Palveluksessamme on kiireellisyyden tuntu
KERTONUT HANS VAN VUURE
Eräänä vuoden 1962 aamuna Paul Kushnir, Vartiotorni-seuran Alankomaissa toimivan haaratoimiston valvoja tapasi minut Rotterdamin satama-alueella. Hän katsoi minua pöydän yli hämärästi valaistussa kahvilassa ja sanoi: ”Tajuatko, Hans, että jos otat vastaan tämän määräyksen, sinä ja vaimosi saatte vain menolipun?”
”KYLLÄ, ja olen aivan varma, että Susie on tästä kanssani samaa mieltä.”
”No keskustele asiasta Susien kanssa. Mitä nopeammin saan tietää päätöksestänne, sitä parempi.”
Seuraavana aamuna hän sai vastauksemme: ”Me lähdemme.” Niinpä halasimme sukulaisiamme ja ystäviämme Amsterdamin lumipeitteisellä Schipholin lentoasemalla joulukuun 26:ntena 1962 ja lensimme ensimmäisinä lähetystyöntekijöinä alueellemme, Alankomaiden Uuteen-Guineaan (nykyiseen Länsi-Irianiin Indonesiaan) – papualaisten maahan.
Epäröimmekö ottaa vastaan tämän haastavan aluemääräyksen? Emme oikeastaan. Olimme vihkineet elämämme koko sydämestämme Jumalan tahdon tekemiseen ja luotimme siihen, että hän tukisi meitä. Kun katselemme elämäämme taaksepäin, havaitsemme, ettei Jehova ole koskaan pettänyt luottamustamme. Ennen kuin kuitenkaan kerron Indonesian tapahtumista, saanen sanoa jotakin nuoruusvuosistamme.
Valmennusta sota-aikana
Kun peloton Jehovan todistaja Arthur Winkler tuli ensi kertaa käymään luonamme vuonna 1940, olin vasta kymmenvuotias. Vanhempani olivat järkyttyneitä havaitessaan, mitä Raamatussa sanotaan kristikunnan vääristä opetuksista. Koska natsi-Saksa oli silloin miehittänyt Alankomaat ja Jehovan todistajia vainottiin, vanhempieni oli ratkaistava, liittyisivätkö he kiellettyyn järjestöön. He päättivät liittyä.
Jälkeenpäin äitini rohkeus ja hänen halukkuutensa vaarantaa vapautensa ja jopa elämänsä tekivät minuun vaikutuksen. Kerran hän pyöräili 11 kilometriä ja odotti pimeässä mukanaan laukku, joka oli sullottu täyteen raamatullisia traktaatteja. Kun koitti hetki, jolloin erikoiskampanjan oli määrä alkaa, hän polki niin lujaa kuin jaksoi ja kaivoi samalla laukustaan tasaiseen tahtiin traktaatteja, jotka hän pudotteli kadulle. Hänen perässään ajanut pyöräilijä saavutti hänet lopulta ja huusi hengästyneenä: ”Hyvä rouva, teiltä putoaa jotakin!” Olimme tikahtua nauruun, kun äiti kertoi siitä meille.
Olin hyvin nuori mutta tiesin, miten halusin käyttää elämäni. Kun eräässä kokouksessamme vuoden 1942 puolivälissä sitä johtava veli kysyi: ”Kuka haluaa tulla kastetuksi seuraavassa tilaisuudessa?”, minä nostin käteni reippaasti pystyyn. Vanhempani loivat huolestuneen silmäyksen toisiinsa, koska he epäilivät, etten ymmärtänyt moisen päätöksen merkitystä. Mutta vaikka olinkin vasta 12-vuotias, tajusin, mitä Jumalalle vihkiytyminen merkitsi.
Saarnaaminen talosta taloon natsit kannoillamme vaati varovaisuutta. Jotta olisimme välttyneet käymästä sellaisten luona, jotka olisivat voineet tehdä ilmoituksen meistä, toimin seuraavasti: päivinä, jolloin natsien kannattajat liimasivat julisteita ikkunoihinsa, minä pyöräilin ympäriinsä ja sutaisin muistiin heidän osoitteensa. Kerran eräs mies huomasi minut ja huusi: ”Hyvin tehty, poika. Kirjoita ne kaikki muistiin!” Olin innokas, mutta en selvästikään kyllin varovainen! Sodan loputtua vuonna 1945 iloitsimme siitä, että edessä oli suurempi vapaus saarnata.
