’Eläminen Jehovan päivä läheisenä mielessä’
KERTONUT LYLE REUSCH
NIIN kauas kuin jaksan muistaa, perheemme elämän keskipisteenä oli luja usko uuden vanhurskaan maailman tulemiseen. Äidilläni ja isälläni oli tapana lukea meille lapsille, mitä Raamattu sanoo ”uusista taivaista ja uudesta maasta” ja siitä, miten ’lehmä ja karhu käyvät laitumella, jalopeura syö rehua kuin raavas, ja pieni poikanen niitä paimentaa’. He saivat sen kuulostamaan niin todelliselta, että kuvittelin itse olevani tuo pieni poikanen. – 2. Pietari 3:11–13; Jesaja 11:6–9.
1890-luvulla isoisäni August Reusch oppi Raamatun perustotuudet ollessaan kirjeenvaihdossa Charles T. Russellin kanssa. Hän saarnasi laajalti Kanadan koillisosassa olevalla kotipaikallaan, nykyisessä Saskatchewanin provinssissa sijaitsevassa Yorktonissa, ja sen ympäristössä. Hän neuvoi toistuvasti poikiaan: ”Pojat, tarkkailkaa vuotta 1914!” Varmuus Jehovan päivän läheisyydestä loi isääni kiireellisyyden tunteen, joka säilyi hänellä läpi hänen elämänsä ja joka on hallinnut myös minun elämääni.
Äiti ja isä olivat vieraanvaraisuuden perikuvia. Saskatchewanissa sijaitseva Saskatoonin raamatuntutkisteluryhmä, raamatuntutkijoiden eklesia, kokoontui säännöllisesti kodissamme. Matkustavat palvelijat (joita kutsuttiin saarnaajaveljiksi) asuivat usein kodissamme. Veljeni Verne, sisareni Vera ja minä hyödyimme hengellisesti. Valtakunnan sanoma tuntui aina hyvin todelliselta, ja tajusimme, että oli kiireellisen tärkeää kertoa siitä toisille. (Matteus 24:14) Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että tulevina vuosina käyttäisin suuren osan elämästäni jatkaen näiden saarnaajaveljien työtä palvelemalla Jehovan todistajien matkavalvojana.
Vuonna 1927 isä järjesti niin, että perheemme muutti Berkeleyhin Kaliforniaan. Sitten, pahimpaan lama-aikaan vuonna 1933, sain lukion päästötodistuksen. Pidimme veljeni Vernen kanssa itseämme onnekkaina saadessamme työpaikan Fordin autotehtaalta Richmondista Kaliforniasta. Mietin kuitenkin eräänä päivänä vuoden 1935 keväällä: ’Jos kerran minun on työskenneltävä lujasti, voin aivan yhtä hyvin työskennellä lujasti jonkin sellaisen hyväksi, millä on arvoa.’ Samana päivänä esitin eronpyyntöni, ja seuraavana päivänä kirjoitin halustani anoa Beeteliin, Jehovan todistajien maailmankeskukseen, Brooklyniin New Yorkiin. Oltuani sykähdyttävässä konventissa, joka pidettiin Washingtonissa (D.C.) kesäkuussa 1935, minut hyväksyttiin Beetel-palvelukseen.
Beetel-palvelus
Painonvalvoja Nathan Knorr antoi tehtäväkseni painorakennuksen huoltotyöt. Koko huoltojoukko käsitti vain minut. Minä, joka olin vasta 20-vuotias poikanen, tunsin itseni hyvin tärkeäksi. Sain kulkea vapaasti kirjapainossa, eikä kukaan kysellyt mitä tein. Veli Knorr arvosti työtapojani, mutta hän näki asenteessani ongelman. Hän yritti jatkuvasti vaikuttaa minuun niin, että kehittäisin hiukan enemmän nöyryyttä.
Meni kuitenkin jonkin aikaa ennen kuin tajusin, että veli Knorr todella yritti auttaa minua. Niinpä pyysin anteeksi asennettani ja ilmaisin päättäväisen haluni edistyä. Siitä alkoi pitkä ja lämmin suhteeni veli Knorriin, josta tuli tammikuussa 1942 Vartiotorni-seuran kolmas presidentti.
