Konstantinus Suuri – kristillisyyden puolustaja?

Rooman keisari Konstantinus kuuluu niihin harvoihin, joiden nimen historia on kaunistanut sanalla ”Suuri”. Kristikunta on lisännyt vielä ilmaukset ”pyhimys”, ”kolmastoista apostoli”, ”apostolien vertainen pyhä” ja ”valittu Jumalan sallimuksesta toteuttamaan – – koko maailman suurimman suunnanmuutoksen”. Asteikon toisessa päässä Konstantinusta kuvaillaan ”verentahraamaksi mieheksi, joka oli lukemattomien hirmutekojen leimaama ja täynnä petosta, – – vastenmieliseksi tyranniksi, kammottavien rikosten tekijäksi”.

MONILLE kristityiksi tunnustautuville ihmisille on opetettu, että Konstantinus Suuri oli kristillisyyden huomattavimpia hyväntekijöitä. He antavat hänelle kunnian siitä, että kristityt vapautuivat Rooman toimeenpaneman vainon kurjuudesta ja saivat uskonnonvapauden. Lisäksi ajatellaan laajalti, että hän seurasi uskollisesti Jeesuksen Kristuksen jalanjälkiä ja halusi voimakkaasti edistää kristillisyyden asiaa. Idän ortodoksinen kirkko ja koptilainen kirkko ovat julistaneet sekä Konstantinuksen että hänen äitinsä Helenan pyhimyksiksi. Heidän juhlaansa vietetään 3. kesäkuuta tai kirkkokalenterin mukaan 21. toukokuuta.

Kuka Konstantinus Suuri oikeastaan oli? Millainen osa hänellä oli apostolien jälkeisen kristillisyyden kehityksessä? On hyvin valaisevaa antaa historian ja oppineiden vastata näihin kysymyksiin.

Historiallinen Konstantinus

Konstantinus, Constantius Chloruksen poika, syntyi Naissuksessa Serbiassa vuoden 275 tietämillä. Kun hänen isästään tuli Rooman läntisten provinssien keisari vuonna 293, hän oli taistelemassa Tonavalla keisari Galeriuksen käskyvallan alaisena. Konstantinus palasi kuolevan isänsä vierelle Britanniaan vuonna 306. Pian tämän kuoltua sotilaat korottivat hänet keisarin asemaan.

Tuohon aikaan viisi muuta miestä väitti olevansa augustuksia eli keisareita. Vuodet 306–324, minkä jälkeen Konstantinuksesta tuli ainoa keisari, olivat yhtämittaisen sisällissodan aikaa. Voitto kahdella sotaretkellä takasi Konstantinukselle paikan Rooman historiassa ja teki hänestä Rooman imperiumin yksinvaltiaan.

Vuonna 312 Konstantinus nujersi vastustajansa Maxentiuksen Milviuksen sillan taistelussa Rooman liepeillä. Kristityt apologeetat väittivät, että tuolla sotaretkellä auringon alle ilmestyi leimuava risti, jossa oli latinankieliset sanat In hoc signo vinces ’tässä merkissä olet voittava’. On myös väitetty, että Konstantinusta käskettiin näyssä maalaamaan Kristuksen kreikankielisen nimen kaksi ensimmäistä kirjainta joukkojensa kilpiin. Tämän tarinan ongelmana ovat kuitenkin monet ajankohtaan liittyvät virheet. Teoksessa A History of Christianity sanotaan: ”Tiedot näyn tarkasta ajasta, paikasta ja yksityiskohdista ovat ristiriitaisia.” Ottaessaan Konstantinuksen vastaan Roomassa pakanallinen senaatti julisti hänet ylikeisariksi ja pontifex maximukseksi eli valtakunnan pakanallisen uskonnon ylipapiksi.

Vuonna 313 Konstantinus solmi liiton keisari Liciniuksen kanssa, joka hallitsi itäisiä provinsseja. Yhdessä he myönsivät Milanon ediktin välityksellä palvontavapauden ja yhtäläiset oikeudet kaikille uskonnollisille ryhmille. Monet historioitsijat vähättelevät kuitenkin tämän asiakirjan merkitystä sanoen, että se oli vain tavanomainen virkakirje eikä tärkeä keisarillinen asiakirja, joka olisi ollut merkkinä suhtautumistavan muuttumisesta kristinuskoon nähden.

Kymmenen seuraavan vuoden aikana Konstantinus löi viimeisen kilpailijansa Liciniuksen, ja hänestä tuli roomalaisen maailman kiistaton hallitsija. Vuonna 325, jolloin häntä ei ollut vielä kastettu, hän johti ”kristillisen” kirkon ensimmäistä suurta ekumeenista kirkolliskokousta, jossa tuomittiin areiolaisuus ja laadittiin perususkonkäsitykset esittävä Nikean uskontunnustus.

