Olen ’kylvänyt kyynelin ja leikannut riemuiten’
Kertonut Mijo Idei
”Apua! Minä kuolen! Apua! Auttakaa!” Isäni yritti huutaa kaikin voimin. Hänen äänensä raikui ilmassa juostessani ulos talosta. Oli keskiyö, ja isäni oli saanut sydänkohtauksen. Juoksin lähistöllä asuvan setäni luo, mutta palattuamme isän pulssi ei enää tuntunut.
TÄMÄ tapahtui 14. joulukuuta 1918. Jäin orvoksi 13-vuotiaana. Äitini oli kuollut ollessani seitsenvuotias. Menetettyäni molemmat vanhempani niin nuorena aloin ihmetellä sitä, miksi ihmiset kuolevat ja mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
Valmistuttuani opettajaksi sain paikan Tokiossa ja opetin Šinagavan alkeiskoulussa. Myöhemmin muuan tuttu esitteli minut nuorelle miehelle, Motohirolle, jonka kanssa menin naimisiin 22-vuotiaana. Viimeksi kuluneiden 64 vuoden ajan olemme jakaneet elämän sekä ihanat että karvaat kokemukset. Muutimme pian Taiwaniin, joka oli silloin Japanin hallinnon alaisuudessa. Tuolloin minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että saisin syytä riemuun tuossa maassa.
Opin totuuden
Vuoden 1932 keväällä, kun asuimme Tšiain laitamilla Taiwanin keskiosissa, luonamme kävi Saburo Otšiai -niminen mies. Hän kiinnitti huomiota siihen, että Raamatun ennustukset lupaavat muun muassa ylösnousemuksen kuolleille. (Johannes 5:28, 29) Kuinka suurenmoinen odote! Halusin niin kovasti tavata jälleen äitini ja isäni. Hänen sanoissaan, jotka sisälsivät johdonmukaisia perusteluja, järkeviä selityksiä ja vankkoja raamatullisia todisteita, oli totuuden kaiku. Aika lensi keskustellessamme koko päivän Raamatusta. Yhtäkkiä Raamattu oli alkanut kiinnostaa minua.
Pian Saburo Otšiai lähti muualle ja jätti meille muun muassa kirjat Luominen, Jumalan harppu, Hallitus, Ennustus, Valo ja Sovitus, jotka olivat kaikki Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran julkaisemia. Uppouduin niiden lukemiseen, ja niitä lukiessani tunsin voimakasta halua kertoa toisille lukemastani. Jos kerran Jeesus aloitti palveluksensa kotikaupungissaan Nasaretissa, niin miksi minä en aloittaisi sieltä, missä asuin? Kävin lähinaapurini luona. Kukaan ei ollut opettanut minua saarnaamaan, joten menin talosta taloon mukanani Raamattu ja lukemani kirjat ja saarnasin parhaan kykyni mukaan. Ihmiset suhtautuivat myönteisesti ja ottivat lehtiä. Pyysin Todaišaa, joksi Vartiotorni-seuraa tuolloin Japanissa kutsuttiin, lähettämään minulle 150 Valtakunta, maailman toivo -kirjasta. Sitten levitin ne.
Eräänä päivänä muuan henkilö, joka oli ottanut kirjallisuutta, kertoi minulle, että poliisi oli tullut heti jälkeeni ja takavarikoinut kirjat. Vähän myöhemmin neljä etsivää tuli kotiini ja takavarikoi kaikki kirjani ja lehteni. He jättivät ainoastaan Raamatun. Viiteen vuoteen en tavannut ketään Jehovan kansaan kuuluvaa, mutta totuuden liekki leiskui jatkuvasti sydämessäni.
Sitten tuli vuoden 1937 joulukuu. Kaksi japanilaista kolporteeraajaa kävi luonamme! Hämmästyneenä kysyin: ”Miten saitte tietää meistä?” He sanoivat: ”Meillä on tässä teidän nimenne.” Jehova oli muistanut meidät! Nämä kaksi todistajaa, Joriitši Oe ja Jošiutši Kosaka, olivat polkeneet noin 240 kilometriä Taipeista Tšiaihin vanhoilla pyörillä, joiden taakse he olivat pakanneet ison pinon omaisuuttaan. Heidän keskustellessaan kanssamme minusta tuntui kuin etiopialaisesta eunukista, joka sanoi: ”Mikä estää minua tulemasta kastetuksi?” (Apostolien teot 8:36) Sinä iltana, jona he saapuivat, sekä mieheni että minut kastettiin.