Aloitan urani
Kun olin lopettanut koulun, sain 1. marraskuuta 1948 ensimmäisen määräykseni kokoaikaiseksi saarnaajaksi eli tienraivaajaksi. Kuukauden kuluttua veli Winkler tuli tapaamaan perhettä, jonka luona asuin. Hänen on täytynyt tulla arvioimaan, millainen minä olin, sillä pian sen jälkeen minut kutsuttiin työskentelemään Seuran haaratoimistoon Amsterdamiin.
Myöhemmin minua pyydettiin vierailemaan Jehovan todistajien seurakunnissa kierrosvalvojana. Sitten vuoden 1952 syksyllä minut kutsuttiin Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 21. kurssille New Yorkiin valmennettavaksi lähetystyöhön. Niinpä loppuvuodesta 1952 meitä nousi kahdeksan alankomaalaista valtamerialus Nieuw Amsterdamiin ja lähdimme Amerikkaan.
Vähän ennen koulun päättymistä Maxwell Friend, yksi opettajista, sanoi: ”Te unohdatte suurimman osan siitä, mitä olette täällä oppineet, mutta toivomme näiden kolmen pysyvän teissä: uskon, toivon ja rakkauden.” Mieleeni ja sydämeeni painui myös arvokkaita muistoja Jehovan järjestöstä, jonka työssä on kiireellisyyden tuntu.
Sittemmin koin suuren pettymyksen. Puolet hollantilaisesta ryhmästämme – myös minut – määrättiin takaisin Alankomaihin. Vaikka olinkin pettynyt, en ollut kuitenkaan poissa tolaltani. Toivoin vain, ettei minun tarvitsisi odottaa ulkomaista määräystä 40:tä vuotta kuten Mooseksen muinoin (Apostolien teot 7:23–30).
Arvokas auttaja
Kun Fritz Hartstang, isällinen ystäväni, sai kuulla avioliittoaikeistani, hän sanoi minulle luottamuksellisesti: ”Voin tuskin kuvitella parempaa valintaa.” Susien isä Casey Stoové oli ollut johtavia taistelijoita natseja vastaan suunnatussa vastarintaliikkeessä toisen maailmansodan aikana. Mutta kun Jehovan todistajat tapasivat hänet vuonna 1946, hän omaksui nopeasti Raamatun totuuden. Pian hän ja kolme hänen kuudesta lapsestaan – Susie, Marian ja Kenneth – kastettiin. Kaikki nämä lapset aloittivat toukokuun 1. päivänä 1947 kokoaikaisen palveluksen tienraivaajina. Vuonna 1948 Casey myi liikeyrityksensä ja aloitti hänkin tienraivauksen. Hän sanoi myöhemmin: ”Nuo vuodet olivat elämäni onnellisinta aikaa!”
Tutustuin Susieen vuonna 1949, jolloin hänet kutsuttiin työskentelemään Amsterdamin haaratoimistoon. Seuraavana vuonna hän ja hänen sisarensa Marian lähtivät kuitenkin Gilead-kouluun osallistuakseen sen 16. kurssille ja matkustivat sitten pois lähetysalueelleen – Indonesiaan. Palveltuaan siellä viisi vuotta Susie palasi helmikuussa 1957 Alankomaihin avioituakseen kanssani. Minä palvelin siihen aikaan kierrosvalvojana, ja Susie on osoittanut kaikkina avioliittovuosinamme kerran toisensa jälkeen halukkuutensa tehdä henkilökohtaisia uhrauksia Valtakunnan palveluksen vuoksi.
Häittemme jälkeen vierailimme edelleen seurakunnissa eri puolilla Alankomaita. Susien lähetystyössä vaikeilla alueilla viettämät vuodet olivat olleet hänelle hyvää valmennusta niitä matkoja varten, joita teimme pyöräillessämme seurakunnasta toiseen. Olimme tuolloin vuonna 1962 juuri kierrostyössä, kun veli Kushnir kävi luonani Rotterdamissa ja pyysi meitä muuttamaan Länsi-Irianiin Indonesiaan.
Lähetyspalvelusta Indonesiassa
Saavuimme Manokwarin kaupunkiin – täysin erilaiseen maailmaan! Kohtasimme aavemaiset tropiikin öiden äänet, kuumuuden ja pölyn. Lisäksi sisämaassa asui pelkkiä lannevaatteita käyttäviä papualaisia, jotka kantoivat viidakkoveistä mukanaan ja kulkivat mielellään aivan kannoillamme yrittäen koskea valkoista ihoamme – ja kaikkiin näihin asioihin tottuminen vei aikansa.
