sota-asu on samankaltainen kuin roomalaisten sotilaiden, ja apostoli Paavali kuvailee sitä Efesolaiskirjeessään [6:14–17]: ’Pysykää sen tähden lujina, kupeenne totuuteen vyötettyinä ja yllänne vanhurskauden rintahaarniska ja kenkinä jaloissanne rauhan hyvän uutisen varusteet. Ennen kaikkea ottakaa uskon suuri kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki paholaisen palavat heittoaseet. Ottakaa myös vastaan pelastuksen kypärä ja hengen miekka, se on Jumalan sana.’”
”Tämä pelkkä sota-asu ei kuitenkaan riitä”, hän jatkoi. ”Meidän täytyy oppia pitämään kiinni Jumalan sanassa esitetyistä periaatteista. Vain siten menetellessämme olemme sen miehen kaltaisia, josta Jeesus sanoo Matteuksessa [7:24–27]: ’Jokaista, joka kuulee nämä minun sanani ja tekee niiden mukaan, tullaan vertaamaan ymmärtäväiseen mieheen, joka rakensi talonsa kalliolle. Ja sade virtasi ja tulvat tulivat ja tuulet puhalsivat ja syöksyivät sitä taloa vasten, mutta se ei luhistunut, sillä se oli perustettu kalliolle. Edelleen jokaista, joka kuulee nämä minun sanani eikä tee niiden mukaan, tullaan vertaamaan tyhmään mieheen, joka rakensi talonsa hiekalle. Ja sade virtasi ja tulvat tulivat ja tuulet puhalsivat ja iskivät sitä taloa vasten, ja se luhistui, ja sen luhistuminen oli suuri.’”
Silti en voinut nähdä siinä, mitä Maria sanoi, mitään hyvää syytä miekkailuni lopettamiseen. Myös Paul teki voitavansa saadakseen Marian muuttamaan mielensä. Hän jopa alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Emme pelänneet sen tekevän häneen vaikutusta, koska tunsimme hänen täysin materialistisen katsantokantansa.
Samanaikaisesti jatkoimme miekkailuamme. Miekkailin jopa niin paljon, että laiminlöin lakitieteen opintoni. Paul kannusti minua opiskelemaan enemmän. Loukkaannuin hänen neuvostaan, mutta sain maksaa kalliisti sen, etten ottanut neuvosta vaarin, sillä jouduin opiskelemaan koko vuoden samoja asioita uudelleen. Paul sen sijaan sai erinomaisia arvosanoja, ja sen takia aloin etääntyä hänestä. Kun valitin siitä Johanille, hän sanoi takaisin, että Paul, toisin kuin me, piti opintojaan tärkeinä.
YHTEYDEN SAAMINEN JÄLLEEN MARIAAN
Koska emme olleet nähneet Mariaa kolmeen kuukauteen, Johan ja minä päätimme mennä käymään hänen luonaan. Hän kuunteli innokkaasti uutisia miekkailukoulusta ja huokaisi sitten: ”Mikä vahinko, ettemme tapaa enää toisiamme niin kuin aikaisemmin. Mitä pitäisitte ajatuksesta kokoontua säännöllisesti lukemaan jotakin mukavaa yhdessä – ehkäpä vaikka Raamattua? Tiedän teidän pitävän luennasta.” Suostuimme.
Aloimme lukea Matteuksen evankeliumia, mutta se ei jäänyt vain luennaksi. Keskustelimme myös lukemamme merkityksestä. Ihmettelin kerran ääneen ihmisen vastuunalaisuutta Raamatun Jumalaa kohtaan. Johan keskeytti ja sanoi: ”Kuulehan, Robert, mistä Jeesus sai moraalisen voimansa, joka auttoi häntä antamaan anteeksi niille, jotka olivat kohdelleet häntä niin väärin?”
Tällaiseen kysymykseen en osannut vastata, mutta ymmärsin, että sen täytyi jotenkin liittyä Jeesuksen suhteeseen Jumalan kanssa. Koska halusimme tietää oikean vastauksen näihin raamatullisiin kysymyksiin, aloimme tutkia Raamattua erään Marian suositteleman Jehovan todistajan kanssa. Käytimme Raamatun tutkimisen apuvälinettä ”Totuus joka johtaa ikuiseen elämään”.
VAKAVAAN TUTKIMISEEN RYHTYMINEN
Kerroimme auliisti Paulille näkemyksemme, jotka saimme tutkisteluistamme. Paul selitti meille, millaisiin johtopäätöksiin hän oli tullut vertailtuaan Raamattua matematiikkaan ja fysiikkaan. Usein hän keskusteli Johanin kanssa siitä, missä määrin Raamattu on sopusoinnussa biologian kanssa.
