Samoasaaret
VIEHÄTTÄVÄT Samoasaaret säihkyvät kuin jalokivet Tyynenmeren lämpimässä, sinisessä vedessä Havaijin ja Uuden-Seelannin puolivälissä. Näitä häikäisevän kauniita tuliperäisiä saaria koristavat pilvien peittämät vuoret, rehevät trooppiset metsät ja palmujen reunustamat hiekkarannat. Kirkasvetiset laguunit ovat oikea merenalainen paratiisi – tulvillaan elämää. Niissä elää noin 200 erilaista korallilajia ja lähes 900 kalalajia. Ei ihme, että varhaiset eurooppalaiset lähetystyöntekijät kuvailivat näitä jasmiinintuoksuisia saaria Tyynenmeren eteläosien kauneimpiin kuuluviksi.
Samoasaaret asutettiin nähtävästi noin tuhat vuotta ennen Kristusta, kun niille saapui lapita-kansaa.a Nämä ensimmäiset polynesialaiset olivat pelottomia tutkimusmatkailijoita ja taitavia merenkulkijoita, jotka muuttivat Tyynenmeren saarille ilmeisesti Kaakkois-Aasiasta. Merivirtoja ja -tuulia seuraten he tekivät suurilla, kaksirunkoisilla kanooteilla pitempiä merimatkoja kuin kukaan ennen heitä. Keskeltä eteläistä Tyyntämerta he löysivät pienen saariryhmän, jolle he antoivat nimeksi Samoa.
Satojen vuosien kuluessa heidän jälkeläisensä levittäytyivät itään päin Tyynenmeren toiselle puolelle Tahitiin, sitten kohti pohjoista Havaijiin, lounaassa sijaitsevaan Uuteen-Seelantiin ja kaakkoon Pääsiäissaarelle. Nykyään tästä valtavasta kolmionmuotoisesta alueesta käytetään nimeä Polynesia (’monta saarta’) ja sen asukkaita sanotaan polynesialaisiksi. Samoaa kutsutaankin ”Polynesian kehdoksi”.
Lähempänä nykyaikaa on ollut liikkeellä vielä merkittävämpi joukko pelottomia samoalaisia. Meriä kulkeneiden esi-isiensä tavoin hekin ovat tavoitelleet parempaa elämää. He eivät ole kuitenkaan lähteneet etsimään uusia maita vaan ovat tehneet matkaa hengellisestä pimeydestä hengelliseen valoon. Tällä ”matkalla” he ovat etsineet palvontamuotoa, jonka tosi Jumala Jehova hyväksyy (Joh. 4:23).
Tämä on kertomus Samoassa,b Amerikan Samoassa ja Tokelaussa asuvista Jehovan todistajista. Länsi-Samoasta tuli vuonna 1962 itsenäinen valtio, ja Amerikan Samoa on Yhdysvalloille kuuluva territorio. Samoasaaret jakautuvat siis kahteen osaan: Samoaan ja Amerikan Samoaan.
TOTUUDEN VALO SARASTAA
Jumalan valtakunnan hyvä uutinen saapui Samoasaarille ensi kerran vuonna 1931, jolloin joku levitti siellä tapaamilleen kiinnostuneille yli 470 kirjaa ja kirjasta. Kyseessä oli todennäköisesti mies nimeltä Sydney Shepherd. Hän oli innokas Jehovan todistaja, joka kulki noihin aikoihin eri puolilla Polynesiaa ja kertoi hyvää uutista.
Seitsemän vuotta myöhemmin Valtakunnan sanoma kuultiin Amerikan Samoassa, kun J. F. Rutherford Jehovan todistajien maailmankeskuksesta Brooklynista New Yorkista poikkesi Tutuilassa laivamatkallaan Australiasta Yhdysvaltoihin. Tuon lyhyen pysähdyksen aikana veli Rutherford ja hänen kanssaan matkustaneet käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja levittivät kirjallisuutta Pago Pagon satamakaupungissa.
Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1940, Amerikan Samoaan saapui Harold Gill, joka oli toiminut tienraivaajana Aasian puoleisen Tyynenmeren alueella. Hänellä oli mukanaan 3500 kappaletta kirjasta Missä ovat kuolleet? Se oli ensimmäinen Jehovan todistajien julkaisu, joka käännettiin samoaksi.c
Harold lähti sitten Samoaan kuuluvalle Upolun saarelle, jonne oli veneellä 8–10 tunnin pituinen matka. ”Sana varmaankin kiiri edellä”, hän kirjoitti myöhemmin, ”sillä saapuessani perille poliisi kielsi minua astumasta maihin. Näytin passiani ja luin hänelle varsin juhlallisen johdannon, jossa kaikkia asianosaisia pyydetään, että he antaisivat Britannian kuninkaan alamaisen ’jatkaa matkaa esteettä ja auttaisivat ja suojelisivat häntä kaikin mahdollisin tavoin’. Näin pääsin kuvernöörin puheille, joka antoi minun jäädä, kunnes seuraava laiva lähtisi viiden päivän päästä. Vuokrasin polkupyörän ja aloin kiertää saarta ja levittää kirjasia.”
Kun Harold oli tehnyt onnistuneen saarnamatkan Samoasaarille, hänen oli palattava Australiaan. Yksi hänen levittämistään julkaisuista päätyi kuitenkin lopulta erään toimistotyöntekijän, Pele Fuaiupolun, käsiin.d Kirjasen sanoma jäi Pelen sydämeen odottamaan, että todistajat palaisivat ”kastelemaan” istuttamiaan kallisarvoisia totuuksia (1. Kor. 3:6).
Kaksitoista vuotta myöhemmin, vuonna 1952, Upolussa sijaitsevaan Samoan pääkaupunkiin Apiaan saapui Englannista John Croxford -niminen Jehovan todistaja. Hän meni töihin samaan toimistoon, jossa Pele oli töissä. John oli ystävällinen mies, joka todisti innokkaasti toisille. Hän huomasi, että Pele oli kiinnostunut Raamatusta, ja meni käymään hänen kotonaan. Pele kirjoittaa: ”Keskustelimme sunnuntaiaamun pikkutunneille saakka. Esitin hänelle monia kysymyksiä, ja hän luki kaikki vastauksensa Raamatusta. Olin täysin vakuuttunut siitä, että olin löytänyt totuuden, jota olin etsinyt.” Myöhemmin tuona vuonna Pelestä ja hänen vaimostaan Ailuasta tuli ensimmäiset samoalaiset, jotka vihkivät elämänsä Jehovalle ja menivät kasteelle.
Pele tiesi joutuvansa tilille siitä, että hän oli jättänyt esi-isiensä uskonnon. Niinpä hän tutki uutterasti ja rukoili hartaasti apua Jehovalta. Suvun päällikkö kutsuikin hänet kokoukseen hänen kotikyläänsä Faleasiuhun, suureen rannikolla sijaitsevaan kylään parinkymmenen kilometrin päähän Apiasta länteen. Pele ja muuan toinen totuudesta kiinnostunut sukulainen joutuivat vihamielisen joukon eteen, joka koostui kuudesta päälliköstä, kolmesta puhujana toimivasta päälliköstä, kymmenestä papista, kahdesta teologian opettajasta, puheenjohtajana toimivasta ylimmästä päälliköstä sekä suvun iäkkäistä miehistä ja naisista.
”He kirosivat ja tuomitsivat meidät, koska olimme häpäisseet suvun nimen ja esi-isiemme kirkon”, muistelee Pele. Ylin päällikkö ehdotti väittelyä, ja se kesti aina aamuneljään saakka.
”Vaikka jotkut huusivat: ’Pane se Raamattu pois! Jätä jo se Raamattu rauhaan!’ vastasin kaikkiin heidän kysymyksiinsä Raamatun avulla ja todistin heidän väitteensä vääriksi”, kertoo Pele. ”Lopulta he olivat aivan vaiti ja pää painuksissa. Sitten ylin päällikkö sanoi voipuneella äänellä: ’Sinä voitit, Pele.’”
Pele muistaa sanoneensa tuolloin: ”En suinkaan, hyvä päällikkö, en minä voittanut. Tänä yönä te kuulitte Valtakunnan sanoman. Toivon vilpittömästi, että otatte siitä vaarin.”
Pele oli luottanut nöyrästi Jehovaan ja hänen Sanaansa Raamattuun, ja Valtakunnan totuuden siemen oli alkanut itää Upolussa.
ENSIMMÄISET KOKOUKSET
Tieto Pelen uudesta uskonnosta levisi nopeasti saaren tiiviissä yhteisössä. Niiden ensimmäisellä vuosisadalla eläneiden ateenalaisten tavoin, joille Paavali saarnasi, jotkut tunsivat uteliaisuutta ”tätä uutta opetusta” kohtaan ja halusivat tietää siitä lisää (Apt. 17:19, 20). Nuori mies nimeltä Maatusi Leauanae sai kuulla, että tästä uudesta uskonnosta kiinnostuneet kokoontuivat joka viikko erään lääkärin luona sairaalan alueella, ja hän päätti mennä ottamaan asiasta selkoa. Sairaalan portilla häntä alkoi kuitenkin yllättäen hermostuttaa. Hän oli juuri lähtemäisillään pois, mutta John Croxford saapui onneksi paikalle ja pyysi häntä tulemaan mukaan pieneen ryhmään, joka kokoontui tuona iltana. Nuori Maatusi piti ”Olkoon Jumala totinen” -kirjan tutkimisesta ja halusi tulla uudelleen. Aluksi hän kävi kokouksissa vain silloin tällöin, mutta lopulta totuus juurtui hänen sydämeensä, ja hänet kastettiin vuonna 1956.
Ryhmään liittyneet uudet tajusivat pian, kuinka tärkeää heidän oli kertoa oppimastaan toisille. Vain viiden kuukauden kuluttua siitä, kun veli Croxford oli saapunut Apiaan, hänen kanssaan saarnasi jo kymmenen muuta. Neljä kuukautta myöhemmin heitä oli 19. Uudet saivat hyviä tuloksia todistaessaan ystävilleen ja sukulaisilleen.
Yksi näistä uusista julistajista todisti sukulaiselleen Sauvao Toetulle, joka asui Faleasiussa. Aikanaan Sauvao ja hänen lankonsa Finau Feomaia alkoivat käydä perheineen kokouksissa ja asennoituivat totuuden puolelle.
Tammikuussa 1953 tosi palvonta oli edennyt Samoassa merkittävään vaiheeseen. Koska kokouksissa kävi tuolloin nelisenkymmentä henkeä, Jehovan todistajien Australian-haaratoimisto antoi suostumuksensa sille, että Apiaan muodostettiin Samoan ensimmäinen seurakunta. Kun veli Croxford palasi myöhemmin Englantiin, äskettäin kasteella käynyt Pele otti johdon seurakunnassa. Julistajat olivat pelottomia ja innokkaita mutta myös hengellisesti nuoria ja kokemattomia. Monien täytyi oppia esittämään Valtakunnan sanomaa tahdikkaammin ja vetoavammin (Kol. 4:6). Toisia täytyi auttaa, jotta he olisivat voineet pukea ylleen koko uuden persoonallisuuden (Ef. 4:22–24). Onneksi apua oli pian tulossa (Ef. 4:8, 11–16).