Konstantinus sairastui parantumattomasti vuonna 337. Tuona elämänsä myöhäisenä hetkenä hänet kastettiin, ja sitten hän kuoli. Sen jälkeen senaatti asetti hänet roomalaisten jumalien joukkoon.

Uskonto Konstantinuksen strategiassa

Eräässä Kreikan historiaa käsittelevässä teoksessa sanotaan 200- ja 300-luvulla eläneiden Rooman keisarien yleisestä asenteesta uskontoa kohtaan: ”Silloinkin kun keisarinistuimen haltijoilla ei ollut niin kovin syvällisiä uskonnollisia taipumuksia, he antoivat myöten ajan hengelle ja katsoivat tarpeelliseksi myöntää uskonnolle etusijan poliittisten suunnitelmiensa rajoissa antaakseen toiminnalleen edes uskonnollisen vivahteen.” (Istoria tou Ellinikou Ethnous.)

Konstantinus oli varmastikin oman aikansa mies. Uransa alussa hän tarvitsi jonkinlaista ”jumalallista” suojelusta, eikä sitä voinut saada Rooman jumalilta, joiden vaikutusvalta heikkeni. Koko valtakunta uskontoineen ja muine instituutioineen oli rappeutumassa, ja sen uudelleen lujittamiseen tarvittiin jotakin uutta ja pontta antavaa. Tietosanakirjassa Hidria kerrotaan: ”Konstantinus oli kiinnostunut erityisesti kristillisyydestä, koska se tuki paitsi hänen voittoaan myös hänen imperiuminsa uudelleen järjestämistä. Kristillisistä kirkoista, joita oli joka puolella, tuli hänen poliittinen tukipylväänsä. – – Hän ympäröi itsensä aikansa suurilla prelaateilla – – ja vaati heitä säilyttämään yhtenäisyytensä.”

Konstantinus tajusi, että ”kristillinen” uskonto – vaikkakin siitä oli tähän mennessä tullut luopiouskonto ja se oli syvältä turmeltunut – voisi elvyttävänä ja yhdistävänä voimana palvella tehokkaasti hänen keisarinvaltaa koskevaa suurta suunnitelmaansa. Hän omaksui luopiokristillisyyden perusopit saadakseen tukea omien poliittisten päämääriensä edistämiseen ja päätti yhdistää kansan yhden ”katolisen” eli yleisen uskonnon alaisuuteen. Pakanalliset tavat ja juhlat saivat ”kristilliset” nimet. Lisäksi ”kristityille” papeille annettiin pakanapappien asema, palkka ja vaikutusvalta.

Koska Konstantinus pyrki uskonnolliseen sopuun poliittisista syistä, hän tukahdutti nopeasti kaikki soraäänet, ei opillisen totuuden vaan enemmistön mielipiteen perusteella. Pahoin jakautuneen ”kristillisen” kirkon syvät opilliset erimielisyydet tarjosivat hänelle tilaisuuden puuttua asiaan ”Jumalan lähettämänä” välittäjänä. Ollessaan yhteydessä Pohjois-Afrikan donatisteihin sekä valtakunnan itäosissa vaikuttaviin Areioksen seuraajiin hän oivalsi nopeasti, että suostuttelu ei riittänyt lujan, yksimielisen uskon muovaamiseen.a Juuri areiolaisen riidan ratkaisuyrityksenä hän kutsui koolle kirkon historian ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen (ks. tekstiruutua ”Konstantinus ja Nikean kirkolliskokous”).

Historioitsija Paul Johnson sanoo Konstantinuksesta: ”Tärkeimpiä syitä hänen suvaitsevuuteensa kristillisyyttä kohtaan on saattanut olla se, että näin hän ja valtio saivat tilaisuuden valvoa, miten kirkko huolehti puhdasoppisuudesta ja kohteli harhaoppisia.”

Tuliko hänestä koskaan kristittyä?

Johnson huomauttaa: ”Konstantinus ei koskaan luopunut auringonpalvonnasta, vaan piti auringon kolikoissaan.” Hakuteoksessa Catholic Encyclopedia todetaan: ”Konstantinus oli yhtä suosiollinen kumpaakin uskontoa kohtaan. Pontifex maximuksena hän valvoi pakanallista palvontaa ja suojeli sen oikeuksia.” ”Konstantinuksesta – – ei koskaan tullut kristittyä”, sanotaan tietosanakirjassa Hidria ja jatketaan: ”Kesarean Eusebioksen mukaan, joka kirjoitti hänen elämäkertansa, hänestä tuli kristitty elämänsä viimeisinä hetkinä. Tämä ei tunnu vakuuttavalta, sillä – – [Konstantinus] oli edellisenä päivänä uhrannut Zeukselle, koska hänellä oli myös pontifex maximuksen arvonimi.”

