Olen nähnyt ”vähäisen” kasvavan ”mahtavaksi kansakunnaksi”

KERTONUT WILLIAM DINGMAN

Salem, Oregonin osavaltio, Yhdysvallat, vuonna 1936. Olin Jehovan todistajien kokouksessa. Esitettiin kysymys: ”Missä on suuri joukko?” (Ilmestys 7:9.) Minä olin ainoa uusi, joten kaikki osoittivat minua ja sanoivat: ”Siinä se on!”

JEHOVAN TODISTAJIEN keskuudessa oli 1930-luvun puolivälissä suhteellisen vähän niitä, joilla oli Raamattuun perustuva toivo elää ikuisesti paratiisissa maan päällä (Psalmit 37:29; Luukas 23:43). Tilanne on muuttunut jyrkästi sen jälkeen. Mutta annahan kun kerron tapahtumista, joiden johdosta olin tuossa kokouksessa Salemissa Oregonissa.

Isälleni tuli Kultainen Aika -lehti, Herätkää!-lehden edeltäjä. Minusta oli mukava lukea sitä teini-iässä, ja vakuutuin siitä, että se sisälsi tärkeitä Raamatun totuuksia. Niinpä eräänä päivänä panin postiin lipukkeen, joka oli yhden numeron takasivulla. Siinä tarjottiin lukijalle 20:tä kirjasta, yhtä kirjaa ja lähimmän Jehovan todistajien seurakunnan nimeä. Saatuani kirjallisuuden kuljin talosta taloon ja levitin kaikki kirjaset sekä kirjan.

Tuolloin ei kukaan ollut tutkinut Raamattua kanssani. En itse asiassa ollut koskaan edes puhunut kenenkään todistajan kanssa. Mutta nyt kun minulla oli lähimmän valtakunnansalin osoite kädessäni, ajoin nelisenkymmentä kilometriä Salemiin kokoukseen. Juuri siellä, ollessani vasta 18-vuotias, minuun viitattiin ”suurena joukkona”.

Aloin saarnata Salemin seurakunnan kanssa, vaikken ollut valmistautunut palvelukseen käytännössä ollenkaan. Minua neuvottiin sisällyttämään todistukseeni kolme perusasiaa. Ensinnäkin, että Jehova on Jumala; toiseksi, että Jeesus Kristus on hänen asettamansa Kuningas; ja kolmanneksi, että Valtakunta on maailman ainoa toivo. Yritin kertoa tämän sanoman joka ovella.

Oltuani Salemin seurakunnan yhteydessä kaksi vuotta minut kastettiin 3. huhtikuuta 1938. Salemin ystävät olivat iloisia siitä, että useita meitä ”suureen joukkoon” kuuluvia meni kasteelle. Helmikuussa 1939 minusta tuli tienraivaaja eli kokoaikainen sananpalvelija. Saman vuoden joulukuussa otin vastaan kutsun muuttaa Arizonaan, missä Valtakunnan julistajia tarvittiin enemmän.

Tienraivausta Arizonassa

Jehovan todistajien työ oli uutta Arizonassa, ja meistä oli monia väärinkäsityksiä, joten kun Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan, kohtasimme paljon vainoa. Esimerkiksi palvellessani Staffordissa Arizonassa vuonna 1942 ihmiset puhuivat, että jokin mormonien ryhmä aikoi käydä kimppuumme. Satuimme tienraivaustoverieni kanssa asumaan erään mormonien piispan lähellä, joka kunnioitti meitä ja sanoi: ”Jos mormonien lähetystyöntekijät olisivat yhtä aktiivisia kuin todistajat, mormonikirkosta tulisi jotakin.” Niinpä hän puhui asiasta kirkossa sanoen: ”Olen kuullut, että todistajapoikien kimppuun ollaan aikeissa hyökätä. Minä asun noiden poikien lähellä, ja jos niin tapahtuu, aidan yli osoittaa haulikko. Tuota haulikkoa käytetään – mutta ei todistajia vastaan. Sitä käytetään häirikköjä vastaan. Jos siis haluatte tapella, tiedätte mitä odottaa.” Joukkio ei koskaan ilmaantunut paikalle.

