Mikronesian saarten kutsuun vastataan
SELLAISET nimet kuin Truk, Jap, Ponape, Guam ja Saipan saattavat kuulostaa jokseenkin tutuilta. Mutta entäpä Palau, Rota, Kusaie, Nauru tai Kiribati? Nämä kaikki kuuluvat niihin yli 2 000 saareen ja atolliin, jotka ovat levittäytyneet lähes kahdeksan miljoonan neliökilometrin suuruiselle alueelle läntiselle Tyynellemerelle ja jotka tunnetaan yhteisellä nimellä Mikronesia eli pienet saaret.
Jehovan todistajat julistavat innokkaasti Valtakunnan hyvää uutista tällä laajalla, lähes Australian tai Manner-Yhdysvaltain suuruisella alueella. (Markus 13:10) Parhaillaan tätä työtä tekee noin 740 Valtakunnan julistajaa 13 seurakunnassa. Näillä kaukaisilla meren saarilla tarvitaan tosiaankin kipeästi lisää työntekijöitä elonkorjuuseen. – Vrt. Jeremia 31:10.
Noin 20 viime vuoden aikana Havaijista, Filippiineiltä, Kanadasta, Yhdysvalloista ja Australiasta kotoisin olevat todistajat ovat vastanneet kutsuun ja ryhtyneet lähetyspalvelukseen Mikronesian saarilla. Kun ensimmäiset lähetystyöntekijät saapuivat vuonna 1965, koko tällä laajalla alueella oli ainoastaan 76 Valtakunnan julistajaa. Mutta vuonna 1987 yhteensä 4 510 henkeä oli läsnä Jeesuksen Kristuksen kuoleman muistojuhlassa. Vuosien varrella tehtyjä, kristillistä rakkautta ilmaisevia ponnisteluja on selvästikin siunattu runsaasti.
Nykyään eri saarilla sijaitsevissa 14 lähetyskodissa palvelee 49 lähetystyöntekijää, ja he kaikki työskentelevät Vartiotorni-seuran Guamin haaratoimiston valvonnan alaisuudessa. Heidän rakkautensa Jehovaa ja mikronesialaisia lähimmäisiään kohtaan on saanut heidät vastaamaan lähetyskutsuun. Millaisia kokemuksia heillä on ollut heidän palvellessaan näillä kaukaisilla saarilla? Millaisia haasteita heidän on täytynyt voittaa uusien kielien ja tapojen ollessa kysymyksessä? Ja mikä on auttanut heitä pysymään määräalueillaan? Antakaamme joidenkuiden heistä kertoa työstään näillä saarilla.
Uusien kielien tuoma haaste
Mikronesiassa on kahdeksan tai yhdeksän pääkieltä. Mutta koska nämä eivät ole kirjoitettuja kieliä, uusien lähetystyöntekijöiden on vaikea hankkia kirjoja, joiden avulla niitä voisi opetella. Siitä huolimatta he työskentelevät ahkerasti oppiakseen niitä. Heille kerrottiin, että yksi tehokas keino on yrittää heti käyttää opittua saarnaamistyössä. He muistavat yhä monia hilpeitä – ja kiusallisiakin – tilanteita, joita syntyi heidän yrittäessään menetellä näin.
Roger-niminen synnynnäinen havaijilainen muistelee tilannetta, joka sattui hänen tullessaan Palauhun ensi kertaa 13 vuotta sitten. ”Kun muuan puhuteltava sanoi ’Olen katolilainen’, ainoa palaunkielinen sana, jolla pystyin vastaamaan, oli ’miksi’.” Puhuteltava ryhtyi silloin selittämään perusteellisesti. ”En ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä tuo nainen sanoi. Hänen lopetettuaan sanoin vain toisen tietämäni sanan ’kiitos’, ja lähdin pois!”
Salvador, joka tuli Trukiin vaimonsa Helenin kanssa 10 vuotta sitten, muistaa yrittäneensä kysyä eräältä trukilaiselta naiselta, halusiko tämä olla onnellinen (pwapwa). Sen sijaan hän kysyikin naiselta, halusiko tämä olla raskaana (pwopwo). Ja Zenette, joka miehensä Davidin kanssa on kotoisin Kanadasta, muistelee sitä, kun hän yritti sanoa ”kiitos” (kilisou) mutta erehtyikin sanomaan ”paarma” (kiliso). Lienee tarpeetonta sanoa, että he tietävät nykyään hyvin noiden sanojen merkityksen.
Kun James siirrettiin Kusaien saarelle hänen palveltuaan neljä vuotta Ponapessa, hänen täytyi alkaa kaikki alusta. Hän muistaa varsinkin sen, kun hän yritti olla ystävällinen eräälle puhuteltavalle. Mutta sen sijaan, että hän olisi kysynyt: ”Miten voitte?”, hän kertoi tälle: ”Olette omituinen tyyppi”! Nyt, kymmenen vuotta jälkeenpäin, hän tunnustaa: ”Aluksi oli vaikea sanoa joitakin kusaienkielisiä sanoja, koska ne kuulostivat paljon samanlaisilta kuin englannin kielen kirosanat.”
