Tein kokoaikaisesta palveluksesta elämänurani
KERTONUT MAX LARSON
VUONNA 1910 äitini, jonka molemmat vanhemmat olivat kuolleet, lähti Tanskasta ja nousi Yhdysvaltoihin menevään laivaan. Hän oli vasta 18-vuotias, ei osannut englantia eikä tuntenut ketään tuossa maassa.
Saavuttuaan New Yorkiin hän astui junaan, joka kulki 2 400 kilometrin matkan Etelä-Dakotan osavaltioon. Etelä-Dakotassa asui muitakin tanskalaisia ja siellä hän tapasi miehen, josta tuli isäni. He menivät naimisiin 20. syyskuuta 1911.
Vuoden 1913 alkupuolella isä lähti katetuilla vankkureilla yksin Montanan osavaltioon ottamaan haltuunsa palan tarjolla ollutta maata. Sinne hän rakensi yhden huoneen hirsimökin. Kun se valmistui kesällä, äitini matkusti hänen luokseen junalla yhdessä veljeni Normanin kanssa, joka oli vasta muutaman kuukauden ikäinen.
Kaksi vuotta myöhemmin oli toinen lapsi tulossa. Joskus olen sanonut leikilläni, että ”autoin” äitiä panemaan talon lisäsiipeen pärekattoa, koska sitä hän teki päivää ennen minun syntymääni. Seuraavana päivänä, 29. huhtikuuta 1915, kun isä tuli lounaalle pellolta, äiti sanoi: ”Luulen, että vauva syntyy kohta.” Tuona iltapäivänä minä synnyin. Mutta iltaan mennessä, kun isä tuli taas kotiin, äitini oli jalkeilla ja hänellä oli isälle illallinen valmiina!
Kolme vuotta myöhemmin sisareni Jean syntyi samassa paikassa. Seuraavana vuonna perheemme muutti Montanan itäosaan, josta isä vuokrasi maatilan. Vuonna 1921 syntyi toinen sisareni, Laverna, ja me neljä lasta vartuimme Montanan avoimilla tasangoilla.
Elämääni vaikuttaneita seikkoja
Vanhempani olivat luterilaisia, ja joka sunnuntai me kaikki kuusi menimme kirkkoon. Mutta pian eräs naapurimme, joka oli Kansainvälisiä raamatuntutkijoita, kuten Jehovan todistajia silloin kutsuttiin, alkoi käydä äitini luona ja tutkia Raamattua hänen kanssaan. Muutaman vuoden kuluessa äiti omaksui oppimansa raamatulliset totuudet, ja vuonna 1925 hänet kastettiin hevosten juottokaukalossa. Ei isä emmekä me lapset omaksuneet hänen uutta uskoaan, mutta olimme kaikki iloisia siitä, että lakkasimme käymästä luterilaisessa kirkossa. Äitini sanoi aina meille: ”Ette halua palvella Jehovaa, mutta älkää koskaan rikkoko hänen lakejaan.” Tämä neuvo auttoi meitä välttämään vaikeuksiin joutumista.
Kuusihenkinen perheemme viljeli 320 hehtaarin maatilaa, ja apunamme oli 14 hevosta ja yksi traktori. Meillä ei ollut sähköä eikä vesijohtoa, ja kaikki vesi täytyi kuljettaa neljän kilometrin päässä olleesta kaivosta. 1930-luvun alussa vallinneen kuivuuden sekä sen vuoksi, ettemme saaneet satoa neljään vuoteen, me päätimme muuttaa Washingtonin osavaltioon. Valmistellessamme muuttoa meidän täytyi siirtää joitakin maatilan ja kodin tavaroita Montanasta Washingtoniin. Minun tehtävänäni oli siksi matkustaa rautatievaunussa ja huolehtia siitä, että hevosemme saivat ruokaa ja vettä matkan aikana. Kuuden päivän kuluttua saavuin lopulta Washingtonin osavaltion länsirannikolle.