Vangituista veljistä huolehtiminen
Vuonna 1939 Jehovan todistajia alettiin yllättäen pidättää kaikkialla Japanissa. Vainon aalto ulottui pian myös Taiwaniin. Huhtikuussa pidätettiin sekä veli Oe että Kosaka. Kaksi kuukautta myöhemmin meidätkin pidätettiin. Koska olin opettaja, minut vapautettiin seuraavana päivänä, mutta miestäni pidettiin vangittuna neljä kuukautta. Mieheni vapauttamisen jälkeen muutimme Taipeihin. Se että olimme nyt lähempänä vankilaa, jossa noita kahta veljeä pidettiin, oli erittäin hyvä.
Taipein vankila oli tarkoin vartioitu. Vaatteita ja ruokaa mukanani menin tapaamaan veljiä. Ensin veli Kosaka ilmaantui vartijan ja etsivän kanssa 30 senttimetrin läpimittaiseen ikkunaan, jossa oli rautaverkko. Hän oli kalpea, ja hänen huulensa olivat yhtä punaiset kuin tuoreet mansikat. Hän oli saanut tuberkuloosin.
Sitten tuli esiin veli Oe hymy kasvoillaan ja iloisena toistellen: ”Hyvä että pääsit tulemaan.” Koska hänen kasvonsa olivat keltaiset ja turvoksissa, kysyin, miten hänen terveytensä laita oli. ”Voin oikein hyvin”, hän vastasi. ”Tämä on erittäin hyvä paikka. Luteita ja täitä ei ole lainkaan. Saan syödä jopa tattarimakaroneja. Tämä on kuin huvilaelämää”, hän sanoi. Poliisi ja vartija eivät voineet pidättää nauruaan ja sanoivat: ”Emme pysty lannistamaan tätä toveri Oea.”
Minut vangitaan jälleen
Keskiyön maissa 30. marraskuuta 1941, muutamia päiviä sen jälkeen kun olin käynyt katsomassa veljiä, oveen hakattiin. Näin hattujen vuorenmuotoisia varjokuvia lasisen liukuoven läpi. Laskin heitä olevan kahdeksan. He olivat poliiseja. He tunkeutuivat kotiimme ja penkoivat jokaikisen talossa olevan tavaran – mutta turhaan. Tutkittuaan paikkaa tarkoin tunnin ajan he takavarikoivat valokuva-albumit ja käskivät meitä tulemaan mukaansa. Muistin, että Jeesus pidätettiin keskellä yötä. (Matteus 26:31, 55–57; Johannes 18:3–12) Ajatus siitä, että kahdeksan miestä näki niin paljon vaivaa meidän kahden takia, huvitti minua.
Meidät vietiin outoon rakennukseen, joka oli valtavan suuri ja pimeä. Myöhemmin saimme selville, että se oli Taipein Hitšisei-vankila. Meidät pantiin istumaan suuren pöydän ääreen, ja kuulustelu alkoi. Yhä uudelleen meiltä kysyttiin: ”Keitä te tunnette?”, ja me kumpikin vastasimme: ”En tunne ketään.” Miten olisimme voineet tuntea Japanissa olevia veljiä? Tunsimme ainoastaan veli Oen sekä Kosakan, ja vaikenimme kertomatta mitään muita nimiä, joita olimme epäsuorasti saattaneet kuulla.
Kello oli pian viisi aamulla, ja kaksi etsivää vei minut selliini. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin totuin uuteen ympäristööni. Ensi kertaa elämässäni kohtasin luteita. Nämä pienet hyönteiset, jotka olivat päättäneet juhlia vasta saapuneilla, ahdistelivat minua säälimättömästi jättäen sellissä olevat kaksi muuta naista rauhaan – siitä huolimatta että nitistin ne, jotka osuivat tielleni. Lopulta luovutin, ja annoin niiden jatkaa aterioimista ihollani.
Ruokanamme oli kupillinen puolikypsää riisivelliä, mutta minun suussani se maistui itsepintaisesti raa’alta riisiltä. Vellin kanssa oli pieni annos suolattuja japanilaisen retiisin lehtiä, joissa oli yhä aavistuksen verran hiekkaa. Koska ruoka haisi pahalta ja oli likaista, en voinut aluksi syödä sitä, joten muut vangit tulivat ja söivät sen. Vähitellen tietenkin sopeuduin pysyäkseni hengissä.
Vankilaelämä oli traagista. Erään kerran kuulin, kun mies, jota epäiltiin vakoojaksi, huusi päivä toisensa jälkeen, kun häntä kidutettiin. Näin myös viereisessä sellissä olevan ihmisen kuolevan suuresti kärsien. Kun kaikki tämä tapahtui aivan silmieni edessä, tunsin voimakkaasti, että tämän vanhan järjestelmän täytyy päättyä, ja toivoin entistä enemmän Jumalan lupausten täyttyvän.
