Kirkko ja valtio Bysantissa

JEESUS, kristillisyyden perustaja, kertoi erittäin selvästi, mikä suuri ero vallitsisi hänen seuraajiensa ja Jumalasta vieraantuneen maailman välillä. Hän sanoi seuraajilleen: ”Jos olisitte osa maailmasta, niin maailma olisi mieltynyt omaansa. Mutta koska ette ole osa maailmasta, vaan minä olen valinnut teidät maailmasta, tämän vuoksi maailma teitä vihaa.” (Johannes 15:19.) Oman aikansa poliittisen vallan edustajalle Pilatukselle Jeesus selitti: ”Minun valtakuntani ei ole osa tästä maailmasta.” (Johannes 18:36.)

Kyetäkseen täyttämään velvollisuutensa saarnata ”maan ääriin asti” kristittyjen täytyi varoa, etteivät maalliset asiat hajottaisi heidän huomiotaan (Apostolien teot 1:8). Jeesusta jäljitellen varhaiskristityt eivät ottaneet osaa politiikkaan (Johannes 6:15). On merkille pantavaa, että uskolliset kristityt eivät ottaneet hoitaakseen julkisia, hallinnollisia virkoja. Aikanaan tilanne muuttui.

”Osa maailmasta”

Jonkin ajan kuluttua viimeisten apostolien kuolemasta uskonnolliset johtajat alkoivat kernaasti muuttaa näkemystään omasta suhteestaan maailmaan. Heidän mielessään alkoi muotoutua kuva ”valtakunnasta”, joka ei ollut ainoastaan maailmassa vaan myös osa siitä. Tätä valaisee katsaus siihen, miten uskonto ja politiikka kietoutuivat yhteen Bysantissa, Itä-Rooman keisarikunnassa, jonka pääkaupunki oli Byzantion (nykyinen Istanbul).

Byzantionia keskuspaikkanaan pitävällä Bysantin kirkolla oli huomattavan suuri valta sikäläisessä yhteiskunnassa, jossa uskonnon rooli oli perinteisestikin voimakas. Kirkkohistorioitsija Panayotis Christou totesi taannoin: ”Bysanttilaiset pitivät maallista valtakuntaansa Jumalan valtakunnan kuvana.” Keisarit eivät kuitenkaan aina yhtyneet tähän näkemykseen, minkä vuoksi kirkon ja valtion suhde oli toisinaan myrskyisä. Teoksessa The Oxford Dictionary of Byzantium kerrotaan: ”Konstantinopolin [eli Byzantionin] piispojen toiminta vaihteli laidasta laitaan: he nöyristelivät raukkamaisesti voimakkaan hallitsijan edessä – –, tekivät hedelmällistä yhteistyötä vallanpitäjän kanssa – – ja vastustivat siekailematta keisarin tahtoa.”

Konstantinopolin patriarkasta, idän kirkon päämiehestä, tuli erittäin vaikutusvaltainen henkilö. Juuri hän kruunasi keisarin ja odotti siksi tämän olevan ortodoksisuuden vankkumaton puolustaja. Patriarkka oli myös hyvin rikas, koska hän hallitsi kirkon suurta omaisuutta. Hänen mahtinsa perustui yhtä lailla siihen valtaan, joka hänellä oli lukemattomiin munkkeihin, kuin siihen vaikutusvaltaan, joka hänellä oli maallikoihin.

Konstantinopolin patriarkka pystyi usein uhmaamaan keisaria. Hän saattoi uhata tätä kirkonkirouksella – ja ajaa näin oman tahtonsa läpi Jumalan nimessä – tai käyttää muita keinoja, joilla keisareita voitiin nujertaa.

Kun siviilihallinto vähitellen heikkeni pääkaupungin ulkopuolella, piispoista tuli usein kaupunkiensa vaikutusvaltaisimpia miehiä, yhtä vaikutusvaltaisia kuin provinssien käskynhaltijat, joiden valinnassa he olivat mukana. Piispat osallistuivat oikeusasioiden käsittelyyn ja maallisiin asioihin aina kun kirkko liittyi niihin jotenkin – ja joskus vaikkei liittynytkään. Tähän myötävaikutti se, että paikallisten piispojen alaisia pappeja ja munkkeja oli kymmeniätuhansia.

Politiikka ja simonia

Kuten edellä kerrottu osoittaa, kirkolliset virat kietoutuivat erottamattomasti politiikkaan. Lisäksi suunnattoman papiston ylläpitäminen ja sen välttämättömät kirkolliset toimitukset vaativat suuria summia rahaa. Useimmat korkea-arvoiset kirkonmiehet viettivät ylellistä elämää. Kirkon saadessa lisää valtaa ja varallisuutta apostolinen köyhyys ja pyhyys painuivat unholaan. Jotkut papit ja piispat maksoivat nimityksestään. Simonia oli yleistä hierarkian korkeimmissa portaissa saakka. Äveriäiden eturyhmien kannattamat kirkonmiehet kilpailivat kirkon viroista keisarin edessä.