Siellä autoin isää perustamaan lypsytilan ja hoitamaan sitä. Noin vuotta myöhemmin, ollessani 20-vuotias, lähdin omille teilleni ja ajoin tukkiautoja vuorilla ja olin myös kuusi kuukautta Alaskassa erään laivan koneenkäyttäjänä. Vuonna 1938 sisarellani Jeanilla ja minulla oli työpaikat Seattlessa ja me asuimme asuntolaivassa Unionjärvellä. Tuona kesänä äitimme, joka asui noin 80 kilometrin päässä, osallistui Seattlessa pidettyyn Jehovan todistajien jokavuotiseen konventtiin. Koska konventtipaikka oli kävelymatkan päässä asuntolaivastamme, me pyysimme häntä asumaan meidän luonamme. Hän tulikin, ja me suostuimme lähtemään konventtiin.
Teen ratkaisun elämänurastani
Lauantai-iltana Joseph F. Rutherford, Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran silloinen presidentti, puhui aiheesta ”Vanhurskauden rakastajat”. Hänen puheensa käsitteli kokoaikaista sananpalvelusta eli tienraivauspalvelusta. Sen jälkeen Bill Griffith, joka istui vieressäni, sanoi: ”Max, siinä kuulit. Lähdetään tienraivaajiksi!”
”Selvä”, vastasin. ”Lähdetään vain.”
”Lasketko leikkiä?” Bill kysyi.
”En”, vastasin. ”Nyt kun olen kuullut tuon puheen, olen vakuuttunut siitä, että niin on oikein tehdä.”
”Mutta sinähän et ole edes julistaja. Sinua ei ole kastettu.”
”Niin, mutta äsken he ilmoittivat, että huomenna pidetään kastetilaisuus. Menen silloin kasteelle.”
Niinpä me menimme jännittyneinä kenttäpalvelusosastoon saadaksemme tienraivausanomukset. Siellä tapasimme veli Van Amburghin, joka oli Seuran sihteeri-rahastonhoitaja. Kun kerroimme hänelle, mitä olimme tekemässä, hän vei meidät sivuun ja puhui meille isällisesti. ”Älkää tehkö tätä ikään kuin se olisi kokeilu tai seikkailu”, hän sanoi. ”Olette nyt tekemässä oikean ratkaisun, mutta suhtautukaa siihen ikään kuin se olisi elämänuranne.” Ja tuo neuvo on aina auttanut minua suuresti. Jätimme siis anomuksemme, ja seuraavana päivänä, 5. kesäkuuta 1938, menin kasteelle.
Ensimmäinen tienraivausalueeni
Seuraavana päivänä, maanantaina, ilmoitin työnantajalleni, että olin jättämässä työpaikkani ryhtyäkseni sananjulistajaksi. Tuolla ensimmäisellä viikolla tutkin huolellisesti läpi Seuran uusimman kirjan, jonka nimenä oli Viholliset, ja kävin kaikissa kokouksissa. Toisella viikolla tutkin toiseksi uusimman kirjan, joka oli nimeltään Rikkaudet. Ja kolmannella viikolla sain tienraivauspalvelusta varten aluemääräyksen, joka oli Raymondin kaupunki Washingtonin osavaltiossa.
Siellä Bill ja minä tapasimme 27 hengen ryhmän, joka piti kokouksia erään todistajan kodissa. Meille oli annettu ohjeeksi johtaa kaikkia kokouksia ja auttaa julistajia ja valmentaa heitä johtamaan raamatuntutkisteluja, sillä se oli uusi työmuoto tuohon aikaan.
Ensimmäisessä palveluskokouksessa torstaina pyysin ryhmänpalvelijaa, joksi esivalvojaa kutsuttiin siihen aikaan, lähtemään kanssani seuraavana iltana yrittämään aloittaa raamatuntutkistelu. Hän sanoi, että hänellä oli muuta ohjelmaa tuolloin. Niinpä Bill ja minä lähdimme keskenämme. Ollessamme paluumatkalla jouduimme pysähtymään risteykseen, jotta American Legion -sotaveteraanijärjestön kulkue pääsisi ohi. Hämmästykseksemme kulkuetta johti tuo ryhmänpalvelija.