APUA ULKOMAILTA
Vuoden 1953 toukokuussa Apian seurakunnan avuksi tulivat australialaiset tienraivaajat Ronald ja Olive (Dolly) Sellars. ”Australian haaratoimistossa oltiin huolestuneita, koska yhteys veljiin oli katkennut joksikin aikaa”, kirjoittaa Ron. ”Koska olimme ilmaisseet olevamme halukkaita palvelemaan Tyynenmeren alueella, meitä pyydettiin lähtemään Samoaan erikoistienraivaajiksi vasta perustettuun seurakuntaan.”
Ron ja Dolly matkustivat Samoaan vesitasolla ja valmistautuivat henkisesti haasteisiin, joita kaukaisilla lähetysalueilla usein kohdataan. Ron muistelee: ”Mikä yllätys meitä odottikaan! Rehevä trooppinen kasvillisuus peitti saarta. Kaikkialla oli iloisia, hymyileviä ihmisiä, jotka olivat vahvoja ja terveitä. Lapset kirmailivat taloissa, joissa oli olkikatto, korallista tehty hohtavan puhdas lattia eikä lainkaan seiniä. Kellään ei ollut kiire, eikä kukaan kantanut huolta ajasta. Näytti siltä kuin olisimme saapuneet paratiisiin.”
Sellarsit asettuivat asumaan Pelen perheen luo ja tarttuivat heti työhön. ”Tapasin veljet lähes joka ilta vastatakseni heidän moniin kysymyksiinsä”, sanoo Ron. ”He tunsivat kyllä Raamatun perusopit, mutta huomasin pian, että heidän oli tehtävä paljon muutoksia, jotta he olisivat voineet täyttää jumaliset normit. Auttaaksemme heitä tuon vaikean vaiheen yli yritimme Dollyn kanssa olla erittäin kärsivällisiä ja osoittaa heitä kohtaan tavallista suurempaa rakkautta.” Valitettavasti jotkut kuitenkin vastustivat tätä rakkaudellista raamatullista oikaisua ja jäivät vähitellen pois seurakunnasta. Mutta toiset osoittivat nöyryyttä ja ottivat auliisti vastaan valmennuksen ja rohkaisun. Ajan mittaan he edistyivät hengellisesti, ja näin seurakunta vahvistui ja jalostui.
Ron ja Dolly ottivat johdon myös talosta-taloon-työssä. Siihen saakka useimmat veljet olivat todistaneet vain vapaamuotoisesti ystäville ja naapureille. Nyt kun he kävivät Sellarsien kanssa saarnaamassa ovelta ovelle, he löysivät paljon kiinnostuneita. Ron kirjoittaa: ”Meitä pyydettiin kerran erään kylän päällikön luo, joka oli kiinnostunut kuulemaan lisää Valtakunnasta. Aterian jälkeen virisi vilkas raamatullinen keskustelu. Tunnin kuluessa keskustelusta oli sukeutunut esitelmä, sillä kuulijoiden määrä oli nyt lähes 50. Eikä meidän ollut tarvinnut mainostaa tilaisuutta lainkaan!” Usein kävi niin, että raamatuntutkistelu, jota johdettiin kahdelle tai kolmelle ihmiselle, houkutteli paikalle 10–40 muuta, jotka olivat uteliaita kuulemaan Jehovan todistajien työstä.
Tämä toiminta ei jäänyt huomaamatta kristikunnan papeilta. Kun Ronin ja Dollyn oleskelulupaa kieltäydyttiin jatkamasta, Ron meni kysymään syytä eräältä korkealta viranomaiselta. Ron muistelee: ”Hän kertoi, että jotkut papit olivat tehneet valituksen todistamisestamme. Sen vuoksi hän sanoi jatkavansa viisumiamme ainoastaan siinä tapauksessa, että lupaisimme lakata auttamasta seurakuntaa saarnaamistyössä. En suostunut siihen. Sanoin hänelle, ettei kukaan voisi pysäyttää Jumalan työtä – ja sen hänkin tulisi huomaamaan. Hän sanoi nauraen: ’Saa nähdä mitä tapahtuu teidän lähdettyänne!’”
Siitä lähtien viranomaiset pitivät huolen siitä, etteivät ulkomaiset todistajat päässeet maahan. Silti vuonna 1953 Theodore Jaracz, joka palveli tuolloin Australian haaratoimistossa ja kuuluu nykyään hallintoelimeen, kävi huomiota herättämättä Samoassa rohkaisemassa seurakuntaa. ”Hänen käyntinsä antoi meille uutta puhtia ja vakuutti meille, että olimme menossa hengellisesti oikeaan suuntaan”, sanoo Ron.
Pian sen jälkeen Ronin ja Dollyn viisumit umpeutuivat ja he muuttivat Amerikan Samoaan. Samoassa viettämiensä kahdeksan kuukauden aikana he olivat kuitenkin suuresti lujittaneet ja vahvistaneet sikäläisiä veljiä. Ja vaikkeivät viranomaiset sitä vielä tienneetkään, Sellarsien tilalle saapuisi pian muita todistajia.
EDISTYSTÄ APIASSA
Richard Jenkins, vasta kastettu innokas 23-vuotias australialainen, saapui Apiaan toukokuussa 1954. Hän kertoo: ”Ennen Australiasta lähtöäni minua varoitettiin olemasta tekemisissä paikallisten veljien kanssa, kunnes työtilanteeni olisi vakiintunut. Kuukausien vieriessä aloin kuitenkin tuntea itseni hyvin yksinäiseksi ja hengellisesti suojattomaksi. Niinpä päätin, että ottaisin huomiota herättämättä yhteyttä Pele Fuaiupoluun.” Nämä kaksi veljeä tapasivat myöhään illalla pimeyden turvin.
”Pele sanoi, ettei hän käyttäisi oikeaa nimeäni, jotteivät viranomaiset vain yhdistäisi minua seurakuntaan ja karkottaisi minua”, muistelee Richard. ”Niinpä hän antoi minulle vastasyntyneen poikansa nimen Uitinese, joka kuulostaa samalta kuin [englannin] sana ’witness’ [todistaja] samoalaisittain lausuttuna. Samoalaiset veljet ja sisaret kutsuvat minua tuolla nimellä vielä nykyäänkin.”
Uutta salanimeään käyttäen Richard oli vaivihkaa yhteydessä veljiin. Hän myös todisti vapaamuotoisesti ja aloitti useita raamatuntutkisteluja. Yksi hänen oppilaistaan oli Mufaulu Galuvao, nuori mies, joka työskenteli terveystarkastajana ja josta tuli myöhemmin Samoan haaratoimistokomitean jäsen. Lopulta myös eräästä toisesta tutkisteluoppilaasta, Falema‘a Tuipoloasta, samoin kuin monista hänen sukulaisistaan tuli todistajia.
Richard tutki myös nuoren Siemu Taasen kanssa. Siemu oli johtanut rikollisjoukkiota, joka varasteli julkisissa töissä käytettävää tavaraa. Ennen kuin Siemu saattoi edistyä hengellisesti, hänen täytyi sovittaa menneet ja kärsiä vankeustuomio rikoksistaan. Richard ei pelästynyt vaan hankki vartijalta luvan jatkaa tutkimista Siemun kanssa mangopuun varjossa noin sadan metrin päässä vankilan muurien ulkopuolella. Aikanaan useita muitakin vankeja tuli mukaan tutkisteluun.
”Vaikka meitä ei vartioitu, kukaan vangeista ei koskaan yrittänyt karata, ja jotkut heistä omaksuivat totuuden”, muistelee Richard. Siemu pääsi vankilasta, ja lopulta hän palveli vanhimpana.
Vuonna 1955 Richard meni naimisiin australialaisen tienraivaajan, Gloria Greenin, kanssa. He jäivät Samoaan vielä 15 vuodeksi ja auttoivat 35:tä ihmistä oppimaan totuuden ennen kuin palasivat Australiaan. Nykyään he asuvat Brisbanessa, missä Richard palvelee vanhimpana samoankielisessä seurakunnassa.
Alkuvuosina apua saatiin myös eräältä toiselta australialaiselta pariskunnalta, William (Bill) ja Marjorie (Girlie) Mossilta. Bill hallitsi käytännön asiat ja toimi vanhimpana, ja Girlie oli palvellut tienraivaajana 24 vuotta. Apiaan he saapuivat vuonna 1956. Seurakunnassa oli tuolloin 28 julistajaa, ja sekä Apiassa että Faleasiussa toimi kirjantutkisteluryhmiä. Seuraavat yhdeksän vuotta Bill ja Girlie työskentelivät uutterasti seurakunnan yhteydessä. Girlien terveyden heikkeneminen pakotti heidät palaamaan Australiaan vuonna 1965, mutta tuolloin Faleasiussa toimivasta ryhmästä oli jo tullut seurakunta.
Noina vuosina Samoan viranomaiset epäsivät tavan takaa lähetystyöntekijöiltä pääsyn maahan. He sekä papit selvästikin toivoivat, että Jehovan todistajat vain häviäisivät jäljettömiin. Kävi kuitenkin päinvastoin. Todistajien määrä lisääntyi, ja he toimivat innokkaasti. He olivat tulleet jäädäkseen!
EDISTYSTÄ AMERIKAN SAMOASSA
Ennen Samoan-viisumiensa umpeutumista vuonna 1954 Ron ja Dolly Sellars päättivät Australiaan paluun sijasta anoa oleskelulupaa Amerikan Samoasta. ”Kun menin tapaamaan Amerikan Samoan kuvernöörin lainopillista neuvonantajaa ja hän sai tietää, että Samoan viranomaiset olivat hylänneet viisumianomuksemme uskonnollisista syistä, hän sanoi: ’Herra Sellars, meillä täällä Amerikan Samoassa on uskonnonvapaus, ja minä pidän huolen siitä, että te saatte viisumin.’”
Ron ja Dolly saapuivat Pago Pagoon Amerikan Samoaan 5. tammikuuta 1954. Maahan pääsyn ehdoksi kuvernöörin neuvonantaja asetti sen, että Ron ilmoittautuisi säännöllisesti hänen toimistossaan, jotta hän voisi tutustua paremmin Jehovan todistajiin. He kävivätkin monia mukavia hengellisiä keskusteluja.