Kuulustelut
Minut suljettiin vankilaan noin vuodeksi, ja jouduin kuulusteltavaksi viisi kertaa. Eräänä päivänä syyttäjä tuli ensimmäistä kertaa, ja minut vietiin ahtaaseen kuulusteluhuoneeseen. Hän kysyi minulta ensiksi: ”Kumpi on suurempi, Amaterasu Omikami [auringonjumalatar] vai Jehova? Sano minulle se!” Mietin hetken miten vastata.
“Sano minulle, kumpi on suurempi, tai lyön sinua!” Hän tuijotti minua kiukkuisesti.
Vastasin rauhallisesti: ”Aivan Raamatun alussa sanotaan, että ’alussa loi Jumala taivaan ja maan.’” En tuntenut olevan tarpeellista lisätä mitään. Hän vain tuijotti minua kasvoihin sanomatta sanaakaan ja vaihtoi sitten puheenaihetta.
Mistä syystä minua oikein pidettiin vangittuna? Tutkimusraportissa sanottiin: ”Hänen pelätään eksyttävän ihmisiä puheillaan ja toimillaan.” Tästä syystä olin vankilassa ilman oikeudenkäyntiä.
Jehova oli aina lähelläni joutuessani kokemaan kaiken tämän. Jehovan hyvyyden ansiosta sain taskukokoisen Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset. Muuan etsivä heitti sen selliini eräänä päivänä sanoen: ”Saat pitää tämän.” Luin sitä joka päivä, niin että saatoin muistaa lukemani ulkoa. Ensimmäisen vuosisadan kristittyjen rohkeasta esimerkistä, josta kerrotaan Apostolien tekojen kirjassa, tuli valtava rohkaisun lähde. Myös Paavalin kirjoittamat 14 kirjettä vahvistivat minua. Paavali koki äärimmäisen kovaa vainoa, mutta pyhä henki tuki häntä aina. Sellaiset kertomukset lujittivat minua.
Minusta tuli hyvin laiha ja heikko, mutta Jehova antoi minulle voimia, usein odottamattomillakin tavoilla. Yhtenä sunnuntaina etsivä, jota en ollut koskaan aiemmin tavannut, tuli luokseni mukanaan huiviin kääritty paketti. Hän avasi sellin oven ja vei minut ulos pihalle. Tultuamme suuren kamferipuun luo hän avasi käärön. Kas kummaa! Sisällä oli banaaneja ja sämpylöitä. Hän kehotti minua syömään ne siinä. Etsivä huomautti: ”Te kaikki olette erittäin hyviä ihmisiä. Meidän täytyy silti kohdella teitä näin. Haluaisin päästä pian pois tästä työstä.” Niinpä vartijat ja etsivät alkoivat kohdella minua ystävällisesti. He luottivat minuun ja antoivat minun siivota huoneensa ja sallivat minun tehdä monia muita erikoistöitä.
Vuoden 1942 lopulla yksi niistä etsivistä, joka oli ollut pidättämässä meitä, kutsui minut luokseen. ”Vaikka ansaitset kuolemantuomion, sinut vapautetaan huomenna”, hän ilmoitti. Mieheni oli palannut kotiin noin kuukautta ennen vapauttamistani.
Saamme uudelleen yhteyden Jehovan todistajiin
Ollessamme vankilassa Japani oli mennyt mukaan toiseen maailmansotaan. Sitten vuonna 1945 kuulimme, että Japani oli hävinnyt sodan, ja luimme sanomalehdistä, että poliittiset vangit vapautettaisiin. Tiesimme veli Kosakan kuolleen sairauteen vankilassa, mutta lähetin heti Taipeissa, Hsintšussa ja muissa kaupungeissa oleviin vankiloihin kirjeitä ja tiedustelin veli Oen olinpaikkaa. En kuitenkaan saanut vastausta. Myöhemmin sain tietää, että veli Oe oli teloitettu ampumalla.
Vuonna 1948 saimme yllättäen kirjeen Shanghaista. Kirje oli veli Stanley Jonesilta, joka oli lähetetty Kiinaan Gileadista, Jehovan todistajien vasta perustetusta lähetyskoulusta. Jehova oli jälleen muistanut meidät! Olin suunniltani ilosta päästessäni näin yhteyteen Jehovan järjestön kanssa! Oli kulunut seitsemän vuotta siitä, kun olimme viimeksi nähneet veli Oen. Vaikka olimme olleetkin täysin eristyksissä koko tuon ajan, olin kertonut toisille hyvästä uutisesta.