Ylempiin uskonnollisiin johtajiin voitiin vaikuttaa myös lahjuksilla. Kun keisarinna Zoe (n. 978–1050) murhautti miehensä Romanos III:n ja halusi avioitua rakastajansa, tulevan keisarin Mikael IV:n, kanssa, hän kutsui kiireesti patriarkka Aleksioksen palatsiin. Siellä Aleksios kuuli Romanoksen kuolemasta ja siitä, millaista toimitusta häneltä odotettiin. Kirkko vietti juuri tuona iltana pitkääperjantaita, mikä ei tehnyt tilannetta Aleksiokselle yhtään helpommaksi. Hän kuitenkin otti vastaan keisarinnan tarjoamat anteliaat lahjat ja täytti tämän pyynnön.

Keisarille nöyristeleminen

Toisinaan Bysantin historian aikana keisari otti itselleen oikeuden valita, kenet nimitettäisiin Konstantinopolin patriarkaksi. Näinä aikoina kenestäkään ei voinut tulla patriarkkaa vastoin keisarin tahtoa eikä kukaan voinut pysyä tuossa virassa kovin pitkään ilman hänen hyväksyntäänsä.

Keisari Andronikos II (1260–1332) katsoi tarpeelliseksi vaihtaa patriarkkaa yhdeksän kertaa. Useimmiten tavoitteena oli saada patriarkan virkaan kaikkein alistuvaisin ehdokas. Kirjan The Byzantines mukaan eräs patriarkka jopa lupasi keisarille kirjallisesti, että ”hän tekisi mitä ikinä tämä haluaisi, olisipa se miten laitonta tahansa, ja pidättyisi tekemästä sellaista, mikä ei tätä miellyttäisi”. Kahdesti keisarit yrittivät taivuttaa kirkon omaan tahtoonsa vihkimällä patriarkaksi keisarillisen prinssin. Keisari Romanos I korotti patriarkan arvoon poikansa Teofilaktoksen, joka oli vasta 16-vuotias.

Jos patriarkka ei miellyttänyt hallitsijaa, tämä saattoi vaatia häntä eroamaan virastaan tai kehottaa synodia panemaan hänet viralta. Kirjassa Byzantium kerrotaan: ”Ajan myötä Bysantin historiassa korkeammat virkamiehet ja jopa keisarin suora vaikutus – – [alkoivat] näytellä piispojen valinnassa yhä ratkaisevampaa osaa.”

Keisari johti patriarkka rinnallaan myös kirkolliskokouksia. Hän ohjasi väittelyitä, laati uskonkappaleita ja kiisteli piispojen samoin kuin harhaoppisten kanssa, joille hän saattoi aina sanoa viimeisen sanan, nimittäin lähettää heidät roviolle. Keisari myös vahvisti ja pani toimeen kirkolliskokousten säädökset. Hän syytti kaikkia, jotka vastustivat häntä, paitsi majesteettirikoksesta myös siitä, että he olivat uskon ja Jumalan vihollisia. ”Vastoin keisarin käskyä ja tahtoa ei pidä mitään tapahtuman kirkossa”, sanoi eräs patriarkka 500-luvulla. Hovia ympäröivät piispat – sulavakäytöksiset, myöntyväiset miehet, joihin oli helppo vaikuttaa hienovaraisilla suosionosoituksilla ja taitavalla kaupanhieronnalla – esittivät yleensä yhtä vähän vastalauseita kuin esimiehensäkin.

Esimerkiksi kun patriarkka Ignatios (n. 799–878) kieltäytyi antamasta ehtoollista valtiokansleri Bardakselle, tämä taisteli vastaan. Bardas sotki Ignatioksen tekaistuun juoneen ja valtiorikokseen. Patriarkka pidätettiin ja karkotettiin. Bardas varmisti, että tämän tilalle valittiin Fotios, maallikko, joka kipusi kuudessa päivässä kaikkien kirkollisten virka-asteiden kautta patriarkaksi asti. Oliko Fotioksella edellytyksiä tuohon hengelliseen virkaan? Hänestä on sanottu, että hän oli ”äärimmäisen kunnianhimoinen, poikkeuksellisen röyhkeä ja verrattoman taitava politiikassa”.

Opit politiikan palveluksessa

Oikea- ja harhaoppisuutta käytettiin usein poliittisen vastustuksen verhona, ja moniin keisareihin vaikuttivat pikemminkin poliittiset syyt kuin halu muodostaa uusia oppeja. Yleensä keisari pidätti itsellään oikeuden laatia opinkappaleita ja vaatia kirkkoa alistumaan hänen tahtoonsa.

