Syvempää näkemystä uutisiin
Kreikan ”kristittyjä” tulella kävelijöitä
● ”Hurjaa tanssia palavien hiilten muodostamalla matolla keskellä kylää” kuvaili jonkin aikaa sitten uutistoimisto AP:n sähke näkymää. Oliko kysymys pakanallisista menoista jossakin Aasian maassa? Ei, kysymyksessä ovat kreikkalaiset ”tulella kävelijät”, jotka viettävät ortodoksista pyhimysten päivää Helenan ja Konstantinuksen kunniaksi. Kun tulella kävelijät ovat syleilleet näiden kahden ”pyhimyksen” kuvaa, heidän sanotaan joutuvan ”transsin kaltaiseen tilaan”. Tämä tapa sai alkunsa 1200-luvulla, kun tuli kulki erään bulgarialaisen kylän läpi, jossa oli näille kummallekin ”pyhimykselle” omistettu kirkko. Kun joidenkuiden miesten väitettiin kuulleen näiden pyhimysten kuvien ”valittavan”, he uhmasivat tulta pelastaakseen ne ja heidän sanotaan tulleen ulos palamattomina.
Ortodoksiset asiantuntijat leimaavat tavan ”epäjumaliseksi” ja ”pakanalliseksi”. Mutta onko kirkko syytön, kun se ensinnäkin kannustaa käyttämään kuvia? Jumala tunsi selvästi ihmisten mielen, kun hän kielsi kansaansa tekemästä kaiverrettuja kuvia ja sanoi: ”Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä.” – 2. Moos. 20:4, 5.
Omakohtainen kokemus yllättää
● Ihmiset perustavat usein mielipiteensä muista ihmisistä tai ryhmistä siihen, mitä he ovat kuulleet tai lukeneet olematta koskaan todella kosketuksissa heihin Eräs Yhdistyneen metodistikirkon pappi myönsi jonkin aikaa sitten tämän pitävän paikkansa hänestä Jehovan todistajien suhteen. ”Opetin jopa lyhyttä oppikurssia, jossa vertailtiin todistajien ja Yhdistyneen metodistikirkkomme opetuksia”, hän kirjoitti metodistien aikakausjulkaisussa ”The Circuit Rider”. ”Mutta ennen tätä vuotta en ollut koskaan ollut sisällä missään heidän saleistaan.” Niinpä hän ja hänen vaimonsa olivat läsnä eräässä kokouksessa valtakunnansalissa nähdäkseen itse, mitä siellä tapahtui.
”Emme olleet valmistautuneet tuntemaan sellaista aitoa huolenpitoa, mitä nämä ihmiset osoittivat. Emme kuitenkaan koskaan tunteneet heidän millään tavalla painostavaa meitä. . . . tunsimme saavamme heiltä aidomman tervetulotoivotuksen kuin miltään niiltä muulta kahdeltakymmeneltä seurakunnalta, joissa olimme käyneet sapattivuotenamme. . . .
”Alkuperäinen käsitykseni todistajasta on ollut, että hän on todistustekstiluetteloaan toisteleva robotti. Tämän kuvan särki tämä lämpimästi hymyilevien, leppoisien ihmisten muodostama seurakunta, ihmisten jotka ilmeisesti välittivät paljon toisistaan ja vieraastakin, samoin kuin he olivat hyvin kiinnostuneita Jumalan sanan ymmärtämisestä.
”Oli kolmaskin yllätys. Olin saanut sen vaikutelman, että Jehovan todistajat olivat niin uppoutuneita päivämääriinsä ja viimeisten aikojen ennustuksiin, että he eivät paljonkaan kiinnittäneet huomiota muihin Raamatun opetuksiin eivätkä itse Herramme henkeen. Se, mitä ensimmäisen vierailumme aamuna käsiteltiin, osoitti, että olettamukseni ei perustunut tosiasioihin; tosiaan Jeesuksen mielen omaamista korostettiin enemmän kuin on usein ilmeistä meidän luokissamme. . . . Kokemuksemme viittaa siihen, että Jehovan todistajien vetovoimaan liittyy muutakin kuin heidän siististi paketoidut oppinsa.” – Syyskuu 1978, s. 9.
Kehitysopin kannattajia vedetty nenästä
● Kauan sitten paljastetusta evoluutiohuijauksesta, niin sanotusta Piltdownin ihmisestä, on tullut päivänvaloon uusia yksityiskohtia. Huijauksesta, joka johti monia tiedemiehiä harhaan vuosikymmeniä, on syytetty yksinomaan lakimies Arthur Dawsonia. Mutta saadut uudet tiedot ilmaisevat, että asiaan liittyi myös täysin epätieteellinen riita kahden tiedemiehen välillä.
Professori, joka työskenteli Oxfordin yliopistossa kiinteästi professori William Sollasin kanssa, on äskettäin paljastanut, että tämä hautoi vihaa sir Arthur Smith Woodwardia, British Museumin geologisen osaston johtajaa, vastaan. Woodward oli kevyesti hylännyt Sollasin erään keksinnön, ja tämä ilmeisesti päätti kostaa ”taitavan geologin virittämällä ansalla saattaakseen hänet naurunalaiseksi”, kuten ”New York Times” kuvailee sen.
Sollasin sanotaan tehneen väärennöksen, jonka Dawson myöhemmin ”löysi”. Woodward petettiin, ja hän tuki löytöä kaikella museon arvovallallaan. Tuhannet ”kehitysopin kannattajat hyväksyivät Piltdownin ihmisen kehitysopin todisteeksi vuodesta 1912 aina 1950-luvun puoliväliin, jolloin se lopullisesti paljastettiin. Jos tiedemiehet voivat näin herkästi hyväksyä moisen ”todisteen” mieliteorioittensa tueksi, niin pitäisikö meidän yhtä herkästi hyväksyä kaikki, mitä tiede sanoo Raamatun kumoamiseksi?