Vielä kuolinpäivänään vuonna 337 Konstantinus kantoi pakanallista arvonimeä pontifex maximus, uskonnollisten asioiden ylin pää. On kohtuullista kysyä hänen kasteestaan: Edelsikö sitä aito katuminen ja kääntyminen, kuten Raamatussa vaaditaan? (Apostolien teot 2:38, 40, 41.) Upotettiinko Konstantinus kokonaan veteen sen vertauskuvaksi, että hän oli vihkiytynyt Jehova Jumalalle? (Vrt. Apostolien teot 8:36–39.)

Pyhimys?

Encyclopædia Britannica -hakuteoksessa sanotaan: ”Konstantinukselle annettiin nimitys Suuri pikemminkin sen perusteella, mitä hän teki, kuin sen perusteella, mitä hän oli. Luonteen mukaan mitattuna hän kuului todellakin alhaisimpiin kaikista niistä, joista tuota lisänimeä [Suuri] on käytetty muinoin tai nykyään.” Lisäksi A History of Christianity -teoksessa valistetaan: ”Varhaiset muistiinmerkinnät kertovat hänen väkivaltaisuudestaan sekä siitä, miten julma hän oli suuttuessaan. – – Hän ei kunnioittanut ihmiselämää lainkaan – – Hänen yksityiselämänsä muuttui hirvittäväksi hänen ikääntyessään.”

Konstantinuksella oli ilmeisesti vakavia luonteenheikkouksia. Muuan historiantutkija sanoo, että ”hänen rikostensa takana oli usein hänen temperamenttinen luonteensa”. (Ks. tekstiruutua ”Murhia hallitsijasuvussa”.) Konstantinus ei ollut ”kristillinen ihminen”, väittää historioitsija H. Fisher teoksessaan History of Europe. Tosiseikkojen perusteella häntä ei voi luonnehtia tosi kristityksi, joka olisi pukenut ylleen ”uuden persoonallisuuden” ja josta näkyisi Jumalan pyhän hengen hedelmä: rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, huomaavaisuus, hyvyys, usko, lempeys ja itsehillintä (Kolossalaisille 3:9, 10; Galatalaisille 5:22, 23).

Hänen ponnistelunsa seurauksia

Pakanallisena pontifex maximuksena – ja näin ollen Rooman valtakunnan uskonnollisena päämiehenä – Konstantinus yritti voittaa puolelleen luopiokirkon piispat. Hän tarjosi heille mahtia, huomattavaa asemaa ja hyvinvointia Rooman valtionuskonnon virkamiehinä. Catholic Encyclopedia -teoksessa myönnetään: ”Jotkut piispat menivät hovin loistokkuuden sokaisemina jopa niin pitkälle, että ylistivät keisaria Jumalan enkelinä, pyhänä olentona, ja ennustivat, että hän hallitsisi taivaassa kuten Jumalan Poika.”

Kun luopiokristillisyys pääsi poliittisen hallituksen suosioon, siitä tuli yhä enemmän osa tästä maailmasta, tästä maallisesta järjestelmästä, ja se ajautui pois Jeesuksen Kristuksen opetuksista (Johannes 15:19; 17:14, 16; Ilmestys 17:1, 2). Seurauksena oli, että ”kristillisyyteen” sulautui vääriä opetuksia ja tapoja: kolminaisuusoppi, opetukset sielun kuolemattomuudesta, helvetistä ja kiirastulesta, kuolleiden puolesta esitettävät rukoukset sekä rukousnauhojen, ikonien, jumalankuvien ja muun sellaisen käyttö (vrt. 2. Korinttilaisille 6:14–18).

Konstantinukselta kirkko peri myös taipumuksen autoritaarisuuteen. Oppineet Henderson ja Buck sanovat: ”Evankeliumin yksinkertaisuus turmeltui; otettiin käyttöön loistavia palvontatoimituksia ja muotomenoja; maailmallisia kunnianosoituksia ja palkkaetuja suotiin kristillisyyden opettajille; ja Kristuksen valtakunta muuttui suuressa määrin tämän maailman valtakunnaksi.”

Missä on tosi kristillisyys?

Historialliset tosiseikat paljastavat Konstantinuksen ”suuruuden” takana piilevän totuuden. Kristikuntaa ei ole perustanut Jeesus Kristus, tosi kristillisen seurakunnan Pää, vaan se on osittain poliittisen tarkoitushakuisuuden ja pakanallisen keisarin taitavien siirtojen tulosta. Historioitsija Paul Johnson kysyy varsin sopivasti: ”Antoiko imperiumi periksi kristillisyydelle, vai myikö kristillisyys itsensä imperiumille?”