Myöhemmin samassa kuussa Ron ja Dolly saivat illalliskutsun kuvernöörin neuvonantajan kotiin. Paikalla olivat myös sikäläinen katolinen pappi sekä Lontoon lähetysseuran pappi, ja virisi vilkas raamatullinen keskustelu. Ron muistelee: ”Illan päätteeksi kuvernöörin neuvonantaja kiitti meitä kaikkia siitä, että olimme tulleet paikalle, ja totesi: ’Luulenpa, että herra ja rouva Sellars ovat vetäneet pisimmän korren tämän illan keskustelussa.’ Pian tämän jälkeen saimme pysyvän oleskeluluvan. Kun kuvernöörin neuvonantaja myöhemmin ilmoitti, että viranomaiset ottaisivat mielihyvin vastaan muidenkin lähetystyöntekijöidemme viisumianomuksia, välitin tämän tiedon heti Australian haaratoimistoon.”
Ensimmäinen, joka vihki elämänsä Jehovan palvelukseen Amerikan Samoassa, oli 19-vuotias nuorimies Ualesi (Wallace) Pedro, joka oli kotoisin Tokelausta. Hänen sukulaisensa Lydia Pedro toimi erikoistienraivaajana Fidžissä, ja käydessään Amerikan Samoassa vuonna 1952 hän jätti Wallacen isoveljelle kirjan ”Olkoon Jumala totinen”. Nuori Wallace löysi kirjan veljensä luota ja luki sen huolellisesti.
Kun Ron ja Dolly tapasivat Pedron perheen vuonna 1954, he alkoivat tutkia Wallacen vanhemman veljen ja sisaren kanssa. Wallace uskoi Jehova Jumalaan, mutta aluksi hänen tuntemansa epäluottamus uskontoa kohtaan esti häntä tulemasta mukaan tutkisteluun. Ajan mittaan hän kuitenkin vakuuttui siitä, että Jehovan todistajilla on totuus, ja hän alkoi käydä säännöllisesti kokouksissa Fagatogossa. Hänen hengellinen edistymisensä oli nopeaa, ja 30. huhtikuuta 1955 hänet kastettiin Pago Pagon satamassa.
Vain vuosi Ronin ja Dollyn saapumisen jälkeen tammikuussa 1955 kokouksissa, joita pidettiin heidän vaatimattomassa kodissaan Fagatogossa, kävi seitsemän henkeä. Heillä oli niukalti huonekaluja, joten kaikki istuivat lattialla. Ennen pitkää kolme näistä uusista alkoi osallistua Ronin ja Dollyn kanssa kenttäpalvelukseen. Se oli pienten alkujen päivä, mutta aivan kohta työ lähtisi ilmiömäiseen kasvuun.
GILEADIN KÄYNEITÄ LÄHETYSTYÖNTEKIJÖITÄ SAAPUU
Yhdysvalloista saapui 4. helmikuuta 1955 Amerikan Samoaan kaksi lähetystyöntekijäpariskuntaa, Paul ja Frances Evans sekä Gordon ja Patricia Scott. He asettuivat Fagatogon lähetyskotiin, joka sijaitsi varsin värikkäällä asuinalueella. Kierrosvalvoja Leonard (Len) Helberg kävi Pago Pagossa tuona vuonna, ja hän kuvailee näkemäänsä:
”Lähetyskoti oli suuri huoneisto vanhanaikaisen sekatavarakaupan yläkerrassa. Rakennuksen vieressä pienen puron toisella puolella oli baari, jonne merimiehet tulivat iltaisin huvittelemaan. Kun rähinöinti laajeni baarista kadulle, paikallinen poliisipäällikkö, lyhyt mutta vanttera mies, raivasi tiensä väkijoukon läpi savuke tiukasti hampaissaan ja jakeli iskuja sekä vasemmalle että oikealle saadakseen väen aisoihin. Aivan takapihan toisella puolella oli kirkko, ja sieltä kajahtivat ilmoille saarnat, joissa peloteltiin helvetin tulella. Talon etukuistilta saatoimme nähdä, kun ihmiset kerran kuussa palkkapäivänä tungeksivat sankoin joukoin pankkiin. Saaren eri puolilta tulleet kirkon lähetystyöntekijät parveilivat väkijoukon keskellä yrittäen kuumeisesti kerätä jäseniltään kymmenykset, ennen kuin rahat olisivat tipotiessään.”
Tässä monenkirjavassa ympäristössä kiinnostus hengellisiin asioihin oli yleistä. Len kertoo: ”Erään lähetystyöntekijän päivä alkoi aamukuudelta raamatuntutkistelulla, jota hän johti läheisessä parturiliikkeessä, ennen kuin omistaja aloitti työnsä. Tutkittuaan seuraavaksi paikallisen leipurin kanssa hän toi leipää kotiin aamiaiselle. Myöhemmin päivällä sama veli tutki kaupungin torilla joidenkin vankilasta tulleiden vankien kanssa.” Vuoden loppuun mennessä lähetystyöntekijät johtivat noin 60:tä raamatuntutkistelua yli 200 kiinnostuneelle.
”TÄNÄ ILTANA ELOKUVIIN ILMAISEKSI!”
Yksi syy siihen, että kiinnostusta oli niin paljon, oli elokuva Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa.e Se oli ensimmäinen Jehovan todistajien valmistama elokuva sen jälkeen kun lähes 40 vuotta aikaisemmin oli tehty ”Kuvanäytös Luominen”, ja se kertoi maailmanlaajuisesta saarnaamisesta ja painotyöstä sekä osoitti, miten Jehovan todistajien toiminta on järjestetty. Ollessaan neljä viikkoa Amerikan Samoassa vuonna 1955 Len näytti tuon elokuvan 15 kertaa kaikkiaan 3227 hengelle; kussakin näytöksessä oli keskimäärin 215 katsojaa.
Len muistelee: ”Ennen jokaista näytöstä mainostimme elokuvaa ajamalla kylien läpi ja heittelemällä mainoslehtisiä näkemillemme ihmisille. Huusimme samalla: ’Tänä iltana elokuviin ilmaiseksi!’ ja ilmoitimme, missä kylässä sitä näytettäisiin.”
Elokuva teki suuren vaikutuksen. Näytösten jälkeen ihmiset halusivat tietää lisää Jehovan todistajista ja heidän opetuksistaan. Monet kiinnostuneet eivät suinkaan jääneet odottamaan todistajien paluuta vaan tulivat suoraan lähetyskotiin, jossa lähetystyöntekijät johtivat yhtaikaa useita eri tutkisteluja. Yhden ryhmän lähdettyä toinen tuli tilalle. ”Vielä vuosia myöhemmin ihmiset yhdistivät yhä Jehovan todistajat niihin suurenmoisiin asioihin, joita he olivat nähneet tuossa elokuvassa”, kertoo Ron Sellars.
HELLITTÄMÄTTÖMÄN SAARNAAMISEN AVULLA TAVOITETAAN SYDÄMIÄ
Kaksi kuukautta Len Helbergin käynnin jälkeen Fagatogoon perustettiin Amerikan Samoan ensimmäinen Jehovan todistajien seurakunta. Vuodessa seurakunnan julistajien määrä lisääntyi 14:stä 22:een. Kasvavan seurakunnan avuksi saapui noihin aikoihin Australiasta kaksi uutta erikoistienraivaajaa, Fred ja Shirley Wegener. Fred palvelee nykyään Samoan maakomiteassa.
Nämä julistajat, tienraivaajat ja lähetystyöntekijät olivat ”hengestä palavia” (Room. 12:11). Len kirjoittaa: ”Koska julistajat olivat hellittämättömiä ja ihmiset kiinnostuneita Raamatusta, 1960-luvun puolivälissä joka kodissa Fagatogon kylässä oli jossain vaiheessa johdettu raamatuntutkistelua. Lisäksi noina vuosina saaren jokaisessa kodissa käytiin kuukausittain.”
Tämä perusteellinen saarnaaminen ei voinut olla vaikuttamatta siihen, mitä paikalliset ihmiset ajattelivat raamatullisista asioista. Len kertoo: ”Kaikki tiesivät, että ikuinen elämä olisi mahdollista maan päällä, että helvetintulta ei ole ja että kuolleet eivät tiedä mitään. Näitä perustotuuksia ihmiset eivät olleet oppineet kirkossa vaan Jehovan todistajilta. Tämä johtui siitä, että puhuimme heidän kanssaan kasvotusten ja perustelimme asiat heidän omalla Raamatullaan.”
Siitä huolimatta uskonnolliset kytkökset ja perhesiteet estivät useimpia toimimasta oppimansa mukaan. Toisiin kirkkojen suvaitsema vapaa moraali vetosi enemmän kuin ne korkeat moraalinormit, joita tosi kristittyjä vaaditaan noudattamaan. Mutta oli myös rehellissydämisiä ihmisiä, jotka Jeesuksen vertauksen matkustavan kauppiaan tavoin pitivät totuutta kallisarvoisena helmenä, jonka he halusivat itselleen. Monet tällaiset vilpittömät saarelaiset asennoituivat rohkeasti totuuden puolelle. (Matt. 13:45, 46.)
TODISTAMISTA SAMOALAISITTAIN
”Todistaminen oli aivan ihanaa noina varhaisina vuosina”, muistelee Caroline Pedro, tienraivaaja joka oli kotoisin Kanadasta ja meni naimisiin Wallace Pedron kanssa vuonna 1960. ”Lähes joka kodissa oli joku, joka halusi puhua Raamatusta. Tutkisteluja oli helppo aloittaa, ja usein niihin tuli mukaan koko perhe.
Erityisen mieliinpainuvaa oli saarnaaminen syrjäkylissä. Tavallisesti lapset seurasivat meitä kulkiessamme talosta taloon ja kuuntelivat tarkkaan esitystämme. Sitten he juoksivat edeltä seuraavaan taloon ilmoittamaan tulostamme. He jopa kertoivat asukkaille, mistä me puhuimme ja mitä raamatunkohtia käytimme. Jotta he eivät olisi ehättäneet kertoa kaikkea ennen meitä, valmistimme useita esityksiä.”
Ollessaan todistamassa veljet muistivat myös hyvät tavat ja paikalliset säännöt (1. Kor. 9:20–23). Entinen lähetystyöntekijä Charles Pritchard, joka palvelee nykyään haaratoimistokomiteassa Uudessa-Seelannissa, kirjoittaa: ”Kuuman trooppisen ilmaston vuoksi kylän taloissa (fale) ei ole seiniä, joten saatoimme helposti nähdä, oliko joku kotona. Huonojen tapojen huippuna pidettiin sitä, että vieras puhui seisoessaan tai ennen kuin isäntä oli virallisesti toivottanut hänet tervetulleeksi. Niinpä lähestyessämme taloa jäimme aina hiljaa odottelemaan, että talonväki huomaisi meidät. Isäntä tai emäntä pani sitten puhtaan maton kivilattialle oviaukon sisäpuolelle. Se merkitsi kutsua riisua kengät, astua sisään taloon ja käydä istumaan matolle jalat ristissä.” Monien lähetystyöntekijöiden oli piinallista istua sillä tavoin pitkään, mutta onneksi oli hyväksyttävää ojentaa jalat ja peittää ne häveliäästi matolla. Samoassa olisi nimittäin ollut törkeän loukkaavaa, jos vieraan peittämättömät jalat olisivat osoittaneet suoraan isäntäväkeen päin.
