Me tarvitsemme Jehovan järjestöä

OLETKO kuullut jonkun sanovan: ”Uskon Jumalaan mutta en kirkkoihin”? Tämänkaltaisia ajatuksia esittävät usein ihmiset, jotka olivat aikoinaan innokkaita kirkossa kävijöitä mutta jotka pettyivät uskontoonsa, koska se ei kyennyt tyydyttämään heidän hengellisiä tarpeitaan. Vaikka monet ovat pettyneitä uskonnollisiin järjestöihin yleensä, he väittävät silti haluavansa palvoa Jumalaa. He kuitenkin uskovat, että häntä on parempi palvoa pikemminkin omalla tavalla kuin kirkon tai jonkin muun järjestön yhteydessä.

Mitä Raamattu sanoo? Haluaako Jumala kristittyjen liittyvän johonkin järjestöön?

Varhaiskristityt hyötyivät järjestöstä

Vuoden 33 helluntaina Jehova ei vuodattanut pyhää henkeään joidenkuiden toisistaan erillään olevien uskovien päälle, vaan ryhmän päälle, johon kuuluvat miehet ja naiset olivat tulleet yhteen ”samaan paikkaan”, Jerusalemin kaupungissa sijaitsevaan ylähuoneeseen (Apostolien teot 2:1). Tuolloin muodostettiin kristillinen seurakunta, josta tuli kansainvälinen järjestö. Tämä osoittautui todelliseksi siunaukseksi varhaisille opetuslapsille. Miksi? Ensinnäkin heille oli annettu tärkeä tehtävä, saarnata Jumalan valtakunnan hyvää uutista lopulta ”koko asutussa maassa” (Matteus 24:14). Seurakunnassa uudet käännynnäiset pystyivät oppimaan kokeneilta uskonveljiltään, miten tehdä saarnaamistyötä.

Pian Valtakunnan sanoma levisi kauas Jerusalemin muurien ulkopuolelle. Apostoli Pietari kirjoitti vuosina 62–64 ensimmäisen kirjeensä kristityille, jotka olivat ”hajallaan Pontoksessa, Galatiassa, Kappadokiassa, Aasiassa ja Bithyniassa”, alueilla jotka kaikki kuuluvat nykyiseen Turkkiin (1. Pietarin kirje 1:1). Lisäksi uskovia oli Palestiinassa, Libanonissa, Syyriassa, Kyproksessa, Kreikassa, Kreetassa ja Italiassa. Kun Paavali kirjoitti kolossalaisille vuosien 60 ja 61 välisenä aikana, hyvää uutista oli ”saarnattu kaikessa luomakunnassa, joka taivaan alla on” (Kolossalaisille 1:23).

Toinen järjestönä toimimisen hyöty oli se rohkaisu, jota kristityt saattoivat antaa toisilleen. Seurakunnan yhteydessä kristityillä oli mahdollisuus kuulla kannustavia puheita, tutkia yhdessä pyhiä Raamatun kirjoituksia, kertoa toisilleen uskoa vahvistavia kokemuksia ja rukoilla toisten uskovien kanssa (1. Korinttilaisille 14. luku). Lisäksi kypsät miehet saattoivat ’paimentaa Jumalan laumaa’ (1. Pietarin kirje 5:2).

Seurakunnan jäseninä kristityt oppivat myös tuntemaan toisensa ja rakastamaan toisiaan. Varhaiskristityt eivät pitäneet seurakunnan yhteydessä olemista taakkana, se päinvastoin rakensi ja vahvisti heitä. (Apostolien teot 2:42; 14:27; 1. Korinttilaisille 14:26; Kolossalaisille 4:15, 16.)

Lisäksi yhtenäistä, maailmanlaajuista seurakuntaa tarvittiin edistämään ykseyttä. Kristityt oppivat ’puhumaan yhtäpitävästi’ (1. Korinttilaisille 1:10). Tämä oli todella tärkeää. Seurakunnan jäsenillä oli erilainen koulutus- ja yhteiskunnallinen tausta. He puhuivat eri kieliä, ja heillä oli ilmeisiä luonne-eroja (Apostolien teot 2:1–11). Aika ajoin heillä oli vilpittömiä mielipide-eroja. Seurakunnassa kristittyjä kuitenkin autettiin ratkaisemaan tällaisia erimielisyyksiä. (Apostolien teot 15:1, 2; Filippiläisille 4:2, 3.)

