Olen saanut voimaa Jumalalta joka ei voi valehdella
KERTONUT MARY WILLIS
Maailmanlaajuisen lamakauden vaikutus oli ulottunut Länsi-Australian takamaille saakka vuoteen 1932 mennessä. Tuona vuonna, jolloin olin vasta 19-vuotias, Ellen Davies ja minut määrättiin saarnaamaan alueelle, joka käsitti noin 100 000 neliökilometriä. Meidän oli määrä lähteä liikkeelle Wilunan pikkukaupungista, joka sijaitsi suunnilleen 950 kilometriä koilliseen kodistamme Perthistä, Länsi-Australian pääkaupungista.
MATKALLA sinne Ellen ja minä olimme samassa junanvaunussa erään ystävällisen konduktöörin kanssa. Junan seisahtuessa jokaiselle pysähdyspaikaksi tarkoitetulle sivuraiteelle hän kertoi meille kohteliaasti, kuinka pitkän aikaa pysähdys kulloinkin kestäisi. Näin me saatoimme nousta junasta todistamaan noiden syrjäisten, rautatien varrella sijaitsevien asuma-alueiden ihmisille. Lopulta saavuimme Wilunan kaivoskaupunkiin keskelle hiekkamyrskyä.
Wilunassa pysähdyspaikka oli kuitenkin lähes kolmen kilometrin päässä kaupungista. Kumpikaan meistä ei ollut kovin vahva, ja kannettavanamme oli kolme raskasta kirjallisuuspakettia sekä kaksi matkalaukkua. Mitä tekisimme? Ripustimme paketin kepin varaan ja toinen meistä tarttui kepin toiseen päähän, toinen toiseen. Kannoimme paketit tällä tavoin yksitellen. Kolmen paketin ja kahden matkalaukun viemiseksi kolmen kilometrin päähän kaupunkiin oli tehtävä seitsemän tällaista matkaa. Pysähdyimme useasti lepäämään, koska kätemme kipeytyivät kovin.
Hiekasta, kipeistä käsistä ja väsyneistä jaloista huolimatta nautimme tästä haasteesta ja seikkailusta. Me kumpikin tunsimme, että Jehova oli kanssamme ja että hän antoi meille voimaa selviytyä tästä rankasta saapumisesta saarnaamaan kaukaisiin paikkoihin. Pian näimme hänen siunaavan myös työtämme, sillä tuon matkan aikana tekemiemme ponnistelujen ansiosta nuori Bob Horn omaksui Raamatun totuuden. Olemme iloisia siitä, että Bob saattoi palvella joitakin vuosia Beetelissä ja että hän jatkoi Jehovan palvelemista uskollisesti melkein 50 vuotta, kunnes hän kuoli vuonna 1982.
Lähdimme Wilunasta saarnaamaan asutusalueille, jotka sijaitsivat yli 700 kilometrin pituisen, rannikolle Geraldtoniin suuntautuvan matkamme varrella. Sieltä palasimme Perthiin. Nukuimme muutamia öitä rautatieasemien autioissa odotussaleissa ja kerran jopa rautatien varrella heinäsuovassa.
Kannoimme mukanamme tyynyliinaa, johon olimme pakanneet kotona leivottuja vehnäkeksejä. Ne olivat tärkein osa ruokavaliotamme matkamme alkutaipaleella. Toisinaan hankimme ateriamme pesemällä täysihoitoloiden ja ruokasalien astioita ja lattioita. Muulloin saatoimme kerätä herneitä tai papuja auringonpaahteessa. Niiden kiinnostuneiden lahjoitukset, jotka ottivat raamatullista kirjallisuutta, auttoivat meitä peittämään kulujamme.
Äitini esimerkki ja häneltä saamani varhainen valmennus antoivat minulle voimaa pysyä uskollisena Jehovalle ja auttoivat selviytymään iloisena monista vaikeista tilanteista noina aikoina.