Tuona ensimmäisenä sunnuntaina aloitin ensimmäisen raamatuntutkisteluni erään miehen kanssa. Sen jälkeen johdin ensimmäisen kerran Vartiotornin tutkistelua seurakunnassa. Se sattui olemaan vuoden 1938 kesäkuun 1. päivän (suom. 1.8.1938) numero, jossa esiteltiin teokraattinen tapa hallita seurakuntia. 27:stä tuon ryhmän yhteydessä olleesta vain 3 hyväksyi uuden teokraattisen järjestelyn.
Tienraivaajien perhe
Pian sen jälkeen kun aloitin tienraivauksen, myös molemmat sisareni ja veljeni Norman ryhtyivät kokoaikaisiksi sananjulistajiksi. Norman ja hänen vaimonsa myivät maatilansa, ostivat lähes neljä metriä pitkän asuntovaunun ja lähtivät kolmivuotias tyttärensä Joan mukanaan saarnaamaan. Sivumennen sanottuna kun he työskentelivät Raymondissa vuonna 1941, Norman kirjoitti minulle, että ne 24, jotka olivat vastustaneet teokraattista järjestelyä, olivat lähteneet ja liittyneet erääseen luopioryhmään. Tuo minun ensimmäinen raamatuntutkisteluoppilaani oli kuitenkin silloin ryhmänpalvelijana!
Normanin tytär Joan ja hänen aviomiehensä Maurice O’Callaghan ovat nyt jo 24:ttä vuotta kierrostyössä vieraillen seurakunnissa. Nuorempi sisareni Laverna osallistui lähetyskoulu Gileadin 12. kurssille vuonna 1949, ja hänet määrättiin Italiaan. Palveltuaan siellä menestyksellisesti lähetystyössä hänet karkotettiin Sveitsiin, missä hän yhä asuu aviomiehensä kanssa.
Halu palveluksen laajentamiseen
Toimittuani kaksi kuukautta vakituisena tienraivaajana minut määrättiin erikoistienraivaustyöhön. Tuohon aikaan Billin ja minun seuraani liittyi Warren Henschel, Milton Henschelin vanhempi veli. Milton on nykyään Jehovan todistajien hallintoelimen jäsen.
Tuon erikoistienraivauksen ensimmäisen kuukauden aikana poikkesin eräänä iltana käymään Albert Hoffmanin luona. Hän oli matkavalvoja ja asui asuntovaunussa vaimonsa Zolan kanssa vastapäätä valtakunnansalia. Noina lamavuosina vaihdoimme usein kirjallisuutta ruokatavaroihin. Tuona päivänä olin saanut vaihdossa suuren korillisen päärynöitä, joten menin käymään veli Hoffmanin luona kysyäkseni, haluaisiko hän muutamia. Hän oli todella mielissään ja pyysi minut sisään.
Kello yhdeksän maissa illalla hän alkoi kertoa minulle Raamattutalosta (kutsutaan nykyään Beeteliksi), joka oli Jehovan todistajien maailmankeskus Brooklynissa New Yorkissa. Lopulta hänen vaimonsa sanoi: ”Tiedättekö, paljonko kello on? Se on puoli viisi.” Olimme puhuneet läpi yön! Ennen kuin menin valtakunnansalin ullakolle vuoteeseeni, kirjoitin kirjeen, jossa pyysin Beetel-anomusta, ja menin heti ulos postittamaan pyyntöni.
Joka päivä esitin asian Jehovalle rukouksessa, ja kolme kuukautta myöhemmin saatoin iloita saadessani kirjeen, jossa minut kutsuttiin Brooklynin Beeteliin. Valmistautuessani matkaa varten annoin autoni sisarelleni Jeanille, joka myös toimi siihen aikaan erikoistienraivaajana. Kuusi päivää ja kuusi yötä matkustin bussilla Montanan ja Pohjois- ja Etelä-Dakotan osavaltioiden halki kahdessa lumimyrskyssä ja saavuin lopulta New Yorkin kaupunkiin tammikuun 14. päivänä vuonna 1939.
