Olen päättänyt olla Kristuksen sotilas

TULIN maailmaan vuonna 1926 seitsemäntenä perheemme kahdeksasta lapsesta. Vanhempani olivat työteliäitä, ja asuimme pienessä Karítsa-nimisessä kylässä Kreikassa.

Vuotta aiemmin vanhempani olivat tavanneet Ioannis Papparizosin. Tämä innokas ja puhelias mies oli raamatuntutkija, jolla nimellä Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin. Vanhempiini teki vaikutuksen se, miten hyvin Ioannis pystyi perustelemaan asioita Raamatun avulla, ja he alkoivat käydä kylässämme pidettävissä raamatuntutkijoiden kokouksissa. Äiti uskoi järkkymättä Jehova Jumalaan, ja vaikka hän oli lukutaidoton, hän kertoi uskostaan muille aina kun mahdollista. Valitettavasti isän huomio keskittyi ihmisten puutteisiin, ja hän lakkasi vähitellen käymästä kokouksissa.

Sisarukseni ja minä arvostimme Raamattua, mutta vapaa-ajan vietto toisten kanssa kiinnosti meitä vielä enemmän. Vuonna 1939 kun toinen maailmansota alkoi riehua Euroopassa, kotikylässämme tapahtui jotain sellaista, mikä järkytti meitä. Naapurissa asuva 20-vuotias serkkumme Nicolaos Psarras, joka oli hiljattain käynyt kasteella, kutsuttiin Kreikan armeijaan. Hän sanoi rohkeasti sotilasviranomaisille: ”En voi osallistua taisteluun, sillä olen Kristuksen sotilas.” Hän joutui sotaoikeuteen, ja hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Olimme tyrmistyneitä!

Alkuvuodesta 1941 liittoutuneiden joukot tulivat lyhyeksi aikaa Kreikkaan, ja onneksemme Nicolaos vapautettiin vankilasta. Hän palasi kotikyläämme, ja isoveljeni Ilias alkoi pommittaa häntä raamatullisilla kysymyksillä. Kuuntelin kiinnostuneena heidän keskustelujaan. Myöhemmin Ilias, nuorin siskomme Efmorfia ja minä aloimme tutkia Raamattua ja käydä säännöllisesti Jehovan todistajien kokouksissa. Seuraavana vuonna me kolme vihkiydyimme Jehovalle ja menimme kasteelle. Myöhemmin vielä neljästä sisaruksestamme tuli uskollisia Jehovan palvelijoita.

Vuonna 1942 Karítsan seurakunnassa oli yhdeksän 15–25-vuotiasta nuorta miestä ja naista. Me kaikki tiesimme, että edessä olisi ankaria koetuksia. Halusimme vahvistaa toisiamme, ja siksi kokoonnuimme aina tilaisuuden tullen tutkimaan Raamattua, laulamaan hengellisiä lauluja ja rukoilemaan. Sen ansioista uskomme lujittui.

Juuri kun toinen maailmansota oli päättymässä, Kreikan kommunistit kapinoivat maan hallitusta vastaan, mikä käynnisti katkeran sisällissodan. Kommunistipartisaanit kulkivat pitkin maaseutua ja pakottivat kyläläisiä liittymään joukkoihinsa. Kun he hyökkäsivät kyläämme, he sieppasivat kolme nuorta Jehovan todistajaa: Antonios Tsoukarisin, Iliaksen ja minut. Kerroimme, että olimme puolueettomia kristittyjä. Siitä huolimatta he pakottivat meidät marssimaan Olymposvuorelle noin 12 tunnin matkan päähän kylästä.

Pian tämän jälkeen eräs kommunistiupseeri määräsi meidät liittymään partisaaniryhmään. Kun kerroimme, että tosi kristityt eivät tartu aseisiin lähimmäistään vastaan, raivostunut upseeri raahasi meidät kenraalin eteen. Kun selitimme saman asian kenraalille, hän käski: ”Ottakaa sitten muuli ja kuljettakaa haavoittuneet rintamalta sairaalaan.”

”Mutta mitä jos hallituksen sotilaat ottavat meidät kiinni? Eivätkö he pitäisi meitä aktiivitaistelijoina?” kysyimme. Tähän kenraali sanoi: ”Viekää sitten leipää etulinjoille.” Kysyimme: ”Mutta entä jos joku upseeri näkee meidät ja muulin ja määrää meidät viemään etulinjoille aseita?” Kenraali mietti pitkään ja hartaasti. Lopulta hän huusi: ”No kai te sentään voitte kaitsea lampaita! Pysykää vuorella ja paimentakaa laumoja.”