Kolmen Arizonan-vuoteni aikana meidät pidätettiin ja pantiin putkaan useita kertoja. Kerran olin säilössä 30 päivää. Vastavetona sille, että poliisi ahdisteli meitä ollessamme sananpalveluksessa, perustimme iskuryhmän, kuten järjestelyä kutsuimme. Vastuussa oleva todistaja sanoi meille: ”Sellainen kuin on nimemme, sellaisia me olemme. Aloitamme viiden kuuden aikaan aamulla, jätämme traktaatin tai kirjasen joka ovelle, ja sitten katoamme paikalta.” Meidän ”iskuryhmämme” kävi läpi melkoisen osan Arizonan osavaltiosta. Lopulta ryhmä kuitenkin lopetettiin, koska tuollainen saarnaamistapa ei antanut meille mahdollisuutta auttaa kiinnostuneita.

Gilead-koulu ja erikoispalvelus

Joulukuussa 1942 minä ja eräät muut Arizonassa palvelevat tienraivaajat saimme kutsun uuteen lähetyskouluun, jota Jehovan todistajat olivat parhaillaan järjestämässä. Koulun nimi oli aluksi Vartiotornin raamatullinen korkeakoulu Gilead. Myöhemmin nimi muutettiin Vartiotornin raamattukoulu Gileadiksi. Koulu sijaitsi lähes 5 000 kilometrin päässä Ithacan kaupungin lähellä New Yorkin osavaltion pohjoisosassa.

Käytyäni pikaisesti Oregonissa useat meistä tienraivaajista astuivat tammikuussa 1943 Greyhoundin liikennöimään bussiin ja jättivät taakseen Arizonan autiomaan kuumuuden. Joitakin päiviä myöhemmin saavuimme määränpäähämme ja kohtasimme New Yorkin osavaltion pohjoisosan lumisen talven. Koulu aloitti toimintansa 1. helmikuuta 1943, jolloin sen presidentti Nathan H. Knorr sanoi avajaispuheessaan kurssin sadalle oppilaalle: ”Tämän korkeakoulun tarkoitus EI ole varustaa teitä virkaanasetetuiksi evankeliuminpalvelijoiksi. Te olette jo sellaisia ja olette olleet evankeliumin palveluksessa vuosikausia. – – Korkeakoulun tutkistelukurssin yksinomainen tarkoitus on valmistaa teidät kykenevämmiksi evankeliuminpalvelijoiksi niille alueille, joille te menette.”

Koska minä en ollut käynyt paljon kouluja, en aluksi tuntenut olevani omalla paikallani Gileadissa. Mutta opettajat olivat minulle suurenmoisia, ja lopulta nautin opinnoistani hyvin paljon. Kurssimme valmistui viiden kuukauden tiiviin valmennuksen jälkeen. Sitten muutamat meistä lähetettiin Jehovan todistajien maailmankeskukseen Brooklyniin New Yorkiin, missä saimme lisävalmennusta voidaksemme palvella matkatyössä kierrosvalvojina. Ensimmäiseksi minut määrättiin Pohjois- ja Etelä-Carolinaan.

Noina varhaisina päivinä kierrosvalvoja oli melkein alituiseen liikkeellä. Viivyimme yhden päivän pienessä seurakunnassa ja kaksi päivää suuressa. Useimmat seurakunnat olivat tuohon aikaan pieniä. Täysipainoisen päivän jälkeen, joka monesti venyi lähes puoleenyöhön käydessäni ystävien luona ja vastaillessani kysymyksiin, olin seuraavana aamuna jalkeilla viiden tienoilla matkustaakseni seuraavaan seurakuntaan. Palvelin kierrostyössä noin vuoden verran ja sen jälkeen jonkin aikaa tienraivaajana Tennesseen ja New Yorkin osavaltioissa.

