Tyynenmeren saarille töihin!
BRISBANEN ja Sydneyn kansainvälisillä lentokentillä Australiassa oli tavallista enemmän vilinää lähtöhalleissa. Eräs 46 hengen ryhmä oli lähdössä auringon paahtamaan Samoaan, missä heihin liittyisi vielä 39 henkeä Uudesta-Seelannista sekä Havaijista ja muualta Yhdysvalloista. Mukaan heille oli tulossa varsin poikkeuksellisia matkatavaroita, pääasiassa työkaluja – vasaroita, sahoja, poria ja sen sellaista – ei aivan niitä tavallisimpia tarvikkeita, joita viehättävälle Tyynenmeren saarelle otetaan mukaan. Mutta eipä ollut heidän matkansa tarkoituskaan kovin tavallinen.
Näiden ihmisten oli tarkoitus toimia kaksi viikkoa palkattomina vapaaehtoistyöntekijöinä rakennusohjelmassa, jota valvoo Jehovan todistajien Australian-haaratoimiston alueellinen suunnittelutoimisto. Matkansa he kustansivat itse. Tämän vapaaehtoisilla lahjoituksilla rahoitettavan ohjelman alaisuudessa rakennetaan Tyynenmeren saarille valtakunnansaleja, konventtisaleja, lähetyskoteja sekä haaratoimisto- ja käännöstoimistotiloja sikäläisten Jehovan todistajien nopeasti kasvavien seurakuntien tarpeisiin. Haastatellaanpa nyt joitakuita näistä työntekijöistä, jotka olivat olleet mukana valtakunnansalien rakennusryhmissä myös kotimaissaan.
Max on katontekijä, joka asuu Australiassa Uudessa Etelä-Walesissa Cowran kaupungissa. Hän on naimisissa, ja hänellä on viisi lasta. Arnold taas on kotoisin Havaijista. Hänellä ja hänen vaimollaan on kaksi poikaa, ja lisäksi hän on tienraivaaja eli kokoaikainen sananpalvelija. Max ja Arnold palvelevat kumpikin kotiseurakunnissaan vanhimpina. Selvästikään nämä miehet – ja heidän laisiaan ovat useimmat rakennusohjelman työntekijät – eivät ole mukana tässä vapaaehtoistyössä siksi, että heillä olisi ylimääräistä aikaa. Pikemminkin he ja heidän perheensä tajuavat, että apua tarvitaan, ja he haluavat tehdä voitavansa.
Monikansallinen työntekijäjoukko täyttää kipeän tarpeen
Yksi paikka, jossa vapaaehtoistyöntekijöiden taitoja ja palveluksia tarvittiin, oli Tuvalu. Tämän Tyynenmeren valtion noin 10500 asukasta asuvat yhdeksällä syrjäisellä korallisaarella eli atollilla, jotka sijaitsevat päiväntasaajan tuntumassa Samoasta luoteeseen. Kaikki atollit ovat pinta-alaltaan suunnilleen 2,5 neliökilometriä. Vuonna 1994 Tuvalun 61 todistajaa tarvitsivat kipeästi uutta valtakunnansalia ja suurempaa käännöstoimistoa.
Tässä trooppisen Tyynenmeren osassa rakennukset täytyy suunnitella ja rakentaa sellaisiksi, että ne kestävät usein esiintyviä ankaria myrskyjä ja pyörremyrskyjä. Tuvalussa oli kuitenkin saatavilla vain vähän laadukkaita rakennustarvikkeita. Mikä avuksi? Kaikki tarvikkeet aina aluskatteista ja kattotuoleista kalusteisiin ja verhoihin saakka, WC-istuimet ja suihkut, jopa ruuvit ja naulat, laivattiin konteissa Australiasta.
Ennen rakennustarvikkeiden saapumista pieni valmisteluryhmä teki tontilla alustavia töitä ja valoi perustuksen. Sitten kansainvälinen rakentajaryhmä tuli paikalle ja pystytti, maalasi ja sisusti rakennukset.