Sisällissodan riehuessa ympärillämme meistä tuntui, että omatuntomme salli meidän paimentaa lampaita. Vuotta myöhemmin perheemme vanhimman pojan Iliaksen annettiin palata kotiin huolehtimaan äidistä, joka oli jäänyt leskeksi. Antonios sairastui, ja hänet vapautettiin. Minä jäin kuitenkin vankeuteen.

Sillä välin Kreikan armeija lähestyi vääjäämättä kommunisteja. Kapinallisryhmä, joka piti minua vankina, otti minut mukaansa ja pakeni vuorten yli kohti naapurimaata Albaniaa. Lähestyessämme rajaa huomasimme yhtäkkiä, että olimme kreikkalaissotilaiden piirittäminä. Kapinalliset joutuivat paniikin valtaan ja pakenivat. Tällöin minä piilouduin kaatuneen puun taakse. Näiden tapahtumien seurauksena kohtasin sotilaat, joista kerroin alussa.

Sanoin kreikkalaissotilaille, että olin ollut kapinallisten vankina. He veivät minut arvioitavaksi sotilasleirille lähelle Véroiaa, joka on sama kaupunki kuin Raamatussa mainittu Beroia. Siellä sain tehtäväkseni kaivaa taisteluhautoja. Kun kieltäydyin, komentava upseeri määräsi minut karkotettavaksi pahamaineiselle saarelle nimeltä Makrónisos (Makronisi).

Kolkko, vedetön ja auringon paahtama Makrónisosin kalliosaari sijaitsee Attikan rannikolla noin 50 kilometriä Ateenasta. Saari on vain 13 kilometriä pitkä ja leveimmältä kohdaltaan 2,5 kilometriä leveä. Silti vuosina 1947–58 saarella oli yli satatuhatta vankia. Heidän joukossaan oli aktiivisia kommunisteja, kommunisteiksi epäiltyjä, entisiä vastarintaliikkeen taistelijoita ja lukuisia uskollisia Jehovan todistajia.

Kun tulin saarelle alkuvuodesta 1949, vangit oli jaettu eri leireihin. Minut sijoitettiin leiriin, jossa valvonta ei ollut yhtä tiukkaa kuin muualla. Tällä leirillä oli joitakin satoja vankeja. Nukuimme kovalla maalla teltoissa, jotka oli tarkoitettu 10 hengelle mutta joissa meitä oli noin 40. Joimme huonolaatuista vettä ja söimme enimmäkseen linssejä ja munakoisoja. Jatkuva tuuli ja ilmassa oleva pöly kurjistivat elämää entisestään. Joillakin leireillä vangit pantiin raahaamaan kiviä loputtomasti edestakaisin. Tämä sadistinen kidutusmuoto mursi monien onnettomien vankien ruumiin ja mielen, mutta onneksi sitä ei käytetty meihin.

Kerran kun olin kävelemässä rannalla, tapasin todistajia muista leireistä. Se oli mahtava hetki! Sen jälkeen kokoonnuimme yhteen aina kun mahdollista, mutta varoimme tarkoin jäämästä kiinni. Lisäksi saarnasimme vaivihkaa muille vangeille, ja joistakin vangeista tuli myöhemmin Jehovan todistajia. Tällainen toiminta ja hartaat rukoukset pitivät meidät hengellisesti elossa.

Kymmenen kuukauden mittaisen ”sopeuttamisen” jälkeen vangitsijani päättivät, että minun oli aika pukea ylleni sotilasunivormu. Kun kieltäydyin, he passittivat minut leirin komendantin eteen. Ojensin hänelle paperin, jossa luki: ”Haluan olla ainoastaan Kristuksen sotilas.” Uhkailtuaan minua komendantti luovutti minut lähimmälle miehelleen, ortodoksiselle arkkipiispalle, joka oli sonnustautunut täyteen piispan asuun. Kun vastasin rohkeasti hänen kysymyksiinsä Raamatun avulla, hän huusi vihaisena: ”Viekää hänet pois. Hän on fanaatikko!”