”Talonväki toivotti meidät tervetulleeksi paikallisen tavan mukaan ja selitti, että heille oli kunnia, että toimme raamatullista sanomaamme heidän vaatimattomaan kotiinsa”, kertoo John Rhodes, joka palveli Samoassa ja Amerikan Samoassa lähetystyöntekijänä 20 vuotta. ”Sitten keskustelu kääntyi henkilökohtaisiin asioihin: Mistä te olette? Onko teillä lapsia? Missä perheenne asuu?”
Johnin vaimo Helen lisää: ”Puhuttelimme talonväkeä aina kunnioittavin ilmauksin, joita tavattiin käyttää virallisissa tilaisuuksissa. Tällainen arvokas puhe oli kunniaksi paitsi isännälle myös raamatulliselle sanomallemme.”
Caroline Pedro sanoo puolestaan: ”Näiden esittelyjen ansiosta opimme tuntemaan nämä ihmiset ja heidän perheensä, ja he tutustuivat meihin. Tämä auttoi meitä täyttämään paremmin heidän hengelliset tarpeensa.”
Kun esittelyt oli hoidettu, julistajat pääsivät esittämään Valtakunnan sanomaa. ”Talonväki kuunteli meitä tavallisesti niin pitkään kuin vain halusimme puhua”, muistelee entinen lähetystyöntekijä Robert Boies. ”Sitten he toistivat meille monet kertomamme asiat osoittaakseen, että sanoma oli heidän mielestään tärkeä.”
Koska ihmiset tunsivat hyvin Raamatun, sen opetuksista keskusteltiin usein pitkään. ”Nuo keskustelut auttoivat minua ymmärtämään monia raamatullisia aiheita syvällisemmin”, sanoo Caroline Pedro. Useimmat ihmiset halusivat myös julkaisujamme. Vähitellen julistajat oppivat erottamaan ne, jotka olivat pelkästään uteliaita, niistä, jotka olivat aidosti kiinnostuneita hengellisistä asioista.
Monet vasta kiinnostuneet, jotka alkoivat käydä kokouksissa, halusivat myös päästä mukaan kenttäpalvelukseen. ”Samoalaiset ovat luonnostaan kyvykkäitä puhujia”, sanoo John Rhodes, ”ja monet uudet kertoivat muitta mutkitta uskostaan toisille, vaikka olivat saaneet tuskin lainkaan valmennusta. Kannustimme heitä silti käyttämään valmiita esitysehdotuksia ja perustelemaan asioita Raamatulla sen sijaan että he olisivat luottaneet yksinomaan luontaisiin puhelahjoihinsa.” Erinomaisen valmennuksen ansiosta monista tuli taitavia evankelistoja.
SAMOANKIELISTEN JULKAISUJEN VAIKUTUS
Monet samoalaiset puhuvat sujuvasti englantia, mutta on myös niitä, jotka eivät sitä osaa. Jotta näiden totuutta rakastavien saarelaisten sydän olisi tavoitettu, Pele Fuaiupolu käänsi samoaksi neljä traktaattia vuonna 1954. Järjestö käyttikin monta vuotta pääasiassa häntä samoan kielen kääntäjänä. Hän työskenteli usein myöhään yöhön ja kirjoitti käännöksiä puhtaaksi vanhalla kirjoituskoneella öljylampun valossa.
Käännöstyön ohessa Pele huolehti vaimostaan ja kahdeksasta lapsestaan, otti johdon seurakunnassa ja työskenteli viisi ja puoli päivää viikossa eri puolilla saaria sijaitsevien kaakaoviljelmien tarkastajana. Len Helberg kirjoittaa: ”Noina jatkuvan uurastuksen vuosina Pele ei koskaan havitellut tunnustusta tai kiitosta. Hän oli päinvastoin syvästi kiitollinen siitä, että Jehova käytti häntä. Hänen uskollisuutensa, nöyryytensä ja intonsa tekivät hänestä erinomaisen todistajan – sellaisen jota me kaikki suuresti ihailimme ja rakastimme.”
Vuonna 1955 julistajat levittivät 16000 kappaletta 32-sivuista samoankielistä kirjasta ”Tämä hyvä uutinen valtakunnasta”. Koska sen kieli oli yksinkertaista ja se esitti Raamatun perusopetukset helppotajuisesti, se oli ihanteellinen väline Raamatun kotitutkistelujen aloittamisessa ja johtamisessa. Richard Jenkins sanoo: ”Uudet olivat valmiita kasteelle tutkittuaan kirjasen pariin otteeseen. Se oli loistava julkaisu!” Pian samoaksi saatiin muitakin kirjasia.
Samoankielinen Vartiotorni ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1958. Fred Wegener, joka oli ammatiltaan painaja, valmisti sen nitomalla yhteen lehden yksittäiset kopioidut sivut. Myöhemmin lehteä painettiin Yhdysvalloissa ja sitten Australiassa. Monet samoaksi käännetyt julkaisumme ilmestyivät kerran kuussa jatkosarjana samoankielisessä Vartiotornissa. 1970-luvun alusta lähtien saarnaamistyötä vauhditti tuntuvasti se, että samoaksi julkaistiin kokonaisia kirjoja.
Järjestön sidottuja kirjoja on levitetty laajalti kautta Samoasaarten. Kun kirjaa Sinä voit säilyä Harmagedonissa Jumalan uuteen maailmaan levitettiin vuonna 1955, se hankittiin Amerikan Samoassa useimpiin koteihin. ”Ihmiset lukivat Raamattua, mutta useimmat eivät olleet kuulleetkaan Harmagedonista”, kirjoittaa Wallace Pedro. ”Kun tämä kirja oli luettu perheissä, lapset tapasivat ilmoittaa saapumisestamme kylään huutamalla: ’Täältä tulee Harmagedon!’ Jotkut vanhemmat jopa antoivat lapselleen nimeksi Harmagedon.”
Totuus joka johtaa ikuiseen elämään julkaistiin samoaksi vuonna 1972, ja silläkin oli voimakas vaikutus. Koska innokkaita lukijoita riitti, useimmat lähetystyöntekijät levittivät aluksi noita kirjoja joka kuukausi ainakin kaksi laatikollista. ”Ihmiset tulivat luoksemme torilla”, muistelee Fred Wegener, ”ja kurottautuivat jopa bussin ikkunasta pyytämään Totuus-kirjoja.”
VAHVISTAVIA KONVENTTEJA
Kesäkuussa 1957 veljet odottivat malttamattomina ensimmäistä kierroskonventtia, joka oli määrä pitää Pago Pagossa Amerikan Samoassa. Samoalaisia julistajia tuli konventtiin veneillä. Veljet kutsuivat innokkaasti kuulijoita ja mainostivat konventtia laajalti sekä englanniksi että samoaksi. Samoan ja Amerikan Samoan 60 julistajaa olivat haltioissaan, kun ensimmäisessä ohjelmajaksossa perjantaina oli läsnä 106 henkeä.
Ruokatauoilla konventissa tapahtui jotakin odottamatonta samoalaisen kulttuurin sekä paikalle tulleiden uteliaiden vuoksi. Ron Sellars kertoo: ”Aterioiminen on tärkeä osa samoalaista kulttuuria, ja ohikulkijat on tapana kutsua mukaan aterialle. Mutta kun veljet pyysivät konventin aikana suuret määrät uteliaita sivullisia kanssaan päiväaterialle, ruoan valmistamisesta vastaava osasto joutui yllättävän tilanteen eteen, sillä ruokaa oli varattu vain konventtiin tulleille veljille ja sisarille.”
Noilla tauoilla sivulliset saivat kuitenkin hyvää todistusta. Samoassa on tapana, että erikoistilaisuuksissa miehet syövät ennen naisia ja lapsia. Ulkomaalaiset ja papit istuvat tavallisesti erillään muista ja saavat parhaat palat. Konventissa sivulliset kuitenkin näkivät ulkomaisten lähetystyöntekijöiden ja paikallisten perheiden aterioivan yhdessä tasavertaisina. Jehovan kansan keskuudessa vallitseva rakkaus ja ykseys oli ilmeistä kaikille.
Sen lisäksi että tällaiset konventit rohkaisivat ja valmensivat julistajia, ne myös valmistivat heitä ankariin koettelemuksiin, joita he pian kohtaisivat.
LUOPIOITA APIASSA
Kävi ilmi, että vaikka työ eteni Samoassa hyvää vauhtia, siellä oli myös kehkeytymässä ongelmia. Apian seurakunnassa monet vastustivat teokraattista ohjausta ja lietsoivat tyytymättömyyttä. Heitä johti eräs voimakastahtoinen matai (suvun päällikkö), ja koska kokoukset pidettiin tämän miehen kotona, tilanne seurakunnassa kävi pikku hiljaa tukalaksi.
Lopulta vuonna 1958 kapinalliset erottautuivat omaksi ryhmäkseen. Douglas Held, joka palveli tuolloin Australian haaratoimistossa, oli vierailulla Fidžissä ja meni sieltä käsin käymään Samoassa auttaakseen noita tyytymättömiä. Vaikka hänen kypsät raamatulliset neuvonsa rohkaisivatkin suuresti Apian seurakunnassa olevia uskollisia, neljäsosa niistä, jotka kävivät kokouksissa, meni lopulta kapinallisten puolelle. Heistä tuli oman jääräpäisen ylpeytensä uhreja, ja monet heistä täytyi myöhemmin erottaa seurakunnasta.
Pian kävi kuitenkin täysin selväksi, missä Jehovan henki vaikutti. Lopulta kapinallisten joukko pirstoutui ja lakkasi tykkänään toimimasta. Apian seurakunnassa julistajien määrä sitä vastoin kasvoi tuona vuonna 35 prosenttia. Seurakunta kokoontui tilapäisesti Richard ja Gloria Jenkinsin luona Apian sairaalan lähistöllä, mutta siirtyi sitten Maatusi Leauanaen kotiin Faatoiaan Apiaan. Siellä julistajat nauttivat aidon lämpimästä rakkauden ilmapiiristä ja hyvästä yhteishengestä. Myöhemmin Maatusin tontille rakennettiin erään Sydneyssä Australiassa toimivan seurakunnan taloudellisella avustuksella Apian ensimmäinen valtakunnansali.