Beetel-palvelus
Beetelin palvelijana toiminut Grant Suiter otti minut vastaan, ja sitten minut lähetettiin kirjapainoon ilmoittautumaan Nathan Knorrille, joka oli painonpalvelija. Ensimmäisenä tehtävänäni oli kirjalaatikkojen sulkeminen narulla lähetysosastossa. Toisella viikolla minut määrättiin työhön itse painokoneille. Veli Knorr sanoi: ”Jos pystyt oppimaan tämän koneen käytön kuudessa kuukaudessa, voit toimia koneenkäyttäjänä, koska nykyinen koneenkäyttäjä aiotaan siirtää uudelle painokoneelle.” Minä opin kuin opinkin tuon työn ja pidin suuresti painokoneella työskentelystä.
Oltuani puolitoista vuotta painossa veli Knorr tuli eräänä päivänä koneen luo ja sanoi: ”Max, mitä pitäisit toimistotyöstä?”
”Veli Knorr, sellainen työ ei ole tullut mieleenikään. Mutta jos minut määrätään siihen, keskitän siihen kaiken huomioni.”
”Ilmoittaudu minulle toimistossa maanantaiaamuna”, hän vastasi.
Ja toimistotyössä olen ollut siitä lähtien. Aluksi työskentelin veli Knorrin apulaisena, ja sitten kun veli Rutherford kuoli 8. tammikuuta 1942, veli Knorrista tuli presidentti ja minut nimitettiin painonvalvojaksi. Olin 26-vuotias, ja minulla oli vain kolmen vuoden kokemus Beetel-palveluksesta. Vastuutaakka tuntui siksi minusta raskaalta.
Useilla eri kirjapaino-osastoilla työskennelleet voidellut valvojat antoivat minulle kuitenkin rakkaudellista apua. Heidän nöyrä, avulias asenteensa syvensi suuresti rakkauttani ja arvostustani näitä ihmisiä kohtaan. Eniten sain apua ja valmennusta veli Knorrilta. Yli 35 vuoden ajan, aina hänen vuonna 1977 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka, minulla oli etu työskennellä hänen kanssaan Seuran julkaisu- ja rakennustoimintaan liittyvien liikeasioiden hoitamisessa. Hänellä oli harvinaislaatuinen johtamiskyky, ja hän auttoi minua suuresti tehtäväni täyttämisessä.
Hallituksen viranomaisten edessä
Toisen maailmansodan aikana oli kova pula raaka-aineista, joita tarvitsimme julkaisutoiminnassamme. Matkustin sen vuoksi useita kertoja vuodessa Washingtoniin (D.C.) tapaamaan sodanaikaisesta tuotannosta vastaavia viranomaisia ja senaatin komiteoita. Jätin niille anomuksia paperin ja muiden tarvikkeiden saamiseksi, ja Jehova siunasi suuresti näitä ponnisteluja.
Erään kerran esitin asiani näyttämällä huomattavien sanomalehtien useita eri sivuja, joilla mainostettiin turhanpäiväisiä tavaroita. Osoitin New Yorkin laajalevikkisimmässä sanomalehdessä ollutta kokosivun turkismainosta ja sanoin: ”Tähän mainokseen yhdessä sunnuntaipainoksessa käytetty paperin määrä vastaa sitä määrää, jota me pyydämme koko vuodeksi.”
”Esititte asianne hyvin”, vastasi muuan senaattori. Koska Jehova siunasi näitä matkoja, meidän ei koskaan täytynyt pysäyttää painokoneitamme sodan aikana sen vuoksi, että paperi tai muut tarvikkeet olisivat loppuneet. Mutta tietenkään emme silloin tarvinneet yhtä suunnattomia paperimääriä kuin nykyään.