Kaikki tämä toiminta Tuvalussa suututti erään paikallisen papin niin että hän ilmoitti radiossa, että todistajat pystyttivät ”Babelin tornia”! Mutta miten asia oikein olikaan? ”Kun Raamatun kertomuksen Babelin tornin rakentajat huomasivat, etteivät he enää ymmärtäneet toisiaan, koska Jumala oli sekoittanut heidän kielensä, heidän piti luopua hankkeestaan ja jättää torni keskeneräiseksi”, huomauttaa Graeme, yksi vapaaehtoistyöntekijöistä (1. Mooseksen kirja 11:1–9). ”Jehova Jumalalle työskenneltäessä käy aivan päinvastoin. Kieli- ja kulttuurieroista huolimatta hanke saadaan aina päätökseen.” Niin kävi tässäkin tapauksessa: työ saatiin valmiiksi, ja vain kahdessa viikossa. Vihkiäisjuhlassa oli läsnä 163 ihmistä, muiden muassa pääministerin vaimo.
Tuvalun rakennushankkeen valvoja Doug tuumaa tuosta kokemuksesta: ”Oli ilo työskennellä muunmaalaisten vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa. Meillä on erilaiset tavat tehdä joitakin asioita, erilaiset ammattisanastot, jopa erilaiset mittajärjestelmät, ja silti mikään näistä eroista ei aiheuttanut ongelmia.” Oltuaan nyt mukana monissa vastaavanlaisissa hankkeissa hän lisää: ”Tämä saa minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että Jehovan tuella hänen palvelijansa voivat pystyttää rakennuksen minne vain tämän maan päällä, olipa paikka miten syrjäinen tai vaikea tahansa. Onhan meillä tietenkin paljon lahjakkaita miehiä, mutta juuri Jehovan henki tekee sen mahdolliseksi.”
Jumalan henki saa myös saarilla asuvat todistajaperheet tarjoamaan rakentajille ruoan ja majapaikan, mikä on joillekuille melkoinen uhraus. Ne jotka saavat nauttia heidän vieraanvaraisuudestaan, arvostavat tällaisia uhrauksia suuresti. Melbournesta Australiasta kotoisin oleva Ken oli ollut mukana samanlaisessa rakennushankkeessa Ranskan Polynesiassa, ja hän kertoo: ”Me menimme sinne orjiksi, mutta meitä kohdeltiin kuin kuninkaita.” Kun mahdollista, paikalliset todistajat auttavat myös rakennustyössä. Salomonsaarilla naiset sekoittivat betonia – käsin. Sata miestä ja naista kiipesi ylös sateen huuhtomille vuorenrinteille ja kantoi alas yli 40 tonnia puuta. Nuoretkin tekivät oman osansa. Eräs uusiseelantilainen rakentaja muistelee: ”Muistan yhden nuoren saarelaisveljen, joka kantoi pari kolme sementtisäkkiä kerrallaan. Ja hän lapioi soraa koko päivän siinä kuumuudessa ja sateessa.”
Paikallisten todistajien osallistumisesta työhön on muutakin hyötyä. Vartiotorni-seuran Samoan-haaratoimisto raportoi: ”Saarilla asuvat veljet ovat oppineet taitoja, joita he voivat käyttää rakentaessaan valtakunnansaleja ja kunnostaessaan niitä pyörremyrskyjen jäljiltä. Tämä voi myös auttaa heitä ansaitsemaan elantonsa yhdyskunnassa, jossa monet toteavat sen olevan vaikeaa.”
Rakennusohjelma koituu todistukseksi
Ollessaan Honiarassa Salomonsaarilla mies nimeltä Colin näki, kun sinne rakennettiin konventtisalia. Se teki häneen vaikutuksen, ja hän lähetti Vartiotorni-seuran paikalliseen haaratoimistoon seuraavanlaisen viestin: ”Kaikki ovat yksimielisiä, eikä kukaan ole kärttyisä. He ovat kuin yhtä perhettä.” Kun hän pian sen jälkeen palasi 40 kilometrin päässä Aruligossa sijaitsevaan kyläänsä, hän rakensi perheensä kanssa oman valtakunnansalin. Sitten he lähettivät toimistoon toisen viestin: ”Valtakunnansalimme on valmis ja siinä on puhujalavakin, joten voisiko täällä pitää kokouksia?” Asia järjestettiin nopeasti kuntoon, ja kokouksissa käy nyt säännöllisesti yli 60 ihmistä.