Kaikkia niitä, jotka todella haluavat pitää kiinni puhtaasta kristillisyydestä, voidaan auttaa tunnistamaan nykyinen tosi kristillinen seurakunta ja pääsemään sen yhteyteen. Jehovan todistajat ympäri maailman ovat enemmän kuin halukkaita auttamaan vilpitönsydämisiä ihmisiä tunnistamaan tosi kristillisyyden ja palvomaan Jumalaa hänelle otollisella tavalla (Johannes 4:23, 24).

[Alaviite]

[Tekstiruutu s. 28]

Konstantinus ja Nikean kirkolliskokous

Millainen osa kastamattomalla keisarilla Konstantinuksella oli Nikean kirkolliskokouksessa? Hakuteoksessa Encyclopædia Britannica sanotaan: ”Konstantinus itse toimi puheenjohtajana ja ohjasi täten aktiivisesti keskustelua – –. Pelonsekaisessa kunnioituksessaan keisaria kohtaan piispat vain kahta poikkeusta lukuun ottamatta allekirjoittivat uskontunnustuksen, monet heistä varsin vastahakoisesti.”

Kun kiihkeää uskonnollista väittelyä oli käyty kaksi kuukautta, tämä pakanapoliitikko puuttui siihen ja ratkaisi asian niiden hyväksi, joiden mukaan Jeesus oli Jumala. Mutta miksi? ”Konstantinus ei pohjimmiltaan ymmärtänyt lainkaan kreikkalaiseen teologiaan liittyviä kysymyksiä”, sanotaan kirjassa A Short History of Christian Doctrine. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että uskonnollinen erimielisyys oli uhka hänen valtakunnalleen, ja hän oli päättänyt lujittaa valtakuntaansa.

Eräässä Kreikan historiaa tarkastelevassa teoksessa sanotaan päätösasiakirjasta, joka Nikeassa laadittiin Konstantinuksen suojeluksessa: ”Se osoittaa – – [Konstantinuksen] välinpitämättömyyden oppikysymyksiä kohtaan, – – hänen itsepäisen yrityksensä palauttaa kirkkoon yhtenäisyys hinnalla millä hyvänsä ja viimein hänen varmuutensa siitä, että ’kirkon ulkopuolella olevien piispana’ hän sai sanoa viimeisen sanan mihin tahansa uskonnolliseen asiaan.” (Istoria tou Ellinikou Ethnous.) Olisiko Jumalan henki mitenkään voinut olla tuon kirkolliskokouksen päätösten takana? (Vrt. Apostolien teot 15:28, 29.)

[Tekstiruutu s. 29]

Murhia hallitsijasuvussa

Eräässä Kreikan historiaa tarkastelevassa teoksessa kuvaillaan tämän otsikon alla ”vastenmielisiä rikoksia, joihin Konstantinus syyllistyi perhepiirissä”, kuten asia siinä ilmaistaan (Istoria tou Ellinikou Ethnous). Pian dynastiansa perustamisen jälkeen hän unohti, miten nautitaan odottamattomista saavutuksista, ja tuli tietoiseksi itseään ympäröivistä vaaroista. Epäluuloisena ihmisenä ja kenties liehakoijien yllyttämänä hän alkoi ensin epäillä sisarenpoikaansa Licinianusta – jo teloittamansa toisen augustuksen poikaa – mahdolliseksi kilpailijaksi. Tämän murhaa seurasi Konstantinuksen oman esikoisen Crispuksen teloitus, jonka pani toimeen Crispuksen äitipuoli Fausta, koska poika näytti olevan vastuksena Faustan omien jälkeläisten täydelle vallalle.

Tämä Faustan teko oli lopulta syy hänen omaan dramaattiseen kuolemaansa. Ilmeisesti tässä murhassa oli mukana augusta Helena, jolla oli loppuun saakka vaikutusvaltaa poikaansa Konstantinukseen. Konstantinusta usein hallinneet epäjohdonmukaiset tunteet myötävaikuttivat myös monien hänen ystäviensä ja muiden elämäänsä liittyvien ihmisten tiheisiin teloituksiin. Teoksessa History of the Middle Ages päätellään: ”Hänen oman poikansa ja vaimonsa teloittaminen – ellemme sanoisi murhaaminen – osoittaa, että kristillisyys ei vaikuttanut häneen hengellisesti lainkaan.”

[Kuva s. 30]

Tätä Roomassa olevaa riemukaarta on käytetty Konstantinuksen kunnioittamiseen

[Kuvan lähdemerkintä s. 26]

Musée du Louvre, Paris