ROHKAISEVAA SEURAA
Apian seurakunta sai lisävahvistusta vuonna 1959, kun Samoan viranomaiset sallivat viiden lähetystyöntekijän tulla Amerikan Samoasta ensimmäiseen Apiassa pidettävään kierroskonventtiin. Kaikki olivat pakahtua ilosta, kun konventissa oli läsnä 288 henkeä ja 10 kastettiin. Kaksi vuotta myöhemmin tuo seurakunta toimi isäntänä ensimmäiselle piirikonventille, joka järjestettiin vanhassa saksalaisessa sairaalarakennuksessa lähellä White Horse Inn -nimistä matkustajakotia. Tähän merkittävään konventtiin tuli vieraita Uudesta-Seelannista saakka.
Noissa kokoontumisissa veljet saivat arvokasta valmennusta konventtien organisoimiseen. Niinpä kun Samoan viranomaiset eivät enää myöhemmin päästäneet maahan matkavalvojia ja lähetystyöntekijöitä, veljet osasivat järjestää itse omat konventtinsa. Vuonna 1967 he jopa järjestivät tunninpituisen raamatullisen näytelmän ja esittivät sen Raamatun ajan asuihin pukeutuneina. Tuo mieleenpainuva näytelmä oli Samoassa ensimmäinen laatuaan, ja se kertoi turvakaupunkijärjestelystä, jonka Jumala teki muinaisen Israelin aikana.
Noina vuosina samoalaisjulistajat hyötyivät myös siitä, että he pääsivät monien saarten yhteisiin konventteihin Amerikan Samoaan ja Fidžiin. Tämä vaati heiltä tietenkin melkoisesti ponnistelua ja uhrauksia. Päästäkseen esimerkiksi piirikonventteihin Fidžiin heidän täytyi paitsi maksaa matka- ja ruokakustannukset myös varautua olemaan poissa Samoasta kuukauden verran.
UUSIA KEHITYSVAIHEITA AMERIKAN SAMOASSA
Amerikan Samoassa veljet iloitsivat saadessaan toimia isäntinä Pago Pagossa vuonna 1966 pidetyssä ”Jumalan vapauden lasten” piirikonventissa. Tähän historialliseen konventtiin kokoontui 372 osanottajaa kahdeksasta eri kieliryhmästä. He olivat tulleet Australiasta, Fidžistä, Niuesta, Samoasta (aikaisemmin Länsi-Samoa), Tahitista, Tongasta, Uudesta-Kaledoniasta, Uudesta-Seelannista ja Vanuatusta (aikaisemmin Uudet-Hebridit). Tämän värikkään, monikielisen joukon ansiosta konventtikaupungissa oli tuolloin yksi todistaja 35:tä asukasta kohti, vaikka paikallisessa seurakunnassa oli vain 28 julistajaa.
Miten tällainen pieni joukko julistajia pystyi majoittamaan niin paljon vieraita? ”Meidän ei ollut ollenkaan vaikeaa järjestää majoitusta konventtivieraiden suurelle ryhmälle”, muistelee Fred Wegener. ”Paikkakuntalaiset olivat vieraanvaraisia ja ottivat veljet mielellään vastaan – uskonnollisten johtajien suureksi harmiksi.”
Konventilla oli hyvin myönteinen vaikutus Pago Pagon seurakuntaan. Kokouksissa kävijöiden määrä lisääntyi puolessa vuodessa 59 prosenttia, ja monet uudet pätevöityivät hyvän uutisen julistajiksi. ”Se myös kannusti seurakuntaa rakentamaan sopivamman kokouspaikan”, kirjoittaa Ron Sellars. Vaikka vapaat maa-alueet olivat vähissä Tutuilan saarella, jossa Pago Pago sijaitsee, eräs sikäläinen julistaja järjesti kaupungin länsipuolelta Tafunasta seurakunnan käyttöön tontin 30 vuodeksi.
”Maa-alue oli merenpinnan alapuolella”, kertoo Fred Wegener, ”ja siksi seurakunta keräsi uutterasti kolmen kuukauden ajan laavakiviä, joilla maapohjaa korotettiin.”
Paikkakunnan katolinen pappi, joka luki säännöllisesti Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä, antoi veljien lainata kirkon betonimyllyä lattian valamisen aikoihin. Ron Sellars kirjoittaa: ”Tämä pappi luki myöhemmin Herätkää!-lehdestä avioliittoa käsittelevän kirjoituksen ja luopui oitis papinvirasta mennäkseen naimisiin.”
Ulkomailla asuvat veljet auttoivat auliisti valtakunnansalin rakentamisessa. Gordon ja Patricia Scott, jotka kuuluivat ensimmäisiin Amerikan Samoassa palvelleisiin lähetystyöntekijöihin mutta olivat palanneet Yhdysvaltoihin, lahjoittivat uuteen saliin seurakuntansa käytössä olleet tuolit. Ron Sellars kertoo: ”Kun sitten myimme ylimääräiset tuolit paikalliselle elokuvateatterille, saimme maksettua kaikkien tuolien kuljetuskustannukset.” Tafunan uusi 130-paikkainen valtakunnansali saatiin valmiiksi ja vihittiin käyttöön vuonna 1971. Myöhemmin salin yläkertaan rakennettiin asuintiloja lähetystyöntekijöille.
SAMOA AVAUTUU
Vuoteen 1974 saakka Samoassa tehtävää työtä vaikeuttivat viranomaisten laatimat rajoitukset, jotka estivät Jehovan todistajien lähetystyöntekijöitä pääsemästä maahan. Tuona vuonna sikäläiset vastuulliset veljet menivät suoraan pääministerin puheille keskustelemaan asiasta. Eräs heistä, Mufaulu Galuvao, kirjoittaa: ”Keskustelun aikana paljastui, että eräs valtion virkamies oli asettanut luvattoman komitean käsittelemään kaikki lähetystyöntekijöiden hakemukset. Tämä uskonnollisista vastustajistamme koostuva komitea hylkäsi viisumianomuksemme oikopäätä, eikä edes tiedottanut siitä pääministerille.
Pääministeri ei ollut tiennyt tällaisesta juonittelusta, ja hän käski heti korkeinta maahanmuuttoviranomaista tuomaan hänelle Jehovan todistajia koskevat asiapaperit. Meidän läsnä ollessamme hän hajotti tekaistun komitean ja myönsi Paul ja Frances Evansille lähetystyöntekijäviisumit, jotka olivat voimassa kolme vuotta ja joita voitiin sen jälkeen jatkaa.” Evansit olivat innoissaan, kun he 19 vuotta kestäneiden hellittämättömien yritysten jälkeen viimein pääsivät Samoaan täysivaltaisina lähetystyöntekijöinä.
Evansit asuivat aluksi Mufaulu Galuvaon perheen luona, mutta kun John ja Helen Rhodes saapuivat vuonna 1977, molemmat pariskunnat muuttivat vasta vuokrattuun lähetyskotiin Apiassa sijaitsevaan Vaialaan. Sitten vuonna 1978 lähetystyöhön tulivat Robert ja Betty Boies, vuonna 1979 David ja Susan Yoshikawa ja vuonna 1980 Russell ja Leilani Earnshaw.
SOPEUTUMISTA ELÄMÄÄN SAARILLA
Ulkomailta vuosien mittaan Samoaan muuttaneet todistajat ovat pian huomanneet, että tässä paratiisissakaan elämä ei aina ole helppoa. Haasteellista on ollut esimerkiksi paikasta toiseen pääseminen. John Rhodes kirjoittaa: ”Kahtena ensimmäisenä vuotena, jotka olimme lähetyspalveluksessa Apiassa, kävelimme monesti pitkien matkojen päähän kokouksiin ja kenttäpalvelukseen. Liikuimme myös saarten suosituilla ja värikkäillä busseilla.”
Näissä koristeellisissa kulkuneuvoissa on yleensä puinen, auton peräosaan asennettu matkustamo. Sisään ahtautuneilla matkustajilla on mukanaan kaikkea mahdollista maataloustyökaluista tuoreisiin kasviksiin asti. Bussissa vallitsevaa rattoisaa tunnelmaa täydentää äänekäs musiikki ja hilpeä laulu. Bussipysäkit, aikataulut ja reitit vaihtelevat usein tarpeen mukaan. Eräässä matkaoppaassa todetaankin: ”Vava‘uun menevä bussi on aina ajassa – se tulee sitten kun tulee.”
John jatkaa: ”Jos halusimme ostaa jotain matkan varrelta, pyysimme vain kuljettajaa pysäyttämään. Kun olimme tehneet ostoksemme, nousimme taas bussiin ja matka jatkui. Tällainen viivästys ei haitannut ketään.”
Jos bussi oli täynnä, uusilla matkustajilla oli tapana istuutua jo istumassa olevien syliin. Siksi lähetystyöntekijäveljet oppivat nopeasti, että heidän oli hyvä pitää vaimoaan sylissä. Kun matkan päättyessä oli aika maksaa, lapset ja aikuiset usein kaivoivat pienen kolikon korvastaan, joka soveltui hyvin kukkaroksi!
Saarelta toiselle lähetystyöntekijät ja julistajat matkustivat lentokoneella tai veneellä. Matkat olivat toisinaan vaarallisia, ja viivytyksiä sattui väistämättä. ”Meidän täytyi kehittää kärsivällisyyttä ja huumorintajua”, sanoo Elizabeth Illingworth, joka oli miehensä Peterin kanssa useita vuosia kierrostyössä Tyynenmeren eteläosissa.
Maan kamaralla rankkasateet saattavat hankaloittaa matkustamista varsinkin kausina, joina hirmumyrskyt ovat todennäköisiä. Kun lähetystyöntekijä Geoffrey Jackson yritti päästä tulvivan puron yli matkallaan seurakunnan kirjantutkisteluun, hän liukastui ja horjahti ryöppyävään veteen. Märkänä ja ryvettyneenä hän jatkoi matkaansa kokouspaikkaan, jossa isäntäperhe antoi hänen kuivatella ja pukeutua pitkään mustaan lavalavaan (polynesialainen kiltti tai kietaisuhame). Hänen tovereillaan oli naurussa pitelemistä, kun eräs kokouksessa oleva vastakiinnostunut erehtyi luulemaan häntä katoliseksi papiksi! Veli Jackson palvelee nykyään hallintoelimessä.
Saarille tulijoita odottivat muutkin haasteet: heidän täytyi oppia uusi kieli, sopeutua jatkuvaan trooppiseen kuumuuteen, kamppailla uudenlaisten terveysongelmien kanssa, tulla toimeen vähillä nykyajan mukavuuksilla ja väistellä melkoista parvea pistäviä hyönteisiä. Mufaulu Galuvao kirjoittaa: ”Lähetystyöntekijät todellakin kuluttivat itseään auttaessaan meitä, ja siksi monet kiitolliset vanhemmat nimesivät lapsensa näiden rakkaiden ystävien mukaan.”