Painotilojen laajennuksia
Kaksitoista vuotta ennen minun Beeteliin tuloani Seura rakensi ensimmäisen painorakennuksensa Adams Street 117:ään; se oli kahdeksankerroksinen ja käsitti puolet eräästä kaupunkikorttelista. Mutta vuonna 1949 kävi tarpeelliseksi rakentaa yhdeksänkerroksinen paino- ja toimistorakennus korttelin toiselle puoliskolle. Näin tuo yksi suuri painorakennus käsitti kokonaisen korttelin, ja sen lattiapinta-ala oli noin 15 000 neliömetriä.
Tuohon aikaan minut määrättiin valvomaan Seuran täällä päätoimistossa tekemää rakennustyötä. Silloin meillä oli Brooklynissa vain yksi rakennus sekä toimistoa että kirjapainoa varten ja yksi asuinrakennus. Mutta nyt, 40 vuotta myöhemmin, meillä on yksistään täällä Brooklynissa yli 10 paino- ja toimistorakennusta ja noin 20 asuinrakennusta!
1950-luvun alussa yritimme saada hankituksi Adams Street 117:ssä sijaitsevan rakennuksemme pohjoispuolella olevan kiinteistön, mutta omistaja ei hyväksynyt tarjoustamme. Itse asiassa hän ei halunnut edes neuvotella, koska hän arveli Seuran maksavan hänen korkean hintapyyntönsä. Niinpä me käänsimme huomiomme Adams Streetin painorakennuksestamme itään, Pearl Streetin toisella puolella sijaitsevaan kortteliin. Tämä alue koostui kahdeksasta erillisestä tontista. Kunkin omistajan kanssa täytyi hieroa kauppaa erikseen, mutta Jehova avasi tien, niin että saimme hankituksi kaikki kahdeksan tonttia yhden vuoden kuluessa keskimäärin vain 97 dollarin neliöhintaan!
Tälle paikalle, Sands Street 77:ään, Seura rakensi 13-kerroksisen painorakennuksen vuosina 1955 ja 1956. Se oli toinen painorakennuksemme, ja sen myötä lattiapinta-ala enemmän kuin kaksinkertaistui 33 000 neliömetriin. Koska järjestö kasvoi nopeasti, ymmärrettiin kuitenkin, että me tarvitsisimme pian lisää tilaa. Niinpä vuonna 1958 ostimme jo olemassa olleen tehdasrakennuksen Prospect Streetin ja Pearl Streetin kulmasta ja aloimme käyttää sitä varastona.
Nyt ainoa jäljellä oleva alue, jonka voisimme yhdistää muihin rakennuksiimme katujen yli kulkevilla silloilla, oli se pohjoispuolella sijaitseva kiinteistö, jota olimme aikaisemmin yrittäneet ostaa. Ymmärsimme, että omistaja todennäköisesti yhä yrittäisi saada kohtuuttoman korkean hintansa, jos Vartiotorni-seura yrittäisi ostaa rakennuksen. Sen vuoksi me pyysimme erästä toista kiinteistöalalla työskentelevää yrittämään tehdä siitä kaupat. Hänen neuvottelemansa ostohinta oli paljon alhaisempi kuin se, minkä me olimme tarjonneet. On tarpeetonta mainita, että omistaja ei ollut pysyä nahoissaan, kun hän sai kuulla, että omistusoikeus siirrettiin myöhemmin Vartiotorni-seuralle.
Vuosina 1966 ja 1967 rakensimme tälle tontille kymmenkerroksisen painorakennuksen, jossa oli 21 000 neliömetriä lattiapinta-alaa. Nyt meillä oli neljä korttelia käsittävät painorakennukset – jotka kaikki oli yhdistetty toisiinsa katujen yli kulkevilla silloilla. Myöhemmin, vuosina 1983 ja 1986, ostimme kaksi tehdasrakennusta katujen toiselta puolelta etelään päin, ja saatoimme rakentaa 49 metriä pitkän sillan, joka yhdistää nämä rakennukset neljään muuhun painorakennukseemme. Lattiapinta-alaa näissä kuudessa toisiinsa liitetyssä painorakennuksessa on 95 000 neliömetriä eli yli yhdeksän hehtaaria. Vuonna 1983 ostimme myös Furman Streetiltä valtavan 93 000 neliömetrin rakennuksen, joka sijaitsi muutaman korttelin päässä satama-alueella ja jossa lähetysosastomme nykyään toimii.