Ennen kuin saapumisestamme oli ehtinyt kulua montakaan viikkoa, olivat papit lukeneet kirkkojen saarnastuoleista kirjeen, jossa varoitettiin Jehovan todistajista, ja he antoivat siitä kopion kaikille läsnäolijoille. Se jopa luettiin paikallisen radioaseman lähetyksessä. Sitten kolme pappia kävi luonamme ja vaati meitä muuttamaan sisämaahan työskennelläksemme ihmisten parissa, joita he nimittivät ”pakanoiksi”. Myös eräs korkea-arvoinen papualaispoliisi kehotti meitä lähtemään, ja salaisen poliisin jäsen kertoi, että meidät oltiin aikeissa murhata.
Kaikki eivät kuitenkaan vastustaneet meitä. Muuan papualaisten poliittinen neuvonantaja, Hollannin kansalainen, joka teki lähtöä Alankomaihin, esitteli meidät monille papualaisille heimopäälliköille. ”Jehovan todistajat tuovat paremman kristillisen uskonnon kuin teillä on nyt”, hän sanoi heille. ”Teidän tulisi siksi ottaa heidät tervetulleina vastaan.”
Myöhemmin eräs hallituksen virkamies lähestyi Susieta kadulla ja kuiskasi: ”Meille on kerrottu, että olette aloittaneet uuden työn täällä, emmekä voi siksi antaa teidän jäädä. Mutta, tuota . . . kunpa teillä vain olisi kirkko.” Se oli vihje! Purimme nopeasti talossamme seiniä, asetimme istuimia riviin, puhujapöydän paikoilleen ja talon etupuolelle panimme kilven, jossa luki ”Valtakunnansali”. Sitten pyysimme tuota virkamiestä käymään luonamme. Hän nyökkäsi, hymyili ja koputti päätään etusormellaan, ikään kuin olisi siten sanonut: ”Hyvin älykästä.”
Ensimmäiset 12 papualaista raamatuntutkisteluoppilastamme kastettiin 26. kesäkuuta 1964, puolentoista vuoden kuluttua siitä, kun olimme saapuneet. Pian sen jälkeen kastettiin 10 seuraavaa, ja kokouksissamme kävi keskimäärin 40 henkeä. Kaksi indonesialaista tienraivaajaa lähetettiin avuksemme. Kun Manokwarin seurakunta oli vakiintunut, saimme Seuran Indonesian-haaratoimistolta uuden aluemääräyksen joulukuussa 1964.
Ennen lähtöämme hallituksen PR-toimiston päällikkö sanoi meille yksityisesti: ”Olen pahoillani siitä, että te lähdette. Joka viikko papit pyysivät minua lähettämään teidät pois, koska heidän mukaansa te poimitte heidän hedelmiään. Mutta sanoin heille: ’Ei, vaan he pikemminkin lannoittavat puitanne.’” Hän lisäsi: ”Minne sitten menettekin, jatkakaa taistelua. Te tulette voittamaan!”
Vallankaappauksen jaloissa
Eräänä syyskuun iltana vuonna 1965, kun olimme palveluksessa pääkaupungissa Jakartassa, kapinalliset kommunistit tappoivat monta sotilasjohtajaa, sytyttivät Jakartan tuleen ja aloittivat maanlaajuisen taistelun, joka johti lopulta maan presidentin, Sukarnon, syöksemiseen vallasta. Noin 400 000 ihmistä menetti henkensä!
Kerran kun olimme saarnaamassa, seuraavalla kadulla ammuskeltiin ja tuli roihusi. Seuraavana päivänä kuulimme armeijan aikovan tuhota lähellä sijaitsevan kommunistien rakennuksen. Ihmiset näyttivät pelokkailta lähestyessämme heitä, mutta kun he kuulivat raamatullisen sanomamme, he rauhoittuivat ja kutsuivat meidät sisään. He tunsivat olonsa turvalliseksi meidän seurassamme. Tämä aika opetti meitä kaikkia luottamaan Jehovaan ja säilyttämään tasapainon epäsuotuisissa oloissa.
Lisää vastustusta joka voitetaan
Vuoden 1966 lopulla muutimme Ambonin kaupunkiin luonnonkauniille Etelä-Molukkien saarille. Tapasimme siellä ystävällisten, seurallisten asukkaiden keskuudessa monia hengellisistä asioista kiinnostuneita ihmisiä. Pieni seurakuntamme kasvoi nopeasti, ja kokousten läsnäolijamäärä lähenteli sataa. Se sai kristikunnan kirkkojen virkamiehiä käymään uskontoasiaintoimistossa painostamassa sen johtajaa heittämään meidät ulos Ambonista. Mutta he näkivätkin johtajan pöydällä Vartiotorni-seuran kirjoja, jotka olivat näkyvästi esillä! Koska he eivät saaneet johtajaa muuttamaan mieltään, he ottivat yhteyttä uskontoasiainministeriöön Jakartaan tavoitteenaan saada meidät karkotetuiksi ei ainoastaan Ambonista vaan myös koko Indonesiasta.