Sellaisissa vakavissa kysymyksissä, joita paikalliset vanhimmat eivät onnistuneet ratkaisemaan, käännyttiin kypsien matkavalvojien, esimerkiksi Paavalin, puoleen. Tärkeät oppikysymykset ohjattiin Jerusalemissa toimivalle hallintoelimelle. Alkujaan hallintoelin muodostettiin Jeesuksen Kristuksen apostoleista, mutta myöhemmin sitä laajennettiin ja siihen otettiin mukaan Jerusalemin seurakunnan vanhimpia. Kukin seurakunta tunnusti, että hallintoelin ja sen edustajat olivat saaneet Jumalalta valtuuden organisoida palvelusta, nimittää miehiä palvelusasemiin ja tehdä päätöksiä oppikysymyksissä. Kun hallintoelin ratkaisi jonkin kysymyksen, seurakunnat hyväksyivät päätöksen ja ”iloitsivat rohkaisusta” (Apostolien teot 15:1, 2, 28, 30, 31).

Jehova siis käytti järjestöä ensimmäisellä vuosisadalla. Entä nykyään?

Tarvitsemme järjestöä nykyään

Ensimmäisen vuosisadan kristittyjen tavoin Jehovan todistajat suhtautuvat vakavasti tehtävään saarnata Valtakunnan hyvää uutista. Eräs tapa tehdä tätä työtä on levittää Raamattuja ja Raamatun tutkimiseen tarkoitettuja julkaisuja, mikä vaatii järjestöä.

Kristilliset julkaisut on valmistettava huolellisesti ja ne on tarkistettava mahdollisten epätarkkuuksien korjaamiseksi. Ne täytyy painaa ja sitten lähettää seurakuntiin. Vastaavasti kristittyjen täytyy yksilöinä tarjoutua vapaaehtoisesti viemään kirjallisuutta niille, jotka haluavat lukea sitä. Tällä tavoin Valtakunnan sanoma on tavoittanut miljoonia. Hyvän uutisen julistajat pyrkivät suorittamaan saarnaamistyön järjestyksellisesti, ja he varmistavat, ettei missään alueen osassa tehdä päällekkäistä työtä ja etteivät toiset osat jää huomiotta. Kaikki tämä vaatii organisointia.

Koska ”Jumala ei ole puolueellinen”, Raamattuja ja raamatullista kirjallisuutta täytyy kääntää eri kielille (Apostolien teot 10:34). Nykyään tämä lehti on saatavilla 132 kielellä, ja sen sisarlehteä Herätkää! julkaistaan 83 kielellä. Tämä vaatii eri puolilla maailmaa työskenteleviä hyvin organisoituja käännösryhmiä.

Seurakunnan jäsenet saavat rohkaisua, kun he osallistuvat kristillisiin kokouksiin ja konventteihin. Niissä he kuulevat virkistäviä raamatullisia puheita, tutkivat yhdessä Raamattua, kertovat toisilleen rohkaisevia kokemuksia ja pitävät yhteisiä rukouksia uskonveljien kanssa. Ja ensimmäisen vuosisadan veljiensä tavoin he iloitsevat matkavalvojien uskoa vahvistavista vierailuista. Niinpä nykyajan kristityt muodostavat ”yhden lauman, yhden paimenen” (Johannes 10:16).

Jehovan todistajat eivät tietenkään ole täydellisiä sen enempää kuin heidän varhaiset edeltäjänsä. He työskentelevät kuitenkin ykseydessä. Niinpä Valtakunnan sanomaa saarnataan kaikkialla maailmassa. (Apostolien teot 15:36–40; Efesolaisille 4:13.)

[Kuva s. 31]

Nykyajan kristityt muodostavat ”yhden lauman, yhden paimenen”