Toimistokompleksin hankkiminen
Toinen kiinnostava kokemus, joka minulle on sattunut kiinteistöjen oston yhteydessä, koski Squibbin lääketehtaan kymmenen toisiinsa liitetyn rakennuksen ostoa. Hankittuamme ne omistukseemme neljä niistä purettiin, ja uusi rakennus yhdistettiin jäljellä oleviin, niin että niistä muodostui Columbia Heights 25:ssä oleva rakennus, Vartiotorni-seuran nykyinen maailmankeskus. Seuraavassa kerron, miten tämän kiinteistön ostaminen tapahtui.
Vuoteen 1969 asti etsimme lisätiloja julkaisutoimintaamme varten. Mutta liiketoiminta oli vilkasta, ja siksi kun otin yhteyttä kaikkiin maanomistajiin tuolla alueella, kukaan ei ollut kiinnostunut kiinteistöjensä myymisestä.
Tuohon aikaan tein matkan Pohjois-Carolinaan, jossa sijaitsee raamattupaperiamme toimittava paperitehdas. Satuin siellä mainitsemaan eräälle tehtaassa työskentelevälle miehelle, että tarvitsimme lisää tilaa Brooklynista. Sattumalta tämän miehen veli oli Squibbin rakennuskompleksin erään omistajan läheinen ystävä. Hän teki tarvittavat järjestelyt ja ilmoitti sitten minulle, että palattuani Brooklyniin minun pitäisi soittaa tälle miehelle.
Kun tein sen, mies vahvisti tiedon, että Squibb harkitsi Brooklynissa sijaitsevien kiinteistöjensä myymistä aikanaan ja kaupungista pois muuttamista. Hän sanoi, että kun he olisivat valmiita, hän soittaisi meille ja me voisimme neuvotella sopimuksen. Useiden kuukausien kuluttua soitto tulikin, ja minulle kerrottiin, että he olivat valmiita myymään ja että meidän pitäisi tulla heidän toimistoonsa seuraavana päivänä.
Veli Knorr ja minä pohdimme yhdessä, minkä hinnan olisimme valmiita maksamaan. Seuraavana päivänä meille kerrottiin kokouksessa, että hinnasta ei voitaisi neuvotella. ”Me haluamme kolme miljoonaa dollaria käteisenä”, he sanoivat. Yritimme olla näyttämättä yllättyneiltä, koska summa oli huomattavasti alhaisempi kuin se, minkä olimme valmistautuneet tarjoamaan. On tarpeetonta sanoa, että kauppa solmittiin ripeästi. Tuohon aikaan olimme juuri saaneet valmiiksi neljä miljoonaa dollaria maksaneen uuden kirjapainon rakennustyön, mutta kun Herran kansa sai tietää, että tarvitsimme lisää rahaa, ne järjestyivät nopeasti.
Lisää asuinrakennuksia
1950-luvulla hankimme tontin vastapäätä Columbia Heights 124:ää, ja vuosina 1959 ja 1960 pystytimme siihen uuden suuren asuinrakennuksen. Mutta vuodesta 1965 lähtien on ollut vaikeampaa rakentaa uusia asuntoloita. Tuona vuonna hallitus määritteli sen alueen, jolla Beetel sijaitsee, historialliseksi, suojeltavaksi alueeksi. Tämän vuoksi rakentamiselle ja rakennusten korjaamiselle on asetettu valtavasti sääntöjä. Jehovan avulla olemme kuitenkin voineet huolehtia tarpeistamme.