Esimerkiksi keisari Herakleios (575–641) yritti kovasti sovittaa Kristuksen luontoa koskevan riidan, joka uhkasi jakaa hänen rasittuneen ja hauraan valtakuntansa kahtia. Yrittäessään saada aikaan sovun hän muodosti uuden opin nimeltä monoteletismi.a Varmistaakseen sitten valtakuntansa eteläisten provinssien alamaisuuden hän valitsi uudeksi Aleksandrian patriarkaksi Kyyros Fasislaisen, joka hyväksyi keisarin kannattaman opin. Keisari teki Kyyroksesta sekä patriarkan että Egyptin prefektin, joka oli paikallisten hallitsijoiden yläpuolella. Käyttämällä painostuskeinona lievää vainoa Kyyros onnistui voittamaan suurimman osan Egyptin kirkosta puolelleen.

Huonot tulokset

Miten nämä kehitysvaiheet ja tapahtumat voisivat olla sopusoinnussa sen Jeesuksen rukouksen kanssa, missä hän sanoi, että hänen seuraajansa ”eivät ole osa maailmasta”? (Johannes 17:14–16.)

Kristityiksi tunnustautuvat uskonnolliset johtajat ovat niin Bysantin aikoina kuin myöhemminkin joutuneet maksamaan kalliisti siitä, että he ovat osallistuneet maailman poliittisiin ja sotilaallisiin asioihin. Mitä tämä lyhyt katsaus historiaan kertoo? Saivatko Bysantin kirkon johtajat osakseen Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen suosion? (Jaakobin kirje 4:4.)

Kunnianhimoiset uskonnolliset johtajat ja heidän poliittiset rakastajansa eivät ole palvelleet tosi kristillisyyttä. Tämä uskonnon ja politiikan epäpyhä sekoitus on esittänyt Jeesuksen opettaman puhtaan uskonnon väärässä valossa. Oppikaamme me historiasta älkäämmekä olko ”osa maailmasta”.

[Alaviite]

[Tekstiruutu/Kuva s. 10]

”KUIN JUMALA, JOKA KULKEE YLI TAIVAAN”

Patriarkka Mikael Kerularioksen (n. 1000–59) aikaiset tapahtumat kuvaavat hyvin sitä, millainen osa kirkon päämiehellä saattoi olla valtion asioissa ja millaisia kunnianhimoisia pyrkimyksiä hänellä saattoi niihin liittyen olla. Päästyään patriarkaksi Kerularios tähtäsi vieläkin korkeammalle. Hänestä on sanottu, että hän oli kopea, julkea ja taipumaton – ”elämässään ja toimissaan kuin jumala, joka kulkee yli taivaan”.

Tavoitellessaan yhä suurempaa valtaa Kerularios aiheutti idän kirkon eron Rooman paavista vuonna 1054 ja pakotti keisarin hyväksymään sen. Voitonriemuisena hän järjesti valtaistuimelle Mikael VI:n ja auttoi tätä vakiinnuttamaan valtansa. Vuotta myöhemmin Kerularios pakotti hänet eroamaan ja asetti valtaistuimelle Iisak Komnenoksen (n. 1005–61).

Patriarkan vallan ja valtiovallan välinen ristiriita syveni. Varmana kansan tuesta Kerularios uhkaili, vaati ja käytti väkivaltaa. Eräs senaikainen historioitsija kirjoitti: ”Hän ennusti keisarin kukistuvan sanoen raa’asti ja kursailematta: ’Minä olen sinut ylentänyt, tyhmyri, mutta minä sinut muserrankin!’” Iisak Komnenos antoi kuitenkin pidättää ja vangita hänet ja karkotti hänet Imbrokseen.

Nämä esimerkit osoittavat, miten paljon hankaluuksia Konstantinopolin patriarkka saattoi aiheuttaa ja kuinka julkeasti hän saattoi vastustaa keisaria. Keisarit joutuivat usein tekemisiin tällaisten miesten kanssa, jotka olivat taitavia poliitikkoja ja kykenivät uhmaamaan niin hallitsijaa kuin armeijaakin.

[Kartta/Kuva s. 9]

(Ks. painettu julkaisu)

Bysantin valtakunta laajimmillaan

Ravenna

Rooma

MAKEDONIA

Konstantinopoli

Mustameri

Nikea

Efesos

Antiokia

Jerusalem

Aleksandria

Välimeri

[Lähdemerkintä]

Kartta: Mountain High Maps® Copyright © 1997 Digital Wisdom, Inc.

[Kuvat s. 10, 11]

Komnenos

Romanos III (vasemmalla)

Mikael IV

Keisarinna Zoe

Romanos I (vasemmalla)

[Lähdemerkinnät]

Komnenos, Romanos III ja Mikael IV: Classical Numismatic Group, Inc.; Keisarinna Zoe: Hagia Sophia; Romanos I: Harlan J. Berk, Ltd.

[Kuva s. 12]

Fotios

[Kuva s. 12]

Herakleios ja hänen poikansa

[Lähdemerkinnät]

Herakleios ja hänen poikansa: Harlan J. Berk, Ltd.; kaikki koristekuviot s. 8–12: kirjasta L’Art Byzantin III Ravenne Et Pompose