Rakkauden ja väkivallan leimaama Sunem
ETELÄ-GALILEASSA Jisreelin alatasangon itäpäässä sijaitsi Sunemin kaupunki. Tämä pieni kaupunki näki kaksi Raamatun historian merkittävimpiin kuuluvaa taistelua, mutta se tunnettiin myös kahden uskollista rakkautta ilmaisseen naisen synnyinpaikkana.
Sunemin takana näkyi kukkula, jonka ajatellaan olevan More, kun taas tasangon toisella puolella noin kahdeksan kilometrin päässä kohosi Gilboanvuori. Noiden kahden kukkulan väliin jäi runsasvetinen, hedelmällinen maa-alue, joka oli satoisimpia seutuja koko Israelissa.
Tämä vehmas maaseutu Sunemin ympärillä tarjoaa puitteet yhdelle kiehtovimmista rakkauskertomuksista, mitä koskaan on kerrottu: Laulujen laululle. Tämä laulu kertoo kauniista maalaistytöstä, joka mieluummin meni naimisiin paimentoverinsa kanssa kuin suostui kuningas Salomon pyyntöön tulla yhdeksi hänen vaimoistaan. Salomo käytti kaikkea viisauttaan ja varallisuuttaan voittaakseen hänen sydämensä. Kerta toisensa jälkeen hän ylisti tyttöä: ”Kuka on tämä nainen, joka katselee alas kuin aamunkoitto, kauniina kuin täysikuu, puhtaana kuin hehkuva aurinko?” Ja hän lupasi tälle kaikki korut, mitä tämä ikinä vain saattoi kuvitella. (Laulujen laulu 1:11; 6:10.)
Antaakseen tytölle esimakua kuninkaallisesta elämästä Salomo otti hänet mukaansa Jerusalemiin seurueeseensa, jota saattoi 60 valiosoturia (Laulujen laulu 3:6–11). Hän majoitti tytön hoviinsa, joka oli niin vaikuttava, että kun Saban kuningatar näki sen, ”hänen henkensä salpautui” (1. Kuninkaiden kirja 10:4, 5).
Mutta sunemilainen tyttö oli uskollinen paimenpojalleen. ”Kuin omenapuu metsän puiden joukossa, sellainen on rakkaani”, hän sanoi (Laulujen laulu 2:3). Iloitkoon Salomo tuhannesta viinitarhastaan. Tytölle riitti yksi viinitarha – rakkaansa ohella. Hänen rakkautensa oli järkkymätön. (Laulujen laulu 8:11, 12.)
Sunemissa asui eräs toinenkin kaunis nainen. Emme tiedä mitään hänen ulkonäöstään, mutta sydämeltään hän kyllä oli kaunis. Raamatussa sanotaan, että hän ’vähensi itseltään’ eli näki paljon vaivaa voidakseen tarjota profeetta Elisalle säännöllisesti aterioita ja majoituksen (2. Kuninkaiden kirja 4:8–13).
Voimme kuvitella, miten Elisa palasi kiitollisin mielin pitkältä, uuvuttavalta matkalta pieneen kattohuoneeseen, jonka tuo nainen ja hänen miehensä olivat valmistaneet häntä varten. Luultavasti Elisa kävi heidän luonaan useasti, sillä hänen palveluksensa kesti noin 60 vuotta. Miksi tämä sunemilainen nainen halusi ehdottomasti, että Elisa majailisi heillä aina ohi kulkiessaan? Koska hän arvosti Elisan työtä. Tämä nöyrä, epäitsekäs profeetta toimi kansakunnan omanatuntona muistuttaessaan kuninkaita, pappeja ja tavallisia ihmisiä heidän velvollisuudestaan palvella Jehovaa.
Epäilemättä tämä sunemilainen nainen kuului niihin, joita Jeesus ajatteli sanoessaan: ”Joka ottaa vastaan profeetan, koska tämä on profeetta, saa profeetan palkan.” (Matteus 10:41.) Jehova antoi tälle Jumalaa pelkäävälle naiselle erikoispalkan. Nainen synnytti pojan, vaikka hän oli ollut monien vuosien ajan hedelmätön. Vuosien kuluttua hän sai lisäksi jumalallista apua, kun seitsenvuotinen nälänhätä runteli maata. Tämä koskettava kertomus muistuttaa meitä siitä, että huomaavaisuutemme Jumalan palvelijoita kohtaan ei koskaan jää huomaamatta taivaalliselta Isältämme. (2. Kuninkaiden kirja 4:13–37; 8:1–6; Heprealaisille 6:10.)