Huoltotyön ohella opin käyttämään useimpia kirjansitomon koneita tai auttamaan niiden käytössä. Myöhemmin tein toimistotyötä, joka käsitti työmääräysten kirjoittamista ja lähettämistä eri puolille kirjapainoa. Vuoden 1943 kevät ja kesä olivat erityisen kiireisiä ja jännittäviä. Elettiin toisen maailmansodan aikaa, ja Jehovan todistajia ahdisteltiin, pidätettiin ja tuomittiin vankilaan kaikenlaisten epäoikeudenmukaisten syytteiden nojalla. Vuonna 1940 Yhdysvaltain korkein oikeus oli määrännyt, että oppilaita voitaisiin koulussa vaatia tervehtimään lippua. Tämä käynnisti väkivallan aallon 44:ssä silloisista 48 osavaltiosta. Jehovan todistajien lapsia erotettiin kouluista, vanhempia pidätettiin, ja väkijoukot ajoivat todistajia ulos kaupungista. Ihmisiä ammuskeltiin, toisia kieritettiin tervassa ja höyhenissä.
Jehovan todistajien puolustautuessa tuomioistuimissa pöytäni kautta kulki painettavaksi valtavasti papereita: haasteita, kirjelmiä ja Seuran lainopillisen osaston valmistamia asiakirjoja. Me kaikki teimme paljon ylitöitä saadaksemme ne ajoissa valmiiksi. Vuoden 1943 touko- ja kesäkuussa korkein oikeus sitten teki päätöksiä – 13 tapauksesta 12 ratkaistiin Jehovan todistajien hyväksi – joista on tullut osa oikeushistorian aikakirjoja. Olen kiitollinen siitä, että sain omin silmin nähdä, miten Jehova avasi tien hyvän uutisen puolustamiseen ja lailliseen vahvistamiseen. – Filippiläisille 1:7.
Teokraattinen palveluskoulu
Jossakin mielessä me olimme tuohon aikaan huonosti varustautuneita suorittamaan sitä valtavaa työtä, joka ennustetaan Matteuksen 24:14:ssä, nimittäin ’saarnaamaan Valtakunnan hyvää uutista koko maassa, ennen kuin loppu tulee’. Seuran presidenttinä veli Knorr näki, että tarvittaisiin opetusohjelmaa. Sain muiden Beetel-perheen miespuolisten jäsenten tavoin kutsun ilmoittautua ”teokraattisen palveluksen täydennyskurssille”. Tästä kehittyi lopulta teokraattinen palveluskoulu, joka on toiminut Jehovan todistajien seurakunnissa vuodesta 1943 lähtien.
Kokoonnuimme Beetel-perheen kokoushuoneessa maanantai-iltana 16. helmikuuta 1942, ja veli Knorr piti ensimmäisen ohjepuheen. Hänen aiheensa oli ”Raamatun käsikirjoitukset”. Koulunvalvojana toimi veli T. J. Sullivan, ja hän neuvoi meitä auttaakseen meitä edistymään. Aikanaan minulle annettiin tämä Beetelin koulunvalvojan tehtävä, ja pidin sitä suurena etuna. Mutta jälleen koitti aika saada kuria.
Olin ollut liian arvosteleva ja epäkunnioittava neuvoessani erästä iäkästä veljeä, ja siksi veli Knorr sanoi minulle suoraan: ”Kukaan ei pidä tuollaisesta kukkoilemisesta.” Kun asia oli tehty selväksi ja korvani käyneet tarpeeksi punaisiksi, veli Knorrin suurien ruskeiden silmien ilme pehmeni. Hän luki ystävällisellä äänellä Psalmin 141:5: ”Lyököön minua vanhurskas: se on rakkautta; kurittakoon hän minua: se on öljyä minun päähäni, siitä minun pääni älköön kieltäytykö.” Olen usein käyttänyt samaa raamatunkohtaa, kun minulla on ollut velvollisuus antaa oikaisevia neuvoja toisille.
Ennen kuin teokraattinen palveluskoulu alkoi, harvalla meistä oli liiemmälti tilaisuuksia julkiseen puhumiseen. Veli Rutherfordin kuoltua veli Knorr työskenteli ahkerasti kehittääkseen puhekykyään. Minun huoneeni Beetelissä oli aivan hänen asuntonsa alapuolella, ja siksi saatoin kuulla hänen harjoittelevan puheenpitoa. Hän luki kirjaimellisesti kymmeniä kertoja ääneen esitelmän ”Rauha – voiko se kestää?” ennen kuin hän piti sen Clevelandin konventissa vuonna 1942.