Tällaiset kokemukset eivät kuitenkaan koskaan lannistaneet näitä lähetystyöntekijöitä niin, että he olisivat jättäneet kieliopintonsa. ”Jos ei opi kieltä, ihmisten auttamiseksi ei voi tehdä paljoakaan”, sanoi muuan lähetystyöntekijä. ”Siitä saa todellisen kannustimen ahkeraan opiskeluun.”
Tavat ja taikausko
Uusista tulijoista monet paikallisista tavoista tuntuivat huvittavilta. David esimerkiksi tapasi erään miehen, joka oli nimittänyt kolme poikaansa Sardiiniksi, Tonnikalaksi ja Säilykelihaksi. Myöhemmin hänet esiteltiin kolmelle miehelle, joiden nimet olivat Halu, Synti ja Katumus. Zenettestä oli outoa, että ihmiset kutsuivat isovanhempiaan isäksi ja äidiksi ja puhuttelivat vanhempiaan näiden etunimillä. Kun Sheri ensi kerran tuli Havaijista, hänen mielestään oli mitä huvittavinta se, että ihmiset osoittivat suuntaa nenällään. Ja meni jonkin verran aikaa tottua seuraavaan tapaan: kun nainen saapuu julkiseen tilaisuuteen, hän ”kävelee” polvillaan ”istuimelleen” lattialle osoittaakseen kunnioitusta miehiä kohtaan.
Lisäksi on monia taikauskoisia uskomuksia. Kun esimerkiksi Marshallinsaarilla joku kuolee, perhe panee ruokaa, savukkeita ja kukkia kuolleen haudalle. Tai kun lintu lentää talon ympäri laulaen, sen uskotaan merkitsevän vaaraa ja jonkun perheenjäsenen lähestyvää kuolemaa.
Jotkut saarten asukkaat ovat lisäksi sekaantuneet syvästi spiritismiin. Jon oli yksi heistä. Toimiessaan protestanttisen kirkon vanhimpana hän pystyi ajamaan ulos demoneja rukousten avulla ja käyttämällä kookosöljystä valmistettua lääkettä.
”Eräänä päivänä oven levyiset rumat demonin kasvot ilmestyivät huoneeni oviaukkoon”, Jon kertoi. Ensin Jon luuli näkevänsä unta, mutta pian hän tajusi olevansa täysin hereillä.
”Demoni kertoi minulle olevansa yliluonnollisten voimieni lähde. Se järkytti minua ja sai minut ihmettelemään, miksi demonit työskentelisivät minun, kirkon diakonin, kautta, ja miksi itse pappi pyysi demonistisia palveluksiani.” Jehovan todistajien lähetystyöntekijät tapasivat pian Jonin ja alkoivat tutkia Raamattua hänen kanssaan.
”Sain paljon iloa oppiessani totuuden demoneista ja siitä, miten tosi uskonto tunnistetaan”, Jon muisteli. Hän vetäytyi pois kirkostaan ja lopetti demonismin harjoittamisen. Nykyään hän kehottaa toisia karttamaan kaikkia demonistisia tapoja. – 5. Mooseksen kirja 18:9–13; Ilmestys 21:8.
Pienempien saarien saavuttaminen
Hyvän uutisen vieminen pienillä ulkosaarilla asuville ihmisille on todellinen haaste. Usein heidät voidaan saavuttaa vain matkustamalla kopraa kuljettavalla laivalla. Laivan pysähtyessä kullekin saarelle muutamaksi tunniksi tai päiväksi noutamaan lastia lähetystyöntekijät ja muut Valtakunnan julistajat todistavat ahkerasti saarelaisille. Viikoittaiset radiolähetykset ovat toinen keino hyvän uutisen viemiseksi heille.
Ulkosaarten asukkaat matkustavat usein pääsaarten keskuksiin ostamaan ruokaa, saamaan lääkärinhoitoa ja kouluopetusta. Heidän ollessaan näissä keskuksissa Jehovan todistajat voivat saada heihin yhteyttä, ja he voivat hankkia raamatullista kirjallisuutta. Kiinnostuneista pidetään huolta kirjeitse tai julistajien käydessä heidän kotisaarellaan. Muuan pariskunta tavattiin tällä tavoin Majurossa Marshallinsaarilla, ja sitten he palasivat 400 kilometrin päähän kotisaarelleen Ailukiin. He alkoivat edistyä Raamatun ymmärtämisessä, katkaisivat pian siteensä kirkkoon, laillistivat avioliittonsa ja menivät kasteelle. Nyt he molemmat julistavat innokkaasti syrjäisellä saarellaan ja palvelevat usein osa-aikaisina tienraivaajina.