Kaksi ratkaisevaa taistelua
Vaikka Sunem muistetaan näiden kahden uskollisen naisen kotipaikkana, se sai myös todistaa kahta taistelua, jotka muuttivat Israelin historian suuntaa. Lähistöllä oli ihanteellinen taistelukenttä: Moren ja Gilboan välinen tasanko. Raamatun aikojen sotapäälliköt leiriytyivät poikkeuksetta sinne, missä oli runsaasti vettä saatavilla, korkeita paikkoja suojaksi ja, mikäli mahdollista, hyvä näkyvyys kuivan laaksotasangon yli, jolla oli tilaa liikutella ihmisjoukkoja, hevosia ja sotavaunuja. Sunem ja Gilboa tarjosivat tällaiset edut.
Tuomarien aikaan tasangolla Moren edustalla oli leiriytyneenä 135 000 hengen armeija, joka koostui muun muassa midianilaisista ja amalekilaisista. Heillä oli kameleita ”lukuisasti kuin hiekkajyväsiä meren rannalla”. (Tuomarit 7:12.) Heitä vastassa tasangon toisella puolella, Harodin lähteellä Gilboanvuoren juurella, olivat tuomari Gideonin johtamat israelilaiset, joita oli vain 32 000 sotilasta.
Taistelua edeltävinä päivinä vastapuolet yrittivät jäytää toinen toisensa itseluottamusta. Ilkkuvien sotilaiden joukot, sotakamelit, sotavaunut ja hevoset saattoivat pelottaa jalkamiehiä. Midianilaiset, jotka olivat jo asettuneet leiriin israelilaisten vasta kokoontuessa paikalle, olivat epäilemättä pelottava näky. Kun Gideon kysyi: ”Kuka pelkää ja vapisee?”, kaksi kolmannesta hänen sotajoukostaan vastasi siihen jättämällä taistelukentän. (Tuomarit 7:1–3.)
Ainoastaan 10 000 israelilaissotilasta tuijotti nyt tasangon poikki 135 000 viholliseen, ja pian Jehova vähensi israelilaisten määrän vaivaiseen 300:aan. Israelilaisen tavan mukaan tämä pieni joukko jaettiin kolmeksi osastoksi. Pimeyden turvin he levittäytyivät asemiin vihollisleirin kolmelle sivulle. Sitten Gideonin käskystä nuo 300 murskasivat ruukut, joihin he olivat piilottaneet soihtunsa, nostivat soihdut ilmaan ja huusivat: ”Jehovan miekka ja Gideonin!” He puhalsivat torviinsa tauotta. Säikähtäneenä yhdistyneet sotajoukot luulivat yön pimeydessä, että heidän päälleen oli hyökkäämässä 300 joukko-osastoa. Jehova käänsi heidät toinen toistaan vastaan, ja ”koko leiri alkoi juosta ja huutaa ja lähti pakoon”. (Tuomarit 7:15–22; 8:10.)
Toinen taistelu käytiin Sunemin lähellä kuningas Saulin aikana. Raamatussa kerrotaan, että ”filistealaiset kokoontuivat ja tulivat ja pystyttivät leirin Sunemiin. Niinpä Saul kokosi kaiken Israelin ja he pystyttivät leirin Gilboaan”, aivan kuten Gideonin armeija oli tehnyt vuosia aiemmin. Toisin kuin Gideon Saul ei kuitenkaan juuri luottanut Jehovaan, vaan kysyi mieluummin neuvoa En-Dorissa asuvalta meediolta. Kun Saul näki filistealaisten leirin, ”hän pelästyi ja hänen sydämensä alkoi kovasti vapista”. Taistelussa israelilaiset lähtivät pakoon ja kärsivät raskaan tappion. Sekä Saul että Jonatan menettivät henkensä. (1. Samuelin kirja 28:4–7; 31:1–6.)
Näin Sunemin historiaan löivät leimansa niin rakkaus kuin väkivaltakin, luottamus Jehovaan ja turvautuminen demoneihin. Tällä laaksotasangolla kaksi naista osoitti kestävää rakkautta ja vieraanvaraisuutta ja kaksi israelilaisjohtajaa taisteli ratkaisevan taistelun. Kaikki neljä esimerkkiä osoittavat, miten tärkeää on luottaa Jehovaan, joka ei koskaan jätä palkitsematta palvelijoitaan.
[Kuva s. 31]
Nykyinen Sulamin kylä sijaitsee muinaisen Sunemin paikalla; taustalla näkyy More
[Lähdemerkintä]
Pictorial Archive (Near Eastern History) Est.