Veli Jonesin ensimmäinen vierailu luonamme oli ilon aikaa. Hän oli erittäin ystävällinen. Vaikka emme olleet tavanneet häntä koskaan aikaisemmin, meistä tuntui kuin olisimme toivottaneet tervetulleeksi kotiimme hyvin läheisen sukulaisen. Pian sen jälkeen veli Jones lähti vuorten yli Taitungiin mieheni seuratessa mukana hänen tulkkinaan. He palasivat noin viikon kuluttua pidettyään yksipäiväisen konventin ja kastettuaan noin 300 itärannikolla asuvaan amis-heimoon kuuluvaa ihmistä.
Veli Jonesin vierailu merkitsi minulle paljon vielä muullakin tavalla. Olin saarnannut yksin siihen saakka. Nyt eräs pariskunta – mies oli vuokraisäntämme – kastettiin veli Jonesin vierailun aikana. Sen jälkeen olen monesti saanut kokea iloa opetuslasten tekemisestä sen ilon lisäksi, jota saa Valtakunnan julistamisesta. Myöhemmin muutimme Hsintšuun, missä veli Jones kävi kolmesti luonamme ja viipyi joka kerran kaksi viikkoa. Nautin täysin siemauksin tästä hyödyllisestä seurasta. Viimeisellä käynnillään hän sanoi: ”Seuraavalla kerralla tuon mukanani toverini Harold Kingin.” Tuota ”seuraavaa kertaa” ei kuitenkaan koskaan tullut, sillä pian sen jälkeen heidät molemmat vangittiin Kiinassa.
Vuonna 1949 Joseph McGrath ja Cyril Charles, jotka olivat Gileadin 11. kurssilta valmistuneita lähetystyöntekijöitä, saapuivat Taiwaniin. He laajensivat Taiwanissa tehtävää työtä ja käyttivät kotiamme keskuspaikkanaan. Heidän esimerkkinsä todella rohkaisi minua. Poliittinen tilanne pakotti heidät kuitenkin lähtemään Hongkongiin. En voinut pidättää kyyneleitäni, kun he lähtivät poliisin saattamina. ”Älä itke, Mijo”, Joe sanoi. Hän lisäsi: ”Kiitos” ja antoi minulle paljon käytetyn kuulakärkikynänsä muistoksi.
Vakava keskustelu lastenkasvatuksesta
Miehelläni ja minulla ei ollut yhtään lasta, joten adoptoimme mieheni sisarentytön, kun hän oli neljän kuukauden ikäinen. Hänen äidillään oli hengenvaarallinen astma.
Vuonna 1952 veli Lloyd Barry, joka palveli lähetystyöntekijänä Japanissa, kävi Taiwanissa saadakseen laillisen tunnustuksen Jehovan todistajien työlle. Hän asui luonamme ja rohkaisi meitä erittäin paljon. Tyttäremme oli tuolloin puolitoistavuotias. Veli Barry otti hänet syliinsä ja kysyi häneltä: ”Mikä on Jumalan nimi?” Yllättyneenä kysyin veli Barrylta: ”Tarkoitatko, että meidän tulisi opettaa tytärtämme, vaikka hän on niin nuori?” ”Kyllä”, hän vastasi päättäväisesti. Hän keskusteli sitten kanssani siitä, kuinka tärkeää on valmentaa lasta jo hyvin nuoresta pitäen. Hän sanansa: ”Tyttö on lahja Jehovalta lohduksesi” painuivat mieleeni.
Ryhdyin heti valmentamaan tytärtäni Akemia, niin että hän oppisi tuntemaan ja rakastamaan Jehovaa ja tulisi hänen palvelijakseen. Opetin hänelle foneettiset merkit alkaen kolmesta kirjaimesta: e, ho ja ba, jotka muodostavat japaniksi sanan ”Ehoba” eli Jehova. Täytettyään kaksi vuotta hän kykeni ymmärtämään, mitä kerroin hänelle. Niinpä joka ilta ennen kuin hän meni nukkumaan, kerroin hänelle Raamatun kertomuksia. Hän kuunteli kiinnostuneena ja muisti ne.