Ponapessa, Trukissa ja Palaussa olevat lähetystyöntekijät käyttävät omia veneitään todistaessaan saarella. Koska useimmissa paikoissa ei ole satamia, heidän täytyy usein kahlata rantaan polviin asti ulottuvassa mudassa. Useimmat asukkaat ovat ystävällisiä ja toivottavat vieraat tervetulleiksi levittämällä kudottuja lattiamattoja heitä varten ja tarjoilemalla heille raikasta kookosvettä. Koko perhe kutsutaan koolle, ja kaikki kuuntelevat tarkkaavaisesti. Koska monillakaan ei ole rahaa, voi usein nähdä julistajien palaavan kahden tai kolmen päivän kuluttua vene täynnä raamatullisen kirjallisuuden vastineeksi saatuja hedelmiä.
Uhrauksia ja siunauksia
Lähetystyöntekijöiden elämä saarella ei ole samanlaista kuin se oli kotona. Heidän täytyy tottua toistuviin sähkökatkoihin ja vesipulaan ja tottua täydentämään varastonsa sadevedellä. Joillakin saarilla ei ole sähköä, vettä eikä viemärijärjestelmää, ei päällystettyjä teitä eikä autoja. Lähetystyöntekijät ovat kuitenkin oppineet sopeutumaan sellaisiin oloihin. ”Kun näen paikallisten veljien asuvan taloissa, jotka on rakennettu pois heitetystä puutavarasta ja lattialaudoista, tunnemme ymmärtämystä heitä kohtaan, mikä taas on omiaan auttamaan meitä säilyttämään tasapainomme tarpeittemme ja mielitekojemme suhteen”, huomauttaa Julian, joka on palvellut uskollisesti 17 vuotta Guamissa ja Marshallinsaarilla.
Rodney ja Sheri tulivat Trukiin Havaijista. Rodney myöntää: ”Suoraan sanoen koin kulttuurišokin.” Nyt 10 vuotta myöhemmin hän kirjoittaa: ”Teemme täällä erittäin tyydyttävää työtä. Meillä on hyvät ja huonot hetkemme; toisinaan olemme masentuneita ja tunnemme itsemme yksinäisiksi. Mutta me haluamme jatkaa elämän tarkoituksemme toteuttamista lähetystyössä täällä.” Sheri lisää iloisesti: ”Itseään uhraavat ihmiset ovat onnellisia ihmisiä.”
Heidän uhrauksensa on tosiaan palkittu runsaasti. Clemente ja hänen vaimonsa Eunice, jotka tulivat Marshallinsaarille 10 vuotta sitten, johtavat nyt joka viikko 34:ää Raamatun kotitutkistelua. Clemente kertoo: ”Tutkijoista on 14 vertauskuvannut vihkiytymisensä Jehovalle vesikasteella, ja muut edistyvät kohti kastetta. Tällainen elämää pelastava työ on mielestämme suuriarvoista.” Yli 10 vuotta lähetystyöntekijänä ollut James sanoo: ”On todellinen siunaus nähdä vuosi vuoden jälkeen Kusaien veljien kestävyys.” Palaussa toimiva Roger sanoo: ”Meitä on siunattu uudella valtakunnansalilla ja uskollisella todistajajoukolla.” Ja muistellessaan kuluneita vuosia Placido sanoo: ”Jehovan ohjaus ja pyhä henki ovat olleet ilmeisiä elämässämme. Tämä on auttanut meitä vetäytymään erittäin lähelle häntä.”
Sellaiset kokemukset ovat rohkaisseet lähetystyöntekijöitä pysymään määräalueellaan. Monet heistä voivat ajatella mennyttä ja muistaa, kun heidän alueelleen muodostettiin ensimmäinen seurakunta. Apostoli Paavalin tavoin heillä on ollut ainutlaatuinen ilo olla ’rakentamatta toisen perustukselle’. (Roomalaisille 15:20) Seuraava ajatus kuvailee hyvin heidän tunteitaan: ”Työtä on vielä paljon tehtävänä. Uskon, että Jehova avaa vielä monia tilaisuuksia useampien saarilla olevien lampaankaltaisten esiin tuomiselle, ja meillä on etu osallistua siihen.”
”Jehovan siunaus – se tekee rikkaaksi, eikä hän lisää siihen mitään tuskaa”, sanotaan Raamatussa Sananlaskujen 10:22:ssa (UM). Ne jotka ovat vastanneet lähetyskutsuun Mikronesian saarilla, ovat tosiaan kokeneet tämän siunauksen sekä sen ilon ja tyytyväisyyden, joka tulee Jehovan palvelemisesta.