HYVÄ UUTINEN KUULLAAN SAVAI’ISSA
Tutustutaanpa seuraavaksi Samoasaarten suurimpaan ja koskemattomimpaan saareen, Savai’iin. Suuri osa Savai’ista on asumatonta, ja siellä on lähes läpitunkematonta viidakkoa, korkeita vuorenhuippuja, särmikkäitä tulivuoria, joissa on kaikkiaan noin 450 kraatteria, sekä karuja laavakenttiä. Useimmat saarelaiset asuvat pienissä kylissä rannikolla. Hyvä uutinen saapui Savai’iin vuonna 1955, jolloin Len Helberg ja ryhmä julistajia Upolun saarelta tulivat lyhyelle vierailulle näyttääkseen elokuvan Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa.
Kuusi vuotta myöhemmin kahta lähetystyöntekijäsisarta – Tia Alunia, joka oli ensimmäinen Gileadin käynyt samoalainen, ja hänen toveriaan Ivy Kawhea – pyydettiin muuttamaan Amerikan Samoasta Savai’iin. Kun nämä sisaret saapuivat vuonna 1961, he saivat asua erään iäkkään pariskunnan luona Fogapoassa, saaren itäosassa sijaitsevassa kylässä. Myöhemmin heidän seuraansa liittyi joksikin aikaa vielä yksi erikoistienraivaajasisar, joka oli aiemminkin asunut Savai’issa. Kerran kuussa Apiasta tuli veljiä pitämään esitelmiä ja rohkaisemaan ja vahvistamaan tätä uutta ryhmää, johon kuului kuudesta kahdeksaan henkilöä. Kokoukset pidettiin pienessä falessa Fogapoassa.
Tia ja Ivy viipyivät Savai’issa vuoteen 1964 saakka, jolloin he saivat määräyksen eräälle toiselle saarelle. Seuraavien kymmenen vuoden kuluessa Savai’issa oli vain vähän hengellistä toimintaa. Sitten vuodesta 1974 lähtien saarelle muutti useita perheitä auttamaan työn elvyttämisessä. Muuttaneiden joukossa olivat Risati ja Mareta Segi, Happy ja Maota Goeldner-Barnett, Faigaai Tu, Palota Alagi, Kumi Falema‘a (myöhemmin Thompson) sekä Ron ja Dolly Sellars, jotka tulivat Amerikan Samoasta. Fogapoaan perustettu pieni ryhmä kokoontui rannan tuntumassa Segien falessa. Myöhemmin lähistölle rakennettiin lähetyskoti ja valtakunnansali. Aikanaan perustettiin toinen ryhmä Tagaan, Savai’in länsirannikolla sijaitsevaan kylään.
Vuodesta 1979 lähtien paikallisten julistajien avuksi Savai’iin määrättiin muitakin lähetystyöntekijäpariskuntia, kuten Robert ja Betty Boies, John ja Helen Rhodes, Leva ja Tenisia Faai‘u, Fred ja Tami Holmes, Brian ja Sue Mulcahy, Matthew ja Debbie Kurtz sekä Jack ja Mary Jane Weiser. Lähetystyöntekijöiden hyvässä ohjauksessa työ edistyi saarella tasaiseen tahtiin.
Savai’issa perinteet ja perhesiteet pitivät kuitenkin ihmisiä tiukassa otteessaan. Jehovan todistajien saarnaamistyö kiellettiin peräti kolmasosassa kylistä, ja joissakin kylissä kiellosta jopa ilmoitettiin radiossa. Vaadittiin siksi paljon aikaa ja kärsivällisyyttä, jotta uusia voitiin auttaa edistymään. Kaikesta huolimatta monet omaksuivat totuuden, myös jotkut, joilla oli vakavia terveysongelmia.
JEHOVAA PALVELLAAN TERVEYSONGELMISTA HUOLIMATTA
Heikko terveys oli esimerkiksi Metusela Nerulla, jonka selkä oli murtunut hänen pudotessaan 12-vuotiaana hevosen selästä. ”Tämän onnettomuuden jälkeen hän käveli melkein kaksin kerroin koukistuneena ja kärsi jatkuvista kivuista”, muistelee eräs lähetystyöntekijä. Alettuaan 19-vuotiaana tutkia Raamattua Metusela kesti päättäväisesti perheensä vastustuksen. Koska hän oli vammautunut, normaalisti viidessä minuutissa taitettava kävelymatka seurakunnan kokoukseen merkitsi hänelle 45 minuutin piinallista taivalta. Kaikesta huolimatta Metusela edistyi hyvin, ja hänet kastettiin vuonna 1990. Myöhemmin hän aloitti kokoaikaisen tienraivauspalveluksen ja pätevöityi vanhimmaksi. Sen jälkeen yli 30 hänen sukulaistaan on ollut läsnä Fagassa pidettävissä kokouksissa, ja monet heistä ovat käyneet kasteella. Vaikka Metusela kärsii yhä jatkuvista terveysongelmista, hänet tunnetaan hymyilevistä kasvoista ja iloisesta persoonallisuudesta.
Myös Saumalu Taua‘anae edistyi hengellisesti, vaikka hänellä oli vakavia terveysongelmia. Lepra oli runnellut häntä pahasti, ja hän asui syrjäisessä Aopon kylässä. Koska kylä oli niin kaukana, hän tutki Raamattua aluksi kirjeitse Ivan Thompsonin kanssa. Myöhemmin tutkistelua jatkoi Asa Coe, joka oli tullut erikoistienraivaajaksi Savai’iin. Kun Saumalu vuonna 1991 lähti ensimmäistä kertaa kokoukseen, hänen oli mentävä kahden tunnin ajomatkan päähän Tagaan, saaren toisella puolella sijaitsevaan kylään.
Saumalu oli niin vaivautunut rujon ulkomuotonsa vuoksi, että saavuttuaan ensimmäiseen erikoiskonventtiinsa hän jäi autoon kuuntelemaan ohjelmaa. Häntä kuitenkin kosketti syvästi se, että veljet ja sisaret osoittivat rakkautta tulemalla väliajalla hänen luokseen ja toivottamalla hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Hän otti kiitollisena vastaan heidän lämpimän kutsunsa ja tuli muun yleisön joukkoon kuuntelemaan loput ohjelmasta.
Pian Saumalu ja hänen vaimonsa Torise alkoivat käydä kokouksissa Fagassa, jonne oli yli tunnin matka. Saumalu kastettiin vuonna 1993, ja aikanaan hänestä tuli avustava palvelija. Hänen toinen jalkansa jouduttiin myöhemmin amputoimaan, mutta hän tuli edelleen autollaan kokouksiin. Vaikka Jehovan todistajien saarnaamistyö on kielletty Saumalun ja Torisen kotikylässä, he ovat antaneet innokkaasti todistusta vapaamuotoisesti ja puhelimitse.
Nykyään he asuvat Apiassa, missä Saumalu saa säännöllisesti hoitoa monien terveysongelmiensa takia. Hän ei ole katkera vaan on tullut tunnetuksi myönteisestä ja iloisesta elämänasenteestaan. Sekä häntä että hänen vaimoaan kunnioitetaan suuresti heidän vahvan uskonsa vuoksi.
KOETTELEMUKSIA TOKELAUSSA
Tokelaussa, joka käsittää Samoasta pohjoiseen päin sijaitsevat kolme syrjäistä atollia, kuultiin Valtakunnan sanomasta ensi kertaa vuonna 1974. Tuolloin Ropati Uili palasi Tokelauhun valmistuttuaan lääkäriksi Fidžissä. Ropatin vaimo Emmau oli kastettu Jehovan todistaja, ja Fidžissä asuessaan Ropatikin oli tutkinut vähän aikaa todistajien kanssa.f
Tokelaussa Ropati sai tietää, että eräs toinen lääkäri ja hänen vaimonsa, Iona ja Luisa Tinielu, olivat kastettuja todistajia. Ropati tapasi lisäksi Nanumea Fouan, joka myös oli kiinnostunut Raamatun totuudesta ja jolla oli Jehovan todistaja -sukulaisia. Nämä kolme miestä ryhtyivät säännöllisesti järjestämään raamatullisia kokouksia ja esitelmiä, ja pian niissä kävi keskimäärin 25 henkeä. He ja heidän perheensä alkoivat myös todistaa vapaamuotoisesti.
Kaikkia tällainen teokraattinen toiminta ei kuitenkaan ilahduttanut. Lontoon lähetysseuran papin yllytyksestä saaren vanhinten neuvosto piti puhuttelun näille kolmelle perheenpäälle. Ropati muistelee: ”He käskivät meitä lopettamaan kokouksemme ja sanoivat, että jos emme tottelisi, he polttaisivat meidät elävältä kotiemme mukana tai hylkäisivät meidät tuuliajolla olevalle lautalle. Yritimme perustella asioita Raamatun avulla, mutta he pysyivät järkkymättöminä. He odottivat, että heidän valtaansa alistuttaisiin hinnalla millä hyvänsä.” Kun perheet kuulivat tästä uhkavaatimuksesta, ne päättivät pitää kokoukset kaikessa hiljaisuudessa herättämättä tarpeetonta huomiota.
Tämä oli kuitenkin vasta alkua todistajien kohtaamalle vastustukselle. Kun Ropatin sisar ja tämän mies 12 vuotta myöhemmin oppivat totuuden ja erosivat kirkosta, kylän vanhimmat karkottivat sieltä kaikki todistajat. Ropati kirjoittaa: ”Tuona iltana kaikki todistajaperheet kokosivat tavaransa, lastasivat ne veneisiin ja pakenivat saaren suurimpaan kylään. Entiset naapurit ryöstivät heidän talonsa ja viljelyksensä.”
Vainosta huolimatta julistajat kokoontuivat edelleen rohkeasti palvontatilaisuuksiinsa. ”Perheet toimivat niin kuin olisivat olleet lähdössä viikonloppuretkelle”, Ropati kertoo. ”He meloivat lauantaiaamuna syrjäiselle pikku saarelle ja tulivat takaisin sunnuntai-iltana, kun olivat saaneet kokouksensa pidettyä.” Noihin aikoihin monet perheet tekivät myös pitkiä ja vaivalloisia venematkoja Tokelausta Samoaan vuosittaisiin piirikonventteihin.
Lopulta hellittämätön vastustus kuitenkin pakotti todistajaperheet muuttamaan Uuteen-Seelantiin, ja vuonna 1990 atolleilla ei sen vuoksi enää ollut todistajia. Ivan Thompson, joka toimi silloin tienraivaajana Apiassa, johti kuitenkin kirjeitse tutkistelua Lone Temalle, Tokelaussa asuvalle nuorelle miehelle. Lone edistyi hengellisesti hyvää vauhtia ja palvelee nyt vanhimpana Australiassa.