Esimerkiksi vuonna 1967 jätimme anomuksen kuusikerroksisen asuinrakennuksen pystyttämisestä Columbia Heights 119:ään. Suojelukohteita koskevien sääntöjen takia olimme jo madaltaneet sitä alun perin ehdotetuista 12 kerroksesta 6:een. Paikalliset viranomaiset yrittivät nyt kuitenkin saada meidät vähentämään vielä ainakin yhden kerroksen.
Kesäkuussa otin yhteyttä Brooklynin kaupunginosan johtajaan, joka sanoi, että jos saisimme perustukset laskettua ennen syyskuussa pidettävää kaupungin ylimmän asiasta päättävän elimen, kustannuslautakunnan, kokousta, hän yrittäisi saada suunnitelmamme hyväksytyksi niin, että rakennuksestamme tulisi kuusikerroksinen. Rakennusosastomme alkoi työskennellä kaikin voimin, ja pystyimme valamaan perustukset syyskuuhun mennessä.
Kaupunginosan johtaja soitti minulle päivää ennen kuin tapauksemme oli määrä käsitellä julkisesti. Hän pyysi meitä olemaan kaupungintalolla kaksi tuntia ennen kuin kustannuslautakunta aloittaa julkisen kokouksensa ja tapaamaan hänet yksityisesti. Niinpä veli Knorr, sihteeri-rahastonhoitajamme veli Suiter ja minä saavuimme kaupungintalolle hyvin aikaisin seuraavana aamuna. Keskustellessamme siitä, mikä olisi paras tapa esittää asiamme kustannuslautakunnalle, esiin tuli muuan kaupungin suunnittelukomissiota koskeva muotoseikka. Asiaa selviteltiin puhelinsoitolla. Kaupungin suunnittelukomission päällikkö sanoi heti, että hän itse tulisi paikalle hoitamaan tilanteen. ”Koska anomustanne tullaan vastustamaan suuresti”, hän sanoi, ”tarjoudun edustamaan Vartiotorni-seuraa lautakunnan edessä.”
Olimme tietysti ilahtuneita hänen tarjouksestaan. Kustannuslautakunnan menettelytapa on seuraavanlainen: Kunkin päivän asialistalla olevat tapaukset käsitellään yksi kerrallaan, ja jos jostakin niistä on esitettävänä huomautuksia, silloin tapaus lykätään iltapäivään. Jos huomautuksia ei esitetä, asiassa tehdään päätös heti. Meidän tapauksemme tuli käsittelyyn heti aamusta, ja kaupungin suunnittelukomission päällikkö nousi ylös ja sanoi pormestarille: ”Haluaisin puhua Vartiotorni-seuran puolesta.”
”Tiedätte, ettei menettelytapoihimme kuulu keskustelun salliminen, silloin kun asiaa käsitellään ensimmäisen kerran [tavallisesti keskustelu lykätään iltapäivään]”, pormestari vastasi. ”Mutta tiedän teidän olevan hyvin kiireinen, joten teen poikkeuksen ja suostun pyyntöönne.” Niin tuo päällikkö alkoi esitellä tapaustamme, ja kustannuslautakunta äänesti yksimielisesti anomuksemme hyväksymisen puolesta. Tehdessämme lähtöä kokoussalista anomustamme vastustavia edustava lakimies ryntäsi saliin huutaen: ”Minulla on tunnin verran esitettävänä todisteita tätä anomusta vastaan.” Mutta hän oli myöhässä! Me vain kuljimme ohitse ja kiitimme Jehovaa saamastamme voitosta.
Minun on sanottava, että on ollut hyvin antoisa etu saada näiden vuosien kuluessa edustaa Seuraa tällaisissa liikeasioissa. Ja on ollut suuri ilonaihe, että olen saanut olla todistamassa maailmanlaajuisen saarnaamistyön valtavaa kasvua, joka on tehnyt kaikkien näiden rakennusten hankkimisen tarpeelliseksi. Suureksi avuksi näiden liikeasioiden hoitamisessa on ollut se, että 1. tammikuuta 1977 minusta tehtiin New Yorkissa rekisteröidyn Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran varapresidentti.