Kerran molemmat ystäväni väittelivät kiivaasti siitä, kieltääkö Raamattu hirmuliskojen olemassaolon vai ei. Väittely meni niin pitkälle, että he päättivät lopettaa Raamatun tutkimisensa. Tämä tyrmistytti minua, ja niinpä yritin lopettaa heidän väittelynsä sanomalla: ”Minun mielestäni tässä tapauksessa tärkein asia ei ole tieteellinen vaan moraalinen kysymys. Ja minä aion jatkaa tutkimista, kunnes ymmärrän vastuukysymyksen selvästi.”
Niin onnistuin tyynnyttämään heidän kiivasta väittelyään niin paljon, että hekin päättivät jatkaa tutkimistaan. Nyt Johan puolestaan oli sitä mieltä, että me käytimme liian paljon aikaa miekkailuun, ja hän järjesti niin, että raamatuntutkistelu oli miekkailun jälkeen. En pitänyt siitä, koska se merkitsi, että meidän täytyi lopettaa miekkailu kaksi tuntia aikaisemmin kuin ennen.
Vain vähän aikaisemmin tällainen ratkaisu ei olisi tullut kysymykseenkään, mutta Raamatun tutkiminen alkoi kiinnostaa meitä aina vain enemmän. Itse asiassa olimme innostuneet siitä niin, että alleviivasimme värikynillä Raamatusta sellaisia kohtia, joista pidimme eniten. Ja koska pidimme kaikista raamatunkohdista, jotka meille selitettiin, Raamattumme loistivat pian kaikissa väreissä!
LUOPUISINKO MINÄKIN MIEKKAILUSTA
Sain hitaasti vastauksen kysymykseeni vastuustani Jumalalle. Maria auttoi minua siinä, ja niinpä noin viiden kuukauden kuluttua uskouduin hänelle ja sanoin, että harkitsin vakavasti Jehovalle antautumista mutta halusin odottaa Paulia ja Johania.
”Kuulehan, Robert”, vastasi Maria, ”minä jatkoin miekkailua, jotta minulla olisi ollut tilaisuus puhua teidän kaikkien kanssa, mutta kukaan teistä ei suhtautunut minuun vakavasti, ennen kuin lähdin. Ja sitten te kaikki yhtäkkiä aloitte ihmetellä, miksi olin tehnyt siten – ja nyt te kaikki tutkitte Raamattua.” Tämä hänen kanssaan käymäni keskustelu joudutti paljon päätöksen tekemistä elämäni omistamisesta Jehovalle.
Nyt minun edessäni oli sama ongelma kuin Marialla oli ollut: pitäisikö minunkin lopettaa miekkailu? Harkitsin uudelleen Raamatun sanoja, jotka olin kuullut ensimmäisen kerran vain vajaat puolitoista vuotta aikaisemmin: ”Niin he takovat miekkansa vantaiksi ja keihäänsä vesureiksi; kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotimaan.” – Jes. 2:4.
Ne kymmenen vuotta, joiden ajan olin miekkaillut, kulkivat silmieni editse. Varhain nousemiset aamuisin, valmentajat, tappion katkeruus ja viimeaikainen menestymiseni ja mahdollisuus edetä vielä pitemmälle urheilussa. Mutta tulin siihen tulokseen, että Maria oli ollut oikeassa. Ja ymmärsin täysin hänen kyyneleensä, sillä nyt minunkin silmiini tulvivat kyyneleet. Mutta samalla olin yhtä luottavainen kuin hänkin oli ollut.
ENTÄ JOHAN JA PAUL?
Johan ja Paul olivat hyvin hämmästyneitä päätöksestäni. Mutta kuvittele, miten mielissäni olin, kun hekin päättivät panna pois teräsfloretit ja lopettaa miekkailemisen samalla kuin minäkin. Johan ja Paul alkoivat käydä kristillisissä kokouksissamme, mutta he eivät silloin tunteneet tarvetta omistaa elämäänsä Jehovalle ja vertauskuvata sitä vesikasteella.
Kun oli kulunut vuosi minun kastamisestani, me kaikki neljä tapasimme jälleen. Miten riemullinen tapaaminen se olikaan – me kaikki olimme nyt antautuneita kristittyjä! Olimme olleet innokkaita miekkailijoita, täynnä päättäväisyyttä ja kunnianhimoa. Mutta kun tulimme tuntemaan Jumalan tahdon, panimme pois teräsflorettimme ja tartuimme hengen miekkaan, joka on Jumalan sana. – Ef. 6:17.
Me havaitsimme itsestämme, että ”Jumalan sana on elävä ja voimaa uhkuva ja on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse jopa erottamaan sielun ja hengen ja nivelet ja niiden ytimen ja kykenee havaitsemaan sydämen ajatukset ja aikomukset”. (Hepr. 4:12) Tällä hengellisellä miekalla on hyvä taistella Jehova Jumalan kunniaksi ja kirkkaudeksi, ja tämä on nyt meidän suurin halumme ja jatkuva pyrkimyksemme. – Lähetetty.