Monet julistajat palasivat myöhemmin Tokelauhun. Geoffrey Jackson, joka työskenteli tuolloin Samoan haaratoimistossa, yritti turhaan saada yhteyttä Uuden-Seelannin Tokelaun-asioista vastaavaan viranomaiseen keskustellakseen ongelmista, joita Jehovan todistajat kohtasivat atolleilla. Hän kirjoittaa: ”Minulle annettiin kuitenkin lupa vierailla Tokelaussa, koska tein kielitieteellistä työtä, ja matkan aikana laivan kapteeni pyysi minua ja erästä toista miestä päällystön tiloihin nauttimaan virvokkeita. Kyseinen mies oli juuri se Tokelaun asioista vastaava viranomainen, jota olimme yrittäneet tavoittaa! Puhuimme yli tunnin. Keskustelumme päätteeksi hän kiitti minua ja lupasi tehdä voitavansa helpottaakseen Tokelaun veljien tukalaa tilannetta.”
Jehovan todistajien työtä vastustetaan silti edelleen Tokelaussa. Kun Fuimanu ja Hatesa Kirifin nuorin lapsi kuoli vuonna 2006 ja Fuimanu piti hautajaisissa Raamattuun perustuvan puheen, vanhinten neuvosto uhkasi karkottaa heidän perheensä saarelta. Myöhemmin Fuimanua uhkailtiin, koska hän kieltäytyi työskentelemästä sikäläisessä kirkossa, ja häntä ja hänen vaimoaan painostettiin osallistumaan poliittiseen toimintaan. Siitä huolimatta hän ja hänen perheensä ovat pysyneet lujana uskossa, ja siksi heidän uskonsa on vahvistunut entisestään. Fuimanu sanoo: ”Olemme oppineet luottamaan Jehovaan koettelemusten aikana.” (Jaak. 1:2–4.) He ovat huomanneet, että Jehova ei hylkää uskollisia palvelijoitaan (5. Moos. 31:6).
JEHOVA SIUNAA HENGELLISTÄ KASVUA
Sen jälkeen kun hyvä uutinen saapui Samoaan, eri haaratoimistot ovat valvoneet siellä suoritettavaa Valtakunnan työtä. Nykyään neljästä ahkerasta veljestä koostuva maakomitea huolehtii Samoasaarilla tehtävästä työstä Australian haaratoimiston valvonnassa. Vuosien mittaan samoalaisveljet ovat ponnistelleet kovasti, jotta Valtakunnan sanoma saataisiin vietyä kaikkein syrjäisimmillekin alueille. Amerikan Samoassa järjestettävien säännöllisten todistuskampanjoiden yhteydessä on käyty Tutuilan saaresta yli 300 kilometriä pohjoiseen sijaitsevassa Swains Islandissa ja noin 100 kilometriä itään sijaitsevilla Manu’asaarilla. Näillä käynneillä julistajat ovat levittäneet satoja julkaisuja ja aloittaneet kiinnostuneille kymmenittäin raamatuntutkisteluja. Toiset ovat pyrkineet laajentamaan palvelusta omalla alueellaan saarnaamalla niille, jotka puhuvat jotakin vierasta kieltä.
KÄÄNNÖSTYÖ TEHOSTUU
Julistajien määrän kasvaessa on tarvittu myös lisää samoankielistä kirjallisuutta. Tämän tarpeen täyttämistä silmällä pitäen Geoffrey Jackson ja hänen vaimonsa Jenny saivat vuonna 1985 siirron lähetysalueeltaan Tuvalusta Samoan haaratoimistoon. Geoffreyn tehtävänä oli valvoa samoan kielen käännösryhmää, jossa oli kaksi jäsentä. Hän kertoo: ”Aluksi kääntäjät tekivät työtään Betelin ruokasalin pöytien ääressä. Heidän oli joka aamu korjattava pois aamiaistarvikkeet, ennen kuin he pääsivät aloittelemaan käännöstyötä. Juuri ennen puoltapäivää he sitten panivat käännösmateriaalinsa syrjään ja kattoivat pöydät lounasta varten. Aterian päätyttyä he jälleen raivasivat pöydät puhtaaksi, jotta voisivat jatkaa kääntämistä.”
Nämä jatkuvat häiriöt vähensivät tuottavuutta. Kääntäminenkin oli turhan työlästä ja aikaa vievää. ”Suuri osa aineistosta kirjoitettiin ensin käsin, minkä jälkeen se kirjoitettiin puhtaaksi kirjoituskoneella”, Geoffrey muistelee. ”Korjausluvun ja tarkastuksen vuoksi jokainen käsikirjoitus kirjoitettiin uudelleen useita kertoja, ennen kuin se oli valmis painettavaksi.” Kun haaratoimistoon vuonna 1986 hankittiin ensimmäinen tietokone, tällaista moninkertaista työtä täytyi tehdä enää harvoin jos koskaan. Lisääntynyt tietotekniikan hyödyntäminen on sittemmin nopeuttanut entisestään kääntämistä ja painamista.
Paljon vaivaa on nähty erityisesti Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtien kääntämisen ja julkaisemisen hyväksi. Vuoden 1993 tammikuusta lähtien samoankielinen Vartiotorni on painettu samanaikaisesti englanninkielisen lehden kanssa – vieläpä nelivärisenä. Sitten vuonna 1996 Herätkää!-lehti alkoi ilmestyä neljännesvuosittain samoaksi. Geoffrey kertoo: ”Herätkää!-lehden julkaisemisesta ilmoitettiin sanomalehden ja radion lisäksi myös valtakunnallisissa televisiouutisissa.”
Tällä hetkellä joukko ahkeria kääntäjiä pitää huolen siitä, että tarvittavat julkaisut saadaan käännettyä samoaksi. Kaikkialla maailmassa toimivien käännösryhmien tavoin he ovat saaneet perusteellista valmennusta voidakseen ymmärtää lukemaansa paremmin ja kehittää edelleen taitojaan. Se on auttanut heitä kääntämään tarkemmin ja olemaan tuottoisampia.
HAARATOIMISTOA TÄYTYY LAAJENTAA
Kun Milton G. Henschel oli Samoassa vyöhykevierailulla vuonna 1986, kävi selväksi, että Sinamogan lähetyskoti oli liian pieni haaratoimiston kasvaviin tarpeisiin. Siksi hallintoelin lähetti veljiä Brooklynissa toimivalta suunnittelu- ja rakennusosastolta sekä Australian haaratoimiston alueellisesta suunnittelutoimistosta Samoaan arvioimaan suurempien tilojen tarvetta. Veljet suosittelivat, että hankittaisiin kolmen hehtaarin tontti Siusegasta, viisi kilometriä Sinamogasta sisämaahan päin, ja että sinne rakennettaisiin uusi Betel. Kun uusi haaratoimisto valmistuisi, voitaisiin vanha Sinamogassa sijaitseva Betel-koti purkaa ja sen tilalle voitaisiin rakentaa konventtisali.
Uuden haaratoimiston rakentaminen alkoi vuonna 1990, ja se osoittautui hyvin kansainväliseksi hankkeeksi. Kaikkiaan 44 kansainväliseen palvelijaryhmään kuuluvaa, 69 kansainvälisen vapaaehtoisjoukon edustajaa, 38 paikallista kokoaikaista vapaaehtoistyöntekijää sekä useat osa-aikaiset työntekijät työskentelivät yksimielisesti rakennushankkeen parissa. Työn ollessa täydessä käynnissä iski kuitenkin katastrofi.
KATASTROFI YLLÄTTÄÄ!
Hirmumyrsky Val, joka oli voimakkaimpia eteläisellä Tyynellämerellä koskaan koettuja myrskyjä, iski Samoaan 6. joulukuuta 1991. Jopa 260 kilometrin tuntinopeudella puhaltavat tuulet piiskasivat näitä pieniä saaria viisi päivää, riipivät lehdettömiksi 90 prosenttia kasvillisuudesta ja aiheuttivat noin 260 miljoonan euron vahingot. Ikävä kyllä 16 ihmistä menetti henkensä.
”Haaratoimisto aloitti nopeasti avustustoimet”, toteaa John Rhodes. Muutamassa päivässä Fidžin haaratoimistosta saapui rahtikontillinen avustustarvikkeita. Pian saatiin lisäksi varoja muista Tyynenmeren alueen haaratoimistoista.
”Ensin täytettiin kaikkein kiireellisimmät tarpeet”, kirjoittaa Dave Stapleton, joka oli kansainvälisessä palvelijaryhmässä rakentamassa Siusegaan uutta haaratoimistoa. ”Niihin kuului puhtaan veden, suojapeitteiden, polttoöljyn ja lääkintätarvikkeiden jakaminen hädänalaisille veljille. Seuraavaksi korjasimme Sinamogan Betelin sellaiseen kuntoon, että sitä voitiin käyttää, ja kunnostimme rakenteilla olevan haaratoimiston vahingoittuneet rakennukset. Myöhemmin korjasimme ja rakensimme uudelleen vahingoittuneita valtakunnansaleja, lähetyskoteja ja joidenkin todistajien koteja. Tähän työhön kului kuukausia.”
Kun viranomaiset myöhemmin antoivat uskonnollisille ryhmille – myös Jehovan todistajille – varoja toimitilojen kunnostamiseen, veljet palauttivat rahat. He ehdottivat lähettämässään kirjeessä, että koska kaikki todistajille aiheutuneet vahingot oli jo saatu korjattua, ylimääräiset varat voitaisiin käyttää julkisten rakennusten kunnostamiseen. Kiitollisina viranomaiset alensivat ulkomailta tuotavien haaratoimiston rakennustarvikkeiden tullimaksuja, mikä merkitsi tuntuvia säästöjä.
”PALJON ENEMMÄN KUIN OLEMME ROHJENNEET TOIVOA”
Kun hirmumyrskyn tuhot oli korjattu, uuden haaratoimiston rakentaminen eteni joutuisasti. Puolitoista vuotta myöhemmin, toukokuussa 1993, Betel-perhe pääsi pitkän odotuksen jälkeen muuttamaan Sinamogasta uuteen kotiinsa Siusegaan.
Syyskuussa 1993 saapui 85 Jehovan todistajaa Australiasta, Havaijista, Uudesta-Seelannista ja Yhdysvalloista rakentamaan konventtisalia Sinamogaan. Kaikki nämä ammattilaiset matkustivat Samoaan omalla kustannuksellaan. ”Rakennustyömaalla käytettiin erilaisia termejä ja mittajärjestelmiä”, kirjoittaa australialaisten ryhmää johtanut Ken Abbott, ”mutta Jehovan henki auttoi meitä voittamaan iloisin mielin kaikki vaikeudet.”
Abraham Lincoln, joka kuului Havaijista saapuneeseen ryhmään, huomauttaa: ”Kaikkiin vaikutti myönteisesti se, että he itse näkivät kansainvälisen veljesseuran toiminnassa.”
Tämän kansainvälisen rakennusryhmän yhteistyö johti siihen, että konventtisali valmistui vain kymmenessä päivässä. Paikalliset julistajat saivat arvokasta ammattitaitoa työskentelemällä yhdessä vieraidensa kanssa, minkä lisäksi he hyötyivät hengellisesti. Rakennushankkeen valmistuttua jotkut julistajat aloittivatkin tienraivauksen tai Betel-palveluksen.