Matkatyö
Palveltuani 13 vuotta Beetelissä veli Knorr määräsi minut palvelemaan kentällä piirivalvojana. Valmistaessaan minua uuteen tehtävääni hän sanoi: ”Lyle, nyt sinulla on tilaisuus tarkkailla omin silmin, miten Jehova toimii kansansa kanssa.” Nuo sanat mielessäni ja kaksi matkalaukkua kädessäni aloitin työni matkavalvojana 15. toukokuuta 1948. Ennen piirityön aloittamista palvelin muutaman kuukauden kierrosvalvojana.
Aivan ensimmäiseksi palvelin erästä pientä ryhmää eli seurakuntaa maaseudulla Wasecassa Minnesotan osavaltiossa. Olin kirjoittanut etukäteen ryhmänpalvelijalle (kuten esivalvojaa siihen aikaan nimitettiin) Dick Cainille, että hän tulisi minua junalle vastaan. Hän oli erikoistienraivaaja, ja vähentääkseen kulujaan hän oli juuri muuttanut vuokrahuoneestaan, jossa hän oli asunut talven, kesäasuntoonsa – telttaan. Minnesotassa toukokuu ei kuitenkaan ole mitään kesäaikaa! Hytistessäni tuona yönä teltassa mietin, mahtoiko minulla olla taipumuksia tällaiseen elämäntapaan. Vilustuin pahasti ja sairastelin useita viikkoja, mutta selvisin hengissä.
Vieraillessani noina varhaisina vuosina eri seurakunnissa ja kierroksilla asuin veljien kodeissa ja vietin matkalaukkuelämää. Majoituksia oli laidasta laitaan: nukuin keittiön lattialla, olohuoneen sohvilla ja kuumilla ullakoilla, joissa ei ollut ilmanvaihtoa. Toisinaan asuin kodeissa, joissa joku perheenjäsen vastusti uskonkäsityksiämme. Wisconsinissa muuan ei-uskova aviomies tuijotti minua vihaisesti koko viikon aina saapuessani ja lähtiessäni. Kun hän eräänä iltana tuli kotiin humalassa ja satuin kuulemaan, kuinka hän uhkasi ampua minut, katsoin parhaaksi lähteä. Epämiellyttävät kokemukset olivat kuitenkin suhteellisen harvinaisia ja antoivat vain oman piristävän lisänsä tehtävääni. Niille saattoi nauraa jälkeenpäin.
Löydän toverin
Muistan sen hyvin. Eräässä kierroskonventissa Tiffinissa Ohion osavaltiossa tapasin sievän ruskeasilmäisen nuoren naisen, Leona Ehrmanin, joka oli kotoisin Fort Waynesta Indianan osavaltiosta. Hänetkin oli kasvatettu kristilliseen uskoon, ja hän oli ollut uskollinen tienraivaaja useita vuosia. Alituinen matkustaminen ei sopinut kovinkaan hyvin seurusteluun, mutta pidimme yhteyttä kirjeitse. Sitten vuonna 1952 kysyin: ”Tahdotko?” ja hän vastasi: ”Tahdon!” ja niin me menimme naimisiin. Meiltä on usein kysytty, miksi emme koskaan asettuneet paikallemme ja perustaneet perhettä, mutta me vastaamme, että meillä on perhe – veljiä, sisaria, isiä ja äitejä noin 44 osavaltiossa, joissa olemme palvelleet. – Markus 10:29, 30.
Jotkut ovat kysyneet: ’Ettekö ole koskaan väsyneet ja halunneet lopettaa?’ Olemme, useamminkin kuin kerran. Mutta kun toinen meistä masentuu, toinen rohkaisee häntä. Kerran jopa kirjoitin veljelleni Vernelle ja kysyin häneltä, voisinko työskennellä hänen kanssaan hänen maalarinyrityksessään. Hän vastasi usein toivoneensa sitä, koska olimme kasvuvuosinamme hyvin läheisiä toisillemme. Hän kuitenkin neuvoi minua punnitsemaan ratkaisuani huolellisesti. Silloin muistin veli Knorrin sanat, joita hän usein toisti Beetel-perheen jäsenille: ”Lopettamiseen ei vaadita kovin suuria ponnisteluja; tehtävässänne pysyminen vaatii rohkeutta ja nuhteettomuutta.” Se oli yhä hyvä neuvo.
Yksikään naimisissa oleva matkavalvoja ei voisi pysyä kauan tehtävässään, jollei hänellä olisi uskollista ja tukea antavaa vaimoa. Leona on osoittautunut minulle sellaiseksi vaimoksi. Hän on voittanut seurakunnissa tuhansien ihmisten kiintymyksen lämminsydämisellä ja rakkaudellisella persoonallisuudellaan ja alituisella hyväntuulisuudellaan. En koskaan väsy kertomaan hänelle, miten paljon rakastan häntä. Olen varma siitä, että sekin auttaa häntä pysymään työssä.