Kuubaan ja edelleen Puerto Ricoon

Toukokuussa 1945 minut lähetettiin muutamien muiden kanssa ensimmäiselle ulkomaiselle lähetysalueelleni, Kuubaan! Samana iltana, jona saavuimme Havannaan, Kuuban pääkaupunkiin, lähdimme lehtityöhön. Jäimme Havannaan, kunnes löysimme asunnon Santa Clarasta. Saimme kuukaudessa määrärahaa vain 25 dollaria kukin välttämättömyyksiin, muun muassa ruokaan ja vuokraan. Nikkaroimme sänkyjä ja huonekaluja saatavilla olevista materiaaleista ja käytimme omenalaatikoita lipastonamme.

Seuraavana vuonna minut määrättiin kierrostyöhön. Siihen aikaan koko Kuuba muodosti yhden kierroksen. Koska edeltäjälläni oli pitkät jalat ja hän piti kävelemisestä, veljien ja sisarten täytyi kirjaimellisesti juosta pysyäkseen hänen kannoillaan. Ilmeisesti he luulivat minua samanlaiseksi, joten he olivat suunnitelleet kaiken valmiiksi vierailuani varten. He eivät kaikki lähteneet palvelukseen samana päivänä, vaan jakautuivat ryhmiin ja työskentelivät kanssani vuorotellen. Ensimmäisenä päivänä yksi ryhmä vei minut eräälle etäiselle alueelle; seuraavana päivänä toinen ryhmä vei minut toiselle yhtä kaukaiselle alueelle ja niin edelleen. Olin aivan uupunut vierailun lopussa, mutta olin nauttinut siitä. Minulla on lämpimiä muistoja tuosta seurakunnasta.

Vuonna 1950 meillä oli Kuubassa yli 7 000 julistajaa, suunnilleen saman verran kuin Meksikossa. Tuon vuoden heinäkuussa olin Teokratian kasvun kansainvälisessä konventissa Yankee-stadionilla New Yorkissa. Sen jälkeen minut määrättiin uudelle lähetysalueelle, Puerto Ricoon. Gileadin 12. kurssilta valmistuneiden uusien lähetystyöntekijöiden joukossa olivat Estelle ja Thelma Weakley, jotka lensivät kanssani Puerto Ricoon.

Kahdeksan vuoden kuluttua Estelle ja minut vihittiin Bayamónissa Puerto Ricossa. Yksinkertainen toimitus pidettiin puhujalavalla kierroskonventtimme väliajalla. Palvelin kierrostyössä sekä ennen että jälkeen avioitumisemme. Niiden yli kymmenen vuoden aikana, jotka Estellen kanssa asuimme Puerto Ricossa, näimme suuren kasvun: julistajamäärä lisääntyi vajaasta 500:sta yli 2 000:een. Saatoimme auttaa monia vihkiytymiseen ja kasteeseen saakka ja olimme mukana perustamassa useita uusia seurakuntia.

Joulukuussa 1960 Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa palveleva Milton Henschel vieraili Puerto Ricossa ja puhui lähetystyöntekijöille. Hän kysyi, haluaisivatko jotkut asettua käytettäväksi toisella määräalueella. Vapaaehtoisten joukossa olimme Estelle ja minä.

Kotimme Dominikaanisessa tasavallassa

Uusi määräalueemme oli Dominikaaninen tasavalta, ja asetimme kesäkuun 1. päivän 1961 muuttopäiväksemme. Toukokuun 30. päivänä tuon maan diktaattori, Rafael Trujillo, murhattiin, minkä vuoksi lennot maahan peruutettiin. Ne aloitettiin kuitenkin pian uudelleen, ja pääsimme lentämään Dominikaaniseen tasavaltaan suunnitelmien mukaisesti 1. kesäkuuta.