Kristillinen perintö
Äitini uskoi lujasti Luojaan, ja varhaisimpiin muistikuviini liittyy se, että hänellä oli tapana puhua meille lapsille Jumalasta. Hänen uskonsa joutui kuitenkin ankaraan kokeeseen, kun seitsenvuotias veljemme kuoli koulussa sattuneessa järkyttävässä onnettomuudessa. Mutta sen sijaan että äiti olisi alkanut tuntea katkeruutta Jumalaa kohtaan, hän ryhtyi tutkimaan innokkaasti Raamattua. Mikäli mahdollista, hän halusi saada tietää syyn tällaisiin murhenäytelmiin. Hänen Raamatun totuuden etsintänsä palkittiin, ja 1920-luvun alkupuolella hän meni kasteelle vertauskuvaksi vihkiytymisestään tosi Jumalalle, Jehovalle.
Keskustellessaan siitä lähtien meidän kanssamme hän tähdensi usein sitä, miten luotettavia Jumalan lupaukset ovat. Hän kehotti meitä muistamaan aina, että tapahtuipa mitä tahansa, Jumala ”ei voi valehdella” (Tiitukselle 1:2). Niinpä sisareni, minä ja kaksi veljeämme sekä meidän perheemme ja lastenlapsemme olemme nykyään Jehova Jumalan ylistäjiä. Kaksi sisarenpoikaani, Alan ja Paul Mason, palvelevat matkavalvojina.
Varhainen halu saarnata
Olin huono oppilas ja jätin koulun kesken vuonna 1926, jolloin olin 13-vuotias. Minussa oli kuitenkin kehittynyt voimakas halu kertoa muille siitä, mitä olin oppinut Raamatusta. Isän mielestä en ollut saanut tarpeeksi koulutusta voidakseni auttaa ketään, mutta äiti sanoi: ”Hän julistaa Jumalan valtakuntaa, vaikka hän kertoisi ihmisille vain Harmagedonin sodan lähestymisestä ja siitä, että nöyrät perivät maan.” Niinpä aloin saarnata ovelta ovelle varhain teini-iässä, vaikka minut kastettiinkin vasta vuonna 1930. Pian sen jälkeen aloitin kokoaikaisen evankelioimistyön Perthin ympäristössä.
Seuraavana vuonna, vuonna 1931, aloimme käyttää uutta nimeämme Jehovan todistajat. Monet puhuteltavat kuitenkin vastustivat sitä, että käytimme tätä Jumalan pyhää nimeä, ja suhtautuivat meihin tylysti. Vaikka tapasinkin noita epäystävällisiä ihmisiä, jatkoin siitä huolimatta palvelusta. Luotin siihen, ettei Jumala valehtele luvatessaan palvelijoidensa voivan palvella ”riippuvaisena siitä voimasta, jonka Jumala varaa” (1. Pietarin kirje 4:11; Filippiläisille 4:13).
”Suuri joukko” tunnistetaan
Sain vuonna 1935 määräyksen laajan Australian mantereen toiselle puolelle. Siksi palvelin sen jälkeen useita vuosia tienraivaajana Uuden-Englannin alueella Uuden Etelä-Walesin osavaltiossa noin 4 000 kilometrin päässä entisestä kodistani Perthistä.
Olin siihen saakka ottanut osaa vuosittaisessa Jeesuksen kuoleman muistonvietossa tarjottaviin vertauskuviin, happamattomaan leipään ja punaviiniin. Vaikka ajateltiinkin, että varsinkin innokkaiden kokoajanpalvelijoiden oli oikein toimia niin, en ollut koskaan varma siitä, että minulla oli taivaallinen toivo. Sitten vuonna 1935 meille tehtiin selväksi, että oltiin kokoamassa suurta joukkoa, joka toivoi elävänsä ikuisesti maan päällä. Monet meistä iloitsivat ymmärtäessään, että kuuluimme tuohon suureen joukkoon, ja lakkasimme ottamasta osaa vertauskuviin. (Johannes 10:16; Ilmestys 7:9.) Raamatun totuus loisti jatkuvasti entistä kirkkaammin, aivan niin kuin Jehova oli luvannut (Sananlaskut 4:18).