Viimein 20. ja 21. marraskuuta 1993 haaratoimisto ja konventtisali vihittiin käyttöön. Vihkiäispuheet piti hallintoelimeen kuuluva John Barr. Monien tähän onnelliseen tilaisuuteen osallistuneiden tunteet puki sanoiksi kokenut lähetystyöntekijä Paul Evans, joka sanoi: ”Jehova on siunannut meitä paljon enemmän kuin olemme rohjenneet toivoa.”
TOTUUS MUUTTAA IHMISTEN ELÄMÄN
Kun Jumalan sanan totuus koskettaa ihmisten sydäntä, he haluavat saattaa elämänsä sopusointuun Jehovan ylevien mittapuiden kanssa. Monet samoalaiset ovat kokeneet, että Jumalan sanalla on voimaa saada aikaan tällaisia muutoksia. (Ef. 4:22–24; Hepr. 4:12.)
Esimerkiksi Ngongo ja Maria Kupu ”elivät pimeydessä”, kuten Samoassa päin sanotaan, eli asuivat yhdessä olematta kuitenkaan naimisissa. ”Olimme tutkineet Ngongon ja Marian kanssa jo jonkin aikaa”, selittää Fred Wegener, ”mutta emme tajunneet, etteivät he olleet naimisissa. Erään kerran he sitten esittelivät ylpeinä hiljattain hankkimaansa vihkitodistusta. Pian tämän jälkeen heidät kastettiin. Vaikka Ngongo on nyt kuollut, Maria palvelee edelleen vakituisena tienraivaajana Amerikan Samoassa.”
Toinen haaste, jonka uudet joutuvat Samoasaarilla kohtaamaan, liittyy veren pyhyyteen. Samoalaisilla on tapana kuristaa porsaat ja kanat ennen niiden kypsentämistä ja syömistä. Tällainen tapa on kuitenkin kielletty Jumalan sanassa. (1. Moos. 9:4; 3. Moos. 17:13, 14; Apt. 15:28, 29.) Eräs Amerikan Samoassa asuva nuori nainen oli yllättynyt, kun hän näki omasta Raamatustaan, että Jumala on antanut tällaisista asioista selviä käskyjä. Julie-Anne Padget selittää: ”Vaikka hänen perheensä kävi kirkossa ja luki Raamattua säännöllisesti, hän oli lapsesta saakka syönyt lihaa, josta ei ollut vuodatettu verta. Hän kuitenkin päätti heti noudattaa Raamatun käskyä ja olla syömättä lihaa verineen.” Nykyään kaikkialla Samoassa tiedetään hyvin, miten Jehovan todistajat suhtautuvat veren pyhyyteen. Lisäksi sikäläiset lääketieteen ammattilaiset ovat yleensä halukkaita kunnioittamaan verensiirtoja koskevaa kantaamme.
NUORET YLISTÄVÄT LUOJAANSA
Samoassa vanhemmat opettavat lapsiaan valmistamaan ruokaa, siivoamaan, pitämään huolta kasvimaasta ja hoitamaan nuorempia sisaruksiaan. Tällainen varhainen valmennus voi osaltaan selittää, miksi monet samoalaislapset huolehtivat myös hengellisistä velvollisuuksista jo varsin nuorina. Jotkut heistä ovat asennoituneet Jehovan puolelle, vaikka eivät saa tukea perheenjäseniltään.
Ane Ropati oli 13-vuotias, kun hänen vanhempansa lakkasivat käymästä kokouksissa. Niinpä hän käveli säännöllisesti kahden veljensä ja pikkusiskonsa kanssa kokouksiin valtakunnansalille kahdeksan kilometrin päähän. Myöhemmin hän toimi tienraivaajana ja työskenteli haaratoimiston rakennustyömaalla Siusegassa. Ane kirjoittaa: ”Lähetystyöntekijät vaikuttivat elämääni suuresti ja auttoivat minua edistymään hengellisesti.” Ane tapasi työmaalla Steve Gauldin, Australiasta tulleen vapaaehtoistyöntekijän. Mentyään naimisiin he toimivat kansainvälisessä palvelijaryhmässä Kaakkois-Aasiassa, Afrikassa ja Venäjällä, ja palasivat sitten Samoan Beteliin. Nykyään he palvelevat Australian haaratoimistossa.
OPETUSTA ÄÄNIAALTOJEN VÄLITYKSELLÄ
Vuosien varrella Jehovan todistajat ovat levittäneet Valtakunnan hyvää uutista mitä erilaisimmilla tavoilla. Yksi erityisen tehokas keino ovat olleet radiolähetykset. Eräs Apiassa toimiva yksityinen FM-radioasema pyysi, että Jehovan todistajat esittäisivät tammikuusta 1996 lähtien viikoittain radio-ohjelman nimeltä ”Vastauksia raamatullisiin kysymyksiin”.
Samoan haaratoimistossa palvelevat Leva Faai‘u ja Palota Alagi laativat näihin ohjelmiin käsikirjoitukset ja esittivät ne. Leva selittää: ”Ensimmäisessä ohjelmassa veli Alagi herätti monia kysymyksiä: Oliko Nooan päivinä vedenpaisumus? Mistä kaikki vesi tuli, ja mihin se joutui? Miten kaikki eläimet mahtuivat arkkiin? Minä vastasin kysymyksiin lainaamalla katkelmia julkaisuistamme. Ohjelman lopussa esittelimme seuraavan viikon aiheen ja kehotimme niitä kuulijoita, joilla oli kysyttävää, ottamaan yhteyttä paikallisiin Jehovan todistajiin. Muissa ohjelmissa tarkasteltiin esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: Miksi Salomolla oli monta vaimoa mutta kristityillä saa olla vain yksi? Voisiko rakastava Jumala kiduttaa ihmisiä ikuisesti helvetintulessa? Onko Raamattu lähtöisin ihmisistä vai Jumalasta?”
Tämä radio-ohjelma jatkui yli vuoden ja herätti paljon kiinnostusta. ”Monet kertoivat pitävänsä ohjelmasta ja kuuntelevansa sitä säännöllisesti”, sanoo Ivan Thompson. ”Jotkut sanoivat, etteivät olleet tienneet, että Raamatussa vastataan niin kiinnostaviin kysymyksiin.”
VALTAKUNNANSALEJA TARVITAAN
1990-luvulla useimmat Samoan ja Amerikan Samoan seurakunnista kokoontuivat yksityiskodeissa tai yksinkertaisista materiaaleista kyhätyissä rakennuksissa. ”Yleensä kyläläiset halveksivat näitä kokouspaikkoja”, sanoo Stuart Dougall, joka kuului maakomiteaan vuosina 2002–07. Tafunassa Amerikan Samoassa sijaitseva 25 vuotta vanha valtakunnansali oli lisäksi alkanut näyttää ikääntymisen merkkejä. Oli tullut aika rakentaa sen tilalle uusi sali.
Uutta valtakunnansalia varten tarvittiin kuitenkin suurempi tontti, jota oli vaikea löytää pieneltä Tutuilan saarelta. Veljet lähestyivät erästä naista, joka oli huomattava katolilainen ja omisti maata Petesasta, läheltä silloista valtakunnansalia. Kun nainen kuuli, että veljet tarvitsivat maata palvontapaikan rakentamista varten, hän lupasi puhua asiasta tyttärelleen, joka oli suunnitellut, että tontille rakennettaisiin liiketiloja. Veljien rukouksiin vastattiin, kun nainen kolme päivää myöhemmin kertoi myyvänsä maan heille, koska hänen sanojensa mukaan ”Jumalan pitäisi olla etusijalla”.
Wallace Pedro kirjoittaa: ”Hän jopa luovutti meille tontin kauppakirjan ennen kuin olimme suorittaneet maksun, sillä hän tiesi meidän olevan rehellisiä ja maksavan koko summan. Niin me tietysti maksoimmekin.” Tälle tontille rakennettiin kaunis 250-paikkainen, ilmastoitu valtakunnansali, ja se vihittiin käyttöön vuonna 2002.
Vuonna 1999 Jehovan todistajat käynnistivät ohjelman, jonka tarkoitus on edistää valtakunnansalien rakentamista vähävaraisiin maihin. Samoasaarilla ensimmäinen tällaisista saleista rakennettiin Lefagaan, Upolun saaren etelärannikolla sijaitsevaan syrjäiseen kylään. Lefagan kymmenen julistajan seurakunta oli aikaisemmin kokoontunut seinättömässä, olkikattoisessa tilassa erään todistajan talon yhteydessä.
Rakennushanketta valvoi australialainen Jack Sheedy, joka oli vaimonsa Coralin kanssa palvellut Tongassa seitsemän vuotta. Hän kirjoittaa: ”Kaukaa katsottuna rakentamassa olleet maanviljelijät, kalastajat ja perheenäidit näyttivät muurahaisilta, jotka vilistivät työmaalla edestakaisin.”
Kun 60-paikkainen valtakunnansali saatiin valmiiksi vuonna 2001, kyläläiset ihastelivat sen ulkonäköä. ”Teidän salinne ovat arvokkaan yksinkertaisia ja siksi viehättäviä”, he sanoivat. ”Ne ovat aivan erilaisia kuin meidän prameat kirkkomme, jotka on usein ahdettu täyteen siivottomassa kunnossa olevia kalusteita.” Kokouksissa läsnäolijoiden määrä kasvoi jyrkästi. Vuonna 2004 tähän uuteen saliin kokoontui 205 henkeä Kristuksen kuoleman muistojuhlaan.
Vuoden 2005 loppupuolelle tultaessa rakennusohjelma vähävaraisten maiden auttamiseksi oli johtanut siihen, että Samoasaarilla oli rakennettu neljä uutta valtakunnansalia ja kunnostettu kolme salia. Lisäksi oli remontoitu Apiassa sijaitseva Sinamogan konventtisali. Muissa vähävaraisissa maissa asuvien julistajien tapaan samoalaisveljemme arvostavat syvästi rakkaudellista tukea, jota eri puolilla maailmaa elävät kristityt veljet ja sisaret ovat heille antaneet (1. Piet. 2:17).
MUKAUTUMISTA MUUTTUVIIN OLOSUHTEISIIN
Monet samoalaiset ovat muuttaneet ulkomaille. Heitä on tätä nykyä suuria yhteisöjä esimerkiksi Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Yhdysvalloissa, erityisesti Havaijissa. Noissa maissa toimii yli 700 todistajaa 11 samoankielisessä seurakunnassa ja kahdessa ryhmässä. Samoalaisia on myös englanninkielisissä seurakunnissa niissä maissa, joihin he ovat asettuneet.
Jotkut samoalaiset todistajat ovat saaneet hengellistä valmennusta ulkomailla ja käyttäneet sitä hyödyksