Mistä ”pyhän Nikolauksen päivä” on peräisin?

JOS kävelet Belgian kaduilla joulukuun alkupuolella, näet jotakin kiehtovaa: pienet lapsiryhmät kulkevat talosta taloon ja laulavat lyhyitä ”pyhän Nikolauksen lauluiksi” kutsuttuja säkeitä. Ovenavaajat ottavat ihastuttavat nuorukaiset vastaan ja antavat heille palkkioksi hedelmiä, makeisia tai rahaa.

Kyse on ”pyhän Nikolauksen päivästä”. Yhdysvalloissa ja joissakin muissa maissa ”pyhä Nikolaus” vastaa joulupukkia ja liittyy joulun aikaan. Mutta Belgiassa tällä parrakkaalla ”pyhimyksellä” on oma päivänsä. ”Pyhä Nikolaus” (Sinterklaas eli Sint Nicolaas), jonka juhlapäivää vietetään joulukuun 6. päivänä, on tosiaan yksi Belgian ja Alankomaiden suosituimpia ”pyhimyksiä”. Monet kirkot, kappelit, kadut tai asuntoalueet on nimetty hänen mukaansa. Häntä pidetään perinteisesti ”lasten suurena ystävänä”, joka jakaa heille auliisti lahjoja omana juhlapäivänään.

Tuota pyhäpäivää edeltävänä iltana pienet lapset asettavat yhden kengistään tai tohveleistaan lähelle takkaa laulaessaan lyhyitä säkeitä. Heille on kerrottu, että ”pyhä” Nikolaus ja hänen musta palvelijansa (jota kutsutaan Mustaksi Pietariksi) saapuvat tuona yönä höyrylaivalla Espanjasta. Sitten ”pyhimys” ratsastaa harmaalla hevosellaan katonharjoja pitkin perässään Musta Pietari, joka kantaa vitsaa ja suurta lelu- ja makeissäkkiä. Nikolaus tuo myös omenoita, pähkinöitä ja muita maataloustuotteita. Hän jättää usein ruskeita, maustettuja keksejä, joita kutsutaan nimellä speculaas eli piispan kekseiksi, jotka on leivottu erityisillä taitavasti suunnitelluilla muoteilla.

Lahjoja saavat lapset, jotka ovat olleet kilttejä menneenä vuonna. Tottelemattomat saavat mahdollisesti vitsasta tai, mikä pahempaa, heidät voidaan panna Mustan Pietarin säkkiin ja viedä pois. On siksi ymmärrettävää, että lapset haluavat innokkaasti miellyttää näitä öisiä vierailijoita. ”Pyhimystä” odottaa siksi lasillinen giniä, ja hänen hevostaan varten on laitettu tarjolle porkkana tai muutama sokeripala.

Monet vanhemmat Belgiassa pitävät ”pyhän Nikolauksen päivää” vuoden riemullisimpana aikana. He iloitsevat saadessaan nähdä pienten lastensa täynnä odotusta olevat kasvot, kun nämä saavat selville, mitä ”hyvä pyhimys” on tuonut heille. Niinpä he kertovat edelleen näitä taruja jälkeläisilleen tietämättä paljoakaan siitä, mistä nuo tavat ovat peräisin. Jos he tietäisivät, he ehkä järkyttyisivät.

”Pyhä” Nikolaus ja Odin

Oosthoeks Encyclopedia -hakuteos selittää: ”[Pyhän Nikolauksen] juhliminen kodeissa (mukaan lukien lapsille annettavat yllätykset) on lähtöisin kirkollisesta juhlasta, joka vuorostaan juontaa juurensa esi-kristillisistä aineksista. Pyhä Nikolaus, joka ratsastaa katonharjoja pitkin, on pakanajumala Wodan [Odin]. – – Pyhä Nikolaus oli myös sen hurjan ajon johtaja, jonka aikana kuolleitten sielut vierailevat maan päällä.”

Teutonit (muuan germaanikansa) tosiaan uskoivat, että Odin eli Wodan, heidän pääjumalansa, johti kuolleiden sieluja raivokkaassa ajossa maan päällä ”kahdentoista pahan päivän” aikana joulun ja loppiaisen (tammikuun 6. päivän) välillä. Syntynyt myrskytuuli kantoi mukanaan viljelytuotteiden siemeniä edistäen hedelmällisyyttä. Entä omenat, pähkinät ja muut syksyn tuotteet, joita annetaan ”pyhän Nikolauksen päivänä”? Ne olivat hedelmällisyyden symboleja. Muinaiset ihmiset uskoivat, että he voisivat lepyttää jumaliaan antamalla heille lahjoja kylminä, pimeinä talvipäivinä. Tämä tietäisi ihmisten, eläinten ja maan suurempaa hedelmällisyyttä.

Odinin mukana oli hänen palvelijansa Eckhard, Mustan Pietarin edelläkävijä, jolla myös oli vitsa. Niinkin äskettäin kuin keskiajalla uskottiin vielä yleisesti, että tietyt puut ja kasvit voisivat tehdä ihmiset hedelmällisiksi ja että naisen lyöminen sellaisen puun oksalla riitti tekemään hänet raskaaksi.

Kirjassa Feest-en Vierdagen in kerk en volksgebruik (Pyhäpäivät ja juhlat kirkossa ja kansantavoissa) mainitaan muutama muu yhteneväisyys Odinin ja ”pyhän” Nikolauksen välillä: ”Wodankin täytti tulisijan eteen asetetut saappaat ja puiset kengät, tosin kullalla. Samoin puiseen kenkään oli pantu heinää ja olkia Wodanin ratsua varten. Myös pellon viimeinen lyhde oli hevosta varten.”