Uusia saarnaamismenetelmiä
1930-luvun puolivälissä aloimme käyttää palveluksessamme gramofonia. Tukeviin polkupyöriimme täytyi sen vuoksi asentaa sekä eteen että taakse tavaratelineet paitsi painavia gramofoneja myös levyjä ja kirjalaukkujamme varten. Minun täytyi olla erittäin varovainen pyöräni ollessa täydessä lastissa, sillä jos se olisi kaatunut, en olisi jaksanut nostaa sitä enää pystyyn!
Noihin aikoihin alkoivat myös niin sanotut mainoskulkueet. Kävellessämme kaupunkien pääkatuja pitkin kannoimme mainoskilpiä, joissa oli katseen vangitseva teksti. Mielestäni erityisesti juuri tämä työ koetteli uskoa, varsinkin silloin kun minut Lismoren kaupungissa pidätettiin ja suljettiin yöksi pieneen selliin. Oli nöyryyttävää joutua oikeuden eteen seuraavana päivänä, kun en ollut saanut edes kammata hiuksiani! Jälleen kerran Jehova kuitenkin tuki minua lupauksensa mukaisesti. Jutun käsittely lopetettiin, koska minut vanginnut konstaapeli syytti minua ainoastaan siitä, että mainoskilpeni loukkasi hänen uskontoaan.
Takaisin länteen
1940-luvun alkupuolella tienraivaukseni vei minut saarnaamaan takaisin Länsi-Australian maaseutukaupunkeihin. Siellä sain edelleen nauttia ikimuistoisista kokemuksista ja hengellisistä siunauksista. Toimiessani alueellani Northamissa tapasin kiireisen kotirouvan, Flo Timminsin, joka asui 11 kilometrin päässä kaupungista. Hän otti Sovitus-kirjan, ja ennen pitkää hänestä tuli vihkiytynyt Jehova Jumalan todistaja. Hän toimii yhä aktiivisesti Valtakunnan palveluksessa, ja hänen tyttärestään, joka oli tuolloin vasta nelivuotias, varttui erikoistienraivaaja.
Minulla oli muitakin unohtumattomia kokemuksia. Erään kerran toverini ja minä olimme ylittämässä siltaa Northamissa hevosen vetämillä kärryillämme, kun hevonen yhtäkkiä pillastui, niin että ylitimme alapuolella virtaavan pyörteisen Avonjoen pelottavaa kyytiä. Vasta yli kilometrin päässä hevonen hidasti vauhtiaan.
Avioliitto ja perhe
Vuonna 1950 menin naimisiin Arthur Willisin kanssa, joka myös oli palvellut tienraivaajana monia vuosia. Asetuimme asumaan länsiaustralialaiseen maaseutukaupunkiin Pingellyyn, missä meitä siunattiin pojalla, Bentleyllä, ja tyttärellä, Eunicella. Kun lapset olivat lopettamassa koulunkäyntiä, Arthur päätti aloittaa jälleen tienraivauksen. Isän hyvä esimerkki kannusti molempia lapsiamme aloittamaan vakituisen tienraivauksen heti, kun he olivat siihen päteviä.
Arthur otti lapset usein mukaan saarnaamaan kaukaisille maaseutualueille. Toisinaan hän viipyi heidän kanssaan poissa kotoa viikon tai pari kerrallaan, jolloin he yöpyivät teltassa. Näiden matkojen ajaksi minä jäin kotiin hoitamaan perheemme huonekaluyritystä, minkä ansiosta heidän kolmen oli mahdollista palvella tienraivaajina.