Eräs Euroopan unionin neuvonantaja näki, kuinka rakennushanke eteni Tuvalussa. Hän sanoi yhdelle rakentajalle: ”Kaikki varmaan sanovat teille samaa, mutta minusta tämä on kyllä ihme!” Muuan puhelinkeskuksessa työssä oleva nainen kysyi eräältä toiselta ulkomaiselta rakentajalta: ”Miten te voitte kaikki olla noin iloisia? Täällä on niin kuumakin!” He eivät olleet koskaan ennen nähneet kristillisyyden ilmenevän tuollaisella käytännöllisellä ja uhrautuvaisella tavalla.
Uhrauksia joita ei harmitella
”Joka runsaasti kylvää, se myös runsaasti niittää”, sanoo Raamattu 2. Korinttilaiskirjeen 9:6:ssa. Rakentajat sekä heidän perheensä ja seurakuntansa kylvävät edelleen runsaasti, kun he auttavat Tyynenmeren alueella asuvia todistajia. ”Kotiseurakuntani lahjoitti yli kolmanneksen lentolippujeni hinnasta”, sanoo Ross, joka toimii vanhimpana Kincumberissa lähellä Sydneyä, ”ja lankoni, joka hänkin lähti mukaan, antoi vielä 500 dollaria [n. 3300 mk].” Eräs toinen työntekijä hankki matkarahat myymällä autonsa. Kolmas myi maitaan. Keviniltä puuttui vielä 900 dollaria (n. 6000 mk), joten hän päätti myydä 16 kaksivuotiasta kyyhkystään. Tuttavansa kautta hän sai tietää ostajasta, joka tarjosi hänelle niistä tasan 900 dollaria!
Dannylta ja Cheryliltä kysyttiin, kannattiko rakennushankkeeseen osallistumisen vuoksi uhrata lentolippuina ja menetettyinä palkkoina noin 40000 markkaa? ”Kyllä! Vaikka siitä olisi saanut maksaa kaksinkertaisen summan, se olisi ilman muuta kannattanut”, he vastasivat. Uudesta-Seelannista Nelsonista kotoisin oleva Alan lisäsi: ”Olisin Tuvalun-matkaan kuluneella rahalla voinut käydä Euroopassa, ja vielä olisi jäänyt jäljellekin. Mutta olisinko silloin saanut näitä siunauksia tai näin monia erilaisia ystäviä tai tehnyt jotain toisten enkä itseni hyväksi? En. Mitä sitten annoinkin noilla saarilla asuville veljillemme, he antoivat minulle paljon enemmän.”
Toinen rakennusohjelman menestykseen vaikuttava tekijä on perheen tuki. Jotkut vaimot pystyvät lähtemään miehensä mukaan ja jopa auttavat rakennuksella, mutta toisten täytyy jäädä huolehtimaan kouluikäisistä lapsista tai perheyrityksestä. Clay sanoi: ”Se että vaimoni piti huolta lapsista ja taloudesta sillä välin kun olin poissa, oli paljon suurempi uhraus kuin omani.” Varmastikin kaikki miehet, jotka eivät voineet ottaa vaimoaan mukaan, ovat sydämestään samaa mieltä.
Tuvalun rakennushankkeen jälkeen vapaaehtoistyöntekijät ovat rakentaneet valtakunnansaleja, konventtisaleja, lähetyskoteja ja käännöstoimistoja muun muassa Fidžiin, Tongaan, Papua-Uuteen-Guineaan ja Uuteen-Kaledoniaan. Suunnitteilla on vielä useita hankkeita, joista osa tullaan toteuttamaan Kaakkois-Aasiassa. Tuleeko työntekijöitä olemaan riittävästi?
Tämä ei ilmeisestikään tule olemaan ongelma. ”Kaikki, jotka ovat olleet täältä mukana kansainvälisissä rakennushankkeissa, ovat pyytäneet, että heitä muistettaisiin, kun seuraavia suunnitellaan”, kirjoitetaan Havaijin haaratoimistosta. ”Heti kotiin palattuaan he alkavat säästää sitä varten.” Kuinka tämä ohjelma voisi olla muuta kuin menestyksekäs, kun sillä on tällaisen epäitsekkään antamisen lisäksi tukena myös Jehovan runsas siunaus?
[Kuva s. 9]
Rakennustarvikkeita
[Kuvat s. 9]
Rakennusryhmä työmaalla
[Kuvat s. 10]
Rakennusten valmistuttua iloitsimme siitä, mitä Jumalan henki oli saanut aikaan