Kirjassa Sint Nicolaas B. S. P. van den Aardweg kiinnittää huomion vielä joihinkin muihin hätkähdyttäviin samankaltaisuuksiin:

”Pyhä Nikolaus: pitkä, voimakas hahmo valkoisen hevosen selässä. Hänellä on pitkä valkoinen parta, kädessään sauva ja päässään hiippa – – sekä leveä, aaltoileva piispan viitta.

”Wodan: pitkä, valkopartainen henkilö. Hänellä on leveälierinen hattu, joka on vedetty syvälle hänen silmiensä yläpuolelle. Hänellä on kädessään taikakeihäs. Hän on pukeutunut leveään viittaan ja ratsastaa uskollisella harmaalla hevosellaan Sleipnirillä.

”On olemassa useampiakin kuin nämä silmiinpistävät samankaltaisuudet: Wodan ratsastaa harmaalla hevosellaan ilmassa ja ihmiset tarjoavat peloissaan täytettyjä kakkuja sekä lihaa ja viljelytuotteita. Pyhä Nikolaus ratsastaa katonharjoja pitkin ja lapset asettavat valmiiksi heinää, porkkanoita ja vettä hevosta varten. Piparkakut ja sauva olivat jo kauan ennen pyhän Nikolauksen juhlien alkua hedelmällisyyden symboleja.”

Nykyiset hedelmällisyysriitit

Muutamat muutkin ”pyhään” Nikolaukseen liittyvät tavat paljastavat pakanallisen alkuperänsä. Esimerkiksi joulukuun 4. päivänä 12–18-vuotiaita poikia ilmestyy kaduille. Pukeutuneina eriskummallisiin asuihin, jotka on koristeltu höyhenillä, simpukoilla ja muilla seudun tuotteilla, pojat esiintyvät naamio yllään ”pieninä pyhinä Nikolauksina” eli Sunne Klaezjeneina. Seuraavan päivän iltana 18-vuotiaat ja vanhemmat miehet ovat vuorossa. Varhain illalla he vaeltelevat kaduilla. Luutien, torvien ja nuijien avulla he ajavat pois kaikki naiset, tytöt ja pienet pojat, joita he sattuvat tapaamaan. Nuoret tytöt pakotetaan tanssimaan tai hyppäämään risun yli.

Mikä on kaiken tämän tarkoitus? Taas on kyse hedelmällisyydestä – muinaisten kulttuurien ainaisesta huolenaiheesta. Talvi oli pimeä ja vaikea ajanjakso, ja sitä pidettiin usein aikana, jolloin hedelmällisyyden jumala nukkui tai oli kuollut. Ajateltiin, että eri keinoin jumaluudelle voitaisiin antaa uusi elämä tai että jumalaa tai jumalatarta voitaisiin tukea ainakin jotenkin. Lahjat, tanssit, metelöiminen, hedelmällisyysvitsan iskut – kaikkia näitä pidettiin tapoina karkottaa pahoja henkiä ja lisätä hedelmällisyyttä ihmisissä, eläimissä ja maaperässä.

Kun siis nuoret tytöt hyppivät risun yli, he matkivat esi-isiään, jotka uskoivat, että se, miten korkealle he hyppäisivät, olisi korkeus, johon pellava kasvaisi. Ajamalla pois naisia ja lapsia nuoret miehet toistavat riittiä, jossa ajetaan pois pahoja henkiä.

Tosi palvojien ratkaisu

Miksi tällaiset riitit ovat tulleet osaksi niin kutsuttua kristillisyyttä? Koska vuosisatoja sitten kirkon lähetystyöntekijät eivät vaatineet, että heidän käännynnäisensä olisivat noudattaneet seuraavaa Raamatun käskyä: ”Lähtekää siksi ulos heidän keskuudestaan ja erottautukaa – – ja lakatkaa koskemasta epäpuhtaaseen.” (2. Korinttolaisille 6:17) Sen sijaan että kristikunnan lähetystyöntekijät olisivat lopettaneet pakanallisia tapoja, he itse asiassa estivät niitä jäämästä unohduksiin muuttamalla ja käyttämällä niitä. Sellaiset tavat levisivät sitten kaikkialle maailmaan.

Hollantilaiset siirtolaiset, jotka asettuivat asumaan Pohjois-Amerikkaan, veivät mukanaan ”pyhän” Nikolauksen juhlinnan. Myöhemmin nimi lyheni ”pyhäksi Klausiksi” (Santa Claus). Juhlallinen piispa muutettiin punaposkiseksi, lihavaksi mieheksi, joka käyttää kirkkaanpunaista asua. Hänen piispanhiippansa muutettiin haltijan hatuksi ja valkoinen hevonen porojen vetämäksi reeksi. Pyhä Klaus oli kuitenkin edelleen lahjojen tuoja vaikkakin hänen vierailunsa siirrettiin jouluaattoon.

Saksan protestanttisilla alueilla katolinen ”pyhä” Nikolaus korvattiin neutraalimmalla ”joulupukilla”. Pakanalliset ainekset säilyivät kuitenkin helposti havaittavina tähän päivään asti.

Jeesus Kristus sanoi, että ”tosi palvojat palvovat Isää hengessä ja totuudessa”. (Johannes 4:23) Vilpittömille palvojille ”pyhään” Nikolaukseen liittyvät tavat asettavat todellisen haasteen: jatkavatko nämä palvojat muinaiseen Odinin kulttiin liittyvien tapojen säilyttämistä vai murtautuvatko he vapaiksi pakanallisuuden jäänteistä? Tähän aikaan vuodesta on hyvä miettiä tätä vakavaa kysymystä.

[Kuvan lähdemerkintä s. 26]

Harper’s Weekly