Kun hän oli kolme ja puolivuotias, veli Barry tuli jälleen käymään ja antoi Akemille puhekielellä kirjoitetun japanilaisen Raamatun. Akemi käveli ympäri huonetta Raamattu kädessään sanoen: ”Akemin Raamattu! Akemin Raamattu!” Sitten muutamaa minuuttia myöhemmin hän tokaisi: ”Akemin Raamatussa ei ole Jehovaa! Minä en tahdo tätä!” Hän heitti sen maahan. Hämmästyneenä tarkistin sisällystä. Avasin Raamatun ensin Jesajan 42. luvun 8. jakeen kohdalta. Siinä Jehovan nimi oli korvattu sanalla ”Herra”. Etsin muita kohtia, mutta en löytänyt Jumalan nimeä Jehova. Akemi rauhoittui, kun näytin hänelle jälleen Jehovan nimen vanhasta Raamatustani, joka oli kirjoitettu vanhalla japanin kielellä.
Palaamme Japaniin
Palasimme Japaniin vuonna 1958, ja tulimme Kobessa sijaitsevan Sannomijan seurakunnan yhteyteen. Koska minulla oli niin monia syitä olla kiitollinen Jehovalle, halusin ilmaista kiitollisuuteni ryhtymällä tienraivaajaksi – Jehovan todistajien kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi. Ponnistelin tienraivauspalveluksessa. Niinpä saatoin johtaa monia Raamatun kotitutkisteluja, ja sain maistaa iloa, joka tuli noin 70–80 ihmisen auttamisesta totuuteen. Jonkin aikaa minulla oli etu palvella jopa erikoistienraivaajana, niin että työskentelin kentällä yli 150 tuntia joka kuukausi, samalla kun huolehdin myös miehestäni ja tyttärestäni.
Koska olimme asuneet Taiwanissa yli 30 vuotta, elämä Japanissa oli kulttuurišokki, ja kestin monia koettelevia kokemuksia. Sellaisina aikoina Akemista tuli lohtuni ja tukeni, niin kuin veli Barry oli minulle vuosia aikaisemmin sanonut. Ollessani masentunut hän sanoi minulle: ”Rohkaise mielesi, äiti. Jehova kyllä järjestää kaiken.” ”Niin varmasti”, vastasin ja rutistin hänet syleilyyn. Millainen rohkaisun lähde! En voinut olla kiittämättä Jehovaa!
Annan tyttäreni Jehovalle
Akemista tuli julistaja 7-vuotiaana, ja hän meni kasteelle 12-vuotiaana, kesällä 1963. Yritin viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa. (5. Mooseksen kirja 6:6, 7) Hänen ollessaan kasvuiässä oli vaikeita aikoja, mutta seurakuntaamme lähetettyjen erikoistienraivaajien antaman hyvän esimerkin ja rohkaisun ansiosta Akemi asetti lopulta tavoitteekseen tienraivauksen uusilla alueilla.
Vuoden 1968 piirikonventissa hän näytteli Jeftan tyttären osan raamatullisessa näytelmässä. Katsellessani näytelmää päätin, että Jeftan tavoin antaisin ainoan tyttäreni, jota siihen saakka olin vaalinut, Jehovalle kokoaikaiseen palvelukseen. Millaista elämä tulisi olemaan ilman, että tyttäreni olisi lähelläni? Se oli haaste, sillä olin jo yli kuudenkymmenen.
Vuonna 1970 tyttäremme oli aika lähteä luotamme. Hän sai mieheltäni luvan lähteä palvelemaan tienraivaajaksi Kiotoon. Hän ymmärsi, miltä meistä tuntui, ja hänen sydämensä näytti vuotavan verta, kun hän jätti meidät. Lähtiäisiksi lainasin Psalmia 126:5, 6: ”Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat. He menevät itkien, kun kylvösiemenen vievät; he palajavat riemuiten, kun lyhteensä tuovat.” Nämä sanat rohkaisivat myös minua.
Myöhemmin Akemi avioitui ja jatkoi erikoistienraivausta miehensä kanssa. Vuodesta 1977 lähtien, jolloin hänen miehensä nimitettiin kierrosvalvojaksi, he ovat palvelleet matkatyössä. Levitän säännöllisesti auki kartan ja ”matkustan” kartalla tyttäreni kanssa. Nautin kuullessani heidän kokemuksiaan ja tutustuessani moniin sisariin tyttäreni kautta.
Olen jo 86-vuotias. Kuluneet päivät vaikuttavat vain yölliseltä vartiohetkeltä. En voi työskennellä yhtä paljon kuin ennen, mutta saan yhä iloa kenttäpalveluksesta. Kun ajattelen niitä 60 vuotta, jotka ovat kuluneet siitä, kun opin totuuden, Jumalan rauhoittava lupaus täyttää sydämeni. Jehova, joka toimii uskollisesti uskollista kohtaan, antaa meidän korjata runsaasti iloa. – Psalmi 18:26.