Maa oli saapuessamme sekasorron vallassa; sotilaallista toimintaa näkyi melkoisesti. Pelättiin vallankumousta, ja sotilaat tutkivat kaikki kulkijat valtatiellä. Meidät pysäytettiin monessa tarkastuspisteessä, joista jokaisessa matkatavaramme tutkittiin. Matkalaukut tyhjennettiin pienimpiä tavaroita myöten. Nämä olivat ensimmäiset kokemuksemme Dominikaanisesta tasavallasta.

Jäimme Santo Domingoon, pääkaupunkiin, muutamaksi viikoksi ennen siirtymistä ensimmäiselle määräalueellemme La Romanaan. Trujillon diktatuurin aikana ihmisille oli sanottu, että Jehovan todistajat olivat kommunisteja ja ihmisistä pahimpia. Todistajia oli sen vuoksi vainottu ankarasti. Vähitellen onnistuimme kuitenkin murtamaan ennakkoluuloja.

Työskenneltyämme La Romanassa vähän aikaa aloimme jälleen kerran palvella kierrostyössä. Sitten vuonna 1964 meidät määrättiin lähetystyöntekijöiksi Santiagon kaupunkiin. Seuraavana vuonna Dominikaanisessa tasavallassa tapahtui vallankumous, ja jälleen kerran maa kuohui. Tuon konfliktin aikana meidät siirrettiin San Francisco de Macorísiin, kaupunkiin joka tunnettiin poliittisesta aktiivisuudestaan. Yhtä kaikki saarnasimme siellä vapaasti ilman häiriöitä. Muodostimme jopa uuden seurakunnan poliittisista levottomuuksista huolimatta. Seuraavina vuosina määräaluettamme muutettiin vielä jonkin kerran, ennen kuin meidät määrättiin takaisin nykyiseen kotikaupunkiimme Santiagoon.

Olemme totisesti nähneet, miten Jehova on siunannut työtä täällä Dominikaanisessa tasavallassa. Saapuessamme maahan vuonna 1961 täällä oli noin 600 todistajaa ja 20 seurakuntaa. Nyt meillä on lähes 20 000 julistajaa, jotka saarnaavat Jumalan valtakunnan hyvää uutista yli 300 seurakunnassa. Kasvuodotteet ovat loistavat, sillä läsnäolijamäärä Kristuksen kuoleman muistonvietossa vuonna 1996 oli 69 908 henkeä – noin kolme ja puoli kertaa julistajien määrä!

Nykyään mahtava kansakunta

Vaikka maailman näyttämö vaihtuu jatkuvasti, Jehovan todistajien saarnaama Raamatun sanoma pysyy samana (1. Korinttilaisille 7:31). Jehova on yhä Jumala, Kristus on yhä Kuningas ja Valtakunta on selvemmin kuin koskaan maailman ainoa toivo.

Samaan aikaan on Jehovan kansan keskuudessa tapahtunut suurenmoinen muutos sen jälkeen, kun olin tuossa kokouksessa Salemissa Oregonissa kuutisenkymmentä vuotta sitten. Suuri joukko on tosiaan tullut suureksi: siihen kuuluu yli viisi miljoonaa henkeä. On käynyt aivan niin kuin Jehova ennusti kansastaan: ”Pienestä tulee tuhat ja vähäisestä mahtava kansakunta. Minä, Jehova, joudutan sen aikanaan.” (Jesaja 60:22.)

Oltuani lähes 60 vuotta kokoaikaisessa palveluksessa olen onnellinen siitä, että minulla on ilo saarnata ja opettaa edelleen lähetysalueellani. On ollut todella suuri etu olla mukana tuossa työssä ja nähdä, miten ”vähäisestä” on tullut ”mahtava kansakunta”!

[Kuva s. 21]

Vaimoni kanssa Dominikaanisessa tasavallassa