Todistus Jehovan siunauksesta
Ensisijaisesti piirivalvojan työ keskittyy kierroskonventteihin, joissa hän kunakin viikkona palvelee puheenjohtajana, esitelmän pitäjänä ja koulunvalvojana. Jehovan tälle järjestelylle antama siunaus ilmenee siitä, ettei ainoakaan niistä sadoista kierroskonventeista, joita olen valvonut, ole jäänyt pitämättä. Joitakin niistä tosin häirittiin, mutta yhtäkään ei peruutettu.
Kun keväällä 1950 ilmoitin Woosterissa Ohion osavaltiossa lauantain iltaohjelman loppulaulun, yli tuhannen vastustajan väkijoukko kokoontui sen teatterin ulkopuolelle, jossa konventtia pidettiin. Väkijoukko oli tuonut tullessaan laatikoittain mätiä kananmunia heittääkseen niitä päällemme kun lähtisimme. Arvioituamme tilanteen jatkoimme ohjelmaa lauluin, kokemuksin ja improvisoiduin raamatullisin puhein. Paikalla olleet 800 todistajaa pysyivät rauhallisina ja kärsivällisinä.
Kello 2 yöllä ulkona oli erittäin kylmää. Ikään kuin valmistellakseen poislähtöä yleisönpalvelijat toivat ulos paloletkuja ja alkoivat pestä pois jalkakäytävälle pudonneita kananmunia. Väkijoukko kokoontui jälleen lämmiteltyään läheisen linja-autoaseman tiloissa. Mutta yleisönpalvelijoiden toiminta oli harhautusta, ja me kehotimme yleisöä lähtemään hiljaa takaovesta. Kaikki pääsivät turvallisesti autoilleen. Väkijoukot häiritsivät myös muita Ohion osavaltion konventteja Cantonissa, Defiancessa ja Chillicothessa. Joukkoväkivalta kuitenkin vähitellen laantui, kun Yhdysvaltain korkeimman oikeuden meidän hyväksemme tekemät päätökset alkoivat vaikuttaa laittomiin ihmisiin.
Aikanaan terveysongelmat vaativat muutosta tilanteeseemme. Siksi 1970-luvun puolivälissä Seura huomaavaisesti määräsi minut palvelemaan kierrosvalvojana eräällä Kalifornian eteläosan alueella, jossa seurakunnat ovat lähellä toisiaan ja jossa terveyspalvelut ovat käden ulottuvilla. Kun piirivalvojan velvollisuuksiin sisältyy enemmän matkustamista ja huolenpitoa monista kierroksista ja niiden valvontaa, niin kierrosvalvojan tehtäviin kuuluu järjestää kierroskonventteja sekä määrätä ja harjoituttaa ohjelmanosia. Lisäksi on tarpeellista järjestää tienraivaajien palveluskouluja ja palvella niitä. Siksi matkavalvojien työ, sekä piiri- että kierrostyö, on kokoaikainen ja antoisa elämäntapa.
Odottaen yhä Jehovan päivää
Varhaisimmissakin muistikuvissani yli 70 vuoden takaa olen aina tuntenut voimakkaasti aikojen kiireellisyyden. Minusta on aina tuntunut siltä, että Harmagedon tulee ylihuomenna. (Ilmestys 16:14, 16) Aivan kuten isäni ja hänen isänsä ennen häntä minäkin olen viettänyt elämäni apostolin kehotuksen mukaisesti ja pitänyt ”läheisenä mielessä Jehovan päivän läsnäolon”. Luvattu uusi maailma on aina tuntunut minusta ’todellisuudelta, vaikka sitä ei nähdä’. – 2. Pietari 3:11, 12; Heprealaisille 11:1.
Tämä pienokaisesta saakka minuun juurrutettu odotus toteutuu pian. ”Lehmä ja karhu käyvät laitumella”, ”jalopeura syö rehua kuin raavas” ja ”pieni poikanen niitä paimentaa”. (Jesaja 11:6–9) Näiden sydäntä lämmittävien lupausten vahvistukseksi Jeesus sanoi Johannekselle Ilmestyksen 21:5:ssä: ”Valtaistuimella istuva sanoi: ’Katso! Minä teen kaiken uudeksi.’ Lisäksi hän sanoo: ’Kirjoita, koska nämä sanat ovat luotettavat ja todet.’”