Seuraavana aamuna sotilaat käskivät minua jälleen pukemaan ylleni armeijan univormun. En suostunut siihen, joten he hakkasivat minua nyrkeillä ja puupampulla. Sitten he veivät minut leirin sairasosastolle, missä tarkastettiin, ettei minulta ollut murtunut luita, ja raahasivat minut takaisin telttaan. Sama toistui kahden kuukauden ajan joka päivä.

Koska en tinkinyt vakaumuksestani, turhautuneet sotilaat kokeilivat uutta taktiikkaa. He sitoivat käteni selän taakse ja hakkasivat raa’asti jalkapohjiani köysillä. Äärimmäisestä tuskasta huolimatta muistin seuraavat Jeesuksen sanat: ”Onnellisia olette te, kun ihmiset minun tähteni häpäisevät teitä ja vainoavat teitä – –. Iloitkaa ja hypelkää ilosta, koska teidän palkkanne on suuri taivaissa; sillä siten he vainosivat profeettoja, jotka olivat ennen teitä.” (Matt. 5:11, 12.) Lopulta, ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä, menetin tajuntani.

Heräsin jääkylmässä sellissä. Siellä ei ollut leipää, vettä eikä peittoa. Siitä huolimatta olin tyyni ja rauhallinen. Kuten Raamatussa luvataan, ”Jumalan rauha” varjeli sydämeni ja mieleni (Fil. 4:7). Seuraavana päivänä ystävällinen sotilas toi minulle leipää, vettä ja päällystakin. Sitten toinen sotilas antoi minulle muona-annoksensa. Näillä ja muilla tavoilla tunsin, miten Jehova huolehti minusta.

Viranomaiset pitivät minua parantumattomana kapinallisena ja toimittivat minut Ateenaan sotaoikeuteen. Minut tuomittiin kolmeksi vuodeksi vankeuteen Gyárosin saarelle, joka sijaitsee noin 50 kilometriä Makrónisosista itään.

Gyárosin vankila oli valtava punatiilinen linnoitus, jossa säilytettiin yli 5 000:ta poliittista vankia. Meitä Jehovan todistajia oli seitsemän, ja meidät kaikki oli vangittu kristillisen puolueettomuutemme vuoksi. Kokoonnuimme salaa tutkimaan Raamattua, vaikka se oli ankarasti kielletty. Saimme myös säännöllisesti Vartiotorni-lehtiä, joita salakuljetettiin meille. Kopioimme niitä käsin tutkistelujamme varten.

Kun olimme eräänä päivänä tutkimassa salaa, vanginvartija yllätti meidät ja takavarikoi julkaisumme. Meidät kutsuttiin vankilan apulaisjohtajan toimistoon, ja olimme aivan varmoja, että tuomioitamme pidennettäisiin. Mutta apulaisjohtaja sanoikin: ”Tiedämme, keitä te olette, ja kunnioitamme vakaumustanne. Tiedämme, että voimme luottaa teihin. Menkää takaisin töihin.” Hän jopa antoi joillekin meistä aiempaa helpompia tehtäviä. Kiitollisuus täytti sydämemme. Vaikka olimme vankilassa, pystyimme uskollisuudellamme tuottamaan kunniaa Jehovalle.

Päättäväisyydestämme oli muitakin hyviä tuloksia. Muuan vanki, joka oli matematiikan professori, oli pannut merkille hyvän käytöksemme ja alkoi kysellä uskonkäsityksistämme. Hänet vapautettiin samaan aikaan kuin meidät todistajat, alkuvuodesta 1951. Sittemmin hän meni kasteelle ja hänestä tuli kokoaikainen evankelista.

Vapautumisen jälkeen palasin perheeni luo Karítsaan. Myöhemmin muutin monien muiden kreikkalaisten tavoin Melbourneen Australiaan. Siellä tapasin Janetten, hienon sisaren, jonka kanssa menin naimisiin. Kasvatimme yhdessä pojan ja kolme tytärtä kristillisten periaatteiden mukaan.

Olen nyt yli 90-vuotias ja toimin edelleen seurakunnan vanhimpana. Vanhojen vammojen vuoksi jalkojani ja koko kehoani joskus särkee, varsinkin kenttäpalveluksen jälkeen. Siitä huolimatta olen ehdottomasti päättänyt jatkaa Kristuksen sotilaana (2. Tim. 2:3).