Tällä kertaa he näyttivät onnistuneen, sillä maastakarkotuspäiväksemme määrättiin 1. helmikuuta 1968. Jakartassa toimivat kristityt veljemme ottivat kuitenkin yhteyttä erääseen korkeaan islaminuskoiseen uskontoasiainministeriön virkamieheen, ja hänen avullaan päätös peruttiin. Lisäksi aiempia toimintaperiaatteita muutettiin ja vielä toisillekin lähetystyöntekijöille myönnettiin lupa tulla maahan.
Niinpä työskentelimme seuraavat kymmenen vuotta Australiasta, Filippiineiltä, Itävallasta, Ruotsista, Saksasta ja Yhdysvalloista tulleiden lähetystyöntekijöiden kanssa Pohjois-Sumatrassa upeiden vuorten, metsien ja järvien keskellä. Saarnaamistyö sujui hyvin erityisesti alueen suurimman etnisen ryhmän, batakkien, keskuudessa.
Uskonnolliset juonittelijat onnistuivat kuitenkin lopulta saamaan saarnaamistyömme kielletyksi joulukuussa 1976, ja seuraavana vuonna melkein kaikki lähetystyöntekijät lähtivät toisiin maihin. Vuonna 1979 oli meidänkin lopulta lähdettävä.
Etelä-Amerikkaan
Olimme tuolloin viisissäkymmenissä ja epäilimme, pystyisimmekö sopeutumaan vielä uuteen maahan. ”Pitäisikö meidän ottaa vastaan uusi aluemääräys vai asettua sen sijaan jo paikoillemme?” Susie kysyi.
”Kuulehan Susie”, vastasin, ”minne tahansa Jehova on meitä pyytänyt, hän on pitänyt meistä huolen. Kuka tietää, mitä siunauksia tulevaisuus tuo vielä tullessaan meille?” Niinpä siis saavuimme uudelle alueellemme Surinamiin, Etelä-Amerikassa sijaitsevaan maahan. Ennen kuin oli kulunut kahta kuukautta, olimme jälleen matkatyössä ja tunsimme olomme pian kotoisaksi.
Kun luomme silmäyksen niihin 45 vuoteen, jotka Susie ja minä olemme olleet kokoajanpalveluksessa, tajuamme, miten suuresti vanhempiemme tuki auttoi meitä jatkamaan sitkeästi lähetystyötä. Kun näin jälleen vanhempani kuuden vuoden eron jälkeen vuonna 1969, isäni sanoi minulle kahden kesken: ”Jos äiti sattuisi kuolemaan ensin, teidän ei tarvitse palata kotiin. Pysykää teille määrätyllä alueella. Minä kyllä selviän. Mutta jos käy toisin päin, teidän täytyy kysyä sitä äidiltä.” Samaa sanoi äitikin.
Susien vanhemmilla oli samanlainen epäitsekäs asenne. Eräässä vaiheessa Susie oli ollut poissa vanhempiensa luota 17 vuotta, mutta he eivät kuitenkaan koskaan kirjoittaneet hänelle yhtään ainoata masentavaa sanaa. Jos vanhempamme eivät olisi saaneet apua muualta, olisimme tietenkin palanneet kotiin. Asian ydin on siinä, että vanhempamme ajattelivat lähetystyöstä samalla tavalla kuin me, ja kuolemaansa saakka heidän palveluksessaan oli sama kiireellisyyden tuntu, jonka he olivat istuttaneet meidän sydämeemme (vrt. 1. Samuelin kirja 1:26–28).
Olemme saaneet rohkaisua myös niiltä, jotka ovat uskollisesti kirjoittaneet meille kirjeitä. Jotkut eivät ole antaneet yhdenkään kuukauden mennä kirjoittamatta meille yli 30-vuotisen lähetyspalveluksemme aikana! Ennen kaikkea pidämme kuitenkin mielessämme rakkaan taivaallisen Isämme, Jehovan, joka tietää, miten tukea maanpäällisiä palvelijoitaan. Kun nyt lähestymme tapahtumien huippukohtaa, jota olemme odottaneet, toivomme Susien kanssa pitävämme ”läheisenä mielessä Jehovan päivän läsnäolon” säilyttämällä kiireellisyyden tunnun Jehovan palveluksessa (2. Pietarin kirje 3:12).
[Kuva s. 26]
Avioiduimme vuonna 1957
[Kuva s. 29]
Miten innostavaa – kuusi nuorta tienraivaajaa!