Palvelusta alkuperäisasukkaiden keskuudessa
Eräänä aamuna, juuri kun perheemme oli jälleen koolla yhden maaseuturetken jälkeen, saimme yllätysvieraan. Hän oli alkuasukas, joka kysyi: ”Mitä minun täytyy tehdä päästäkseni takaisin?” Olimme aluksi ymmällämme. Sitten Arthur tunnisti hänet mieheksi, joka monia vuosia aiemmin erotettiin kristillisestä seurakunnasta juopottelun takia. Hänelle oli sen jälkeen kasvanut hurja maine kovan juomisen ja velkaantumisen vuoksi.
Arthur selitti, mitä hänen täytyisi tehdä voidakseen päästä takaisin Jehovan puhtaaseen järjestöön. Hän lähti hiljaa sanomatta paljonkaan, ja jäimme kaikki uteliaina odottamaan, mitä hän tekisi. Kukaan meistä ei osannut odottaa sitä, mitä seuraavien kuukausien aikana tapahtui. Tuon miehen tekemät muutokset olivat melkein uskomattomia! Sen lisäksi että hän voitti alkoholiongelmansa, hän myös kävi alueen ihmisten luona muistuttamassa heitä omista veloistaan ja maksoi ne sitten. Nykyään hän on jälleen kristitty veljemme, ja hän palveli jonkin aikaa tienraivaajana.
Pingellyssä asui monia alkuasukkaita, ja nautimme mitä tyydyttävimmästä työstä auttaessamme näitä nöyriä ihmisiä oppimaan ja omaksumaan Jumalan sanan totuuden. Uskoani on vahvistanut todella suuresti se, että olen voinut olla auttamassa monia Australian alkuperäisasukkaita oppimaan totuuden.
Pingellyyn perustettiin seurakunta, ja ensiksi useimmat sen jäsenet olivat alkuasukkaita. Meidän täytyi opettaa monia heistä lukemaan ja kirjoittamaan. Noina varhaisina vuosina alkuasukastodistajia kohtaan oli monia ennakkoluuloja, mutta vähitellen kaupunkilaiset oppivat kunnioittamaan heitä, koska heidän elämäntapansa oli puhdas ja he olivat luotettavia kansalaisia.
Jehovan ehtymätön apu
Rakas mieheni Arthur, joka oli palvellut Jumalaa uskollisesti 57 vuotta, kuoli alkuvuodesta 1986. Kaikki Pingellyn liikemiehet ja alueen ihmiset kunnioittivat häntä suuresti. Jälleen kerran Jehova tuki minua ja antoi minulle voimaa kestää tämän yhtäkkisen menetyksen.
Poikani Bentley palvelee vanhimpana Länsi-Australian pohjoisosassa, missä hän ja hänen vaimonsa Lorna ovat kasvattaneet perheensä totuuteen. Toinen suuren ilon lähde minulle on se, että tyttäreni Eunice on jatkanut kokoajanpalvelusta tähän päivään saakka. Hän ja hänen miehensä Jeff palvelevat tienraivaajina. Minä asun nykyään heidän luonaan, ja siunauksenani on se, että voin toimia jatkuvasti osa-aikaisena tienraivaajana.
Olen yli 60 vuoden ajan saanut kokea, että Jehova pitää rakkaudellisen lupauksensa vahvistaa palvelijoitaan ja auttaa heitä selviytymään mistä tahansa heidän kohtaamistaan olosuhteista. Hän täyttää kaikki tarpeemme, jollemme koskaan epäile häntä emmekä pidä hänen huolenpitoaan itsestään selvänä asiana. Uskoni on vahvistunut tuntiessani Jumalan käden olleen mukana työssäni, ja olen nähnyt, että hän antaa siunauksia enemmänkin kuin osaamme odottaa (Malakia 3:10). Jumala ei tosiaankaan voi valehdella!
[Kuva s. 27]
Mary vuonna 1933
[Kuvat s. 29]
Mary ja Arthur vanhemmalla iällään