Onnellisena Beetel-palveluksessa
Sen jälkeen kun saavuin Beeteliin vuonna 1939, Beetel-perhe on kasvanut noin 185:stä siten, että Brooklynissa vakituisia jäseniä on yli 2 800 ja Vartiotornin maatiloilla yli 900! Usein minulta on kysytty: ”Mikä on auttanut sinua pysymään Beetelissä nämä 50 vuotta?” Olen aina vastannut: ”En ole koskaan ajatellut muuta kuin Beetel-palvelusta.”
Täyttämässäni ja allekirjoittamassani anomuksessa Beetel-palvelukseen kysyttiin myös: ”Tahdotko pysyä Beetelissä, kunnes Herra ottaa sinut pois?” Hän ei ole ottanut minua pois, ja niinpä saan yhä nauttia täällä Jehovan palvelemisesta. Vihkiytymispäivästäni lähtien päätöksenäni on ollut tehdä kokoajanpalveluksesta elämänurani.
Beetelissäoloaikani alkuvuosina ei suotu mahdollisuutta avioliiton solmimiseen, joten monien muiden tavoin olin tyytyväinen asemaani naimattomana beeteliläisenä. Mutta kun Beetel-perhettä koskevia ohjeita muutettiin, niin että avioliiton solmiminen sallittiin, menin naimisiin Helen Lapshanskin kanssa 7. huhtikuuta 1956. Hän oli tullut Beeteliin vuonna 1951. Olemme pitäneet suuressa arvossa sitä hyödyllistä toveruutta, jota olemme voineet antaa toisillemme.
Avioliittomme alkuvuosina Helenille kehittyi multippeliskleroosi, ja viime vuosina tauti on edennyt pitemmälle. Mutta kävelytuen ja akkukäyttöisen pyörätuolin avulla hän pystyy liikkumaan hyvin. Hän on jatkuvasti pysynyt reippaalla, iloisella mielellä, ja joka päivä hän osallistuu työhön Beetelissä palvellen Beetel-kodin toimistossa.
Nuoruusvuosinamme sisareni Jean ja minä olimme hyvin läheisiä ja teimme monenlaista yhdessä. Hän päätti siksi aina seurata minua, ja vuonna 1943 hänet kutsuttiin Beeteliin. Vuonna 1952 hän meni naimisiin Russell Mockin kanssa, ja he molemmat palvelevat täällä rinnallamme Beetel-perheen jäseninä.
Uskon lujasti, että Beetel on paras paikka maan päällä, ennen kuin maasta tulevaisuudessa tehdään paratiisi. En ole koskaan katunut hetkeäkään sitä, että tein kokoajanpalveluksesta elämänurani. On tuottanut todella valtavaa iloa saada nähdä Jehovan maallisen järjestön suuri kasvu ja olla siinä mukana! Päätöksenäni on Jehovan avulla pitää Beeteliä jatkuvasti kotinani ja keskittyä kokosieluisesti Valtakunnan etujen edistämiseen.
[Huomioteksti s. 30]
”Uskon lujasti, että Beetel on paras paikka maan päällä, ennen kuin maasta tulevaisuudessa tehdään paratiisi”
[Kuvat s. 24, 25]
Yllä: Furman Street 360:n kiinteistö, joka ostettiin vuonna 1983
Alla: Columbia Heightsilla sijaitseva kiinteistö, jonka ostimme Squibbin lääketehtaalta vuonna 1969
Vasemmalla: Eniten sain apua ja valmennusta veli Knorrilta
Alla: Vuonna 1986 meillä oli kaikkiaan kuusi painorakennusta, jotka on yhdistetty toisiinsa katujen yli kulkevilla silloilla
[Kuva s. 27]
Kirjapaino vuonna 1949 tehdyn laajennuksen jälkeen
[Kuva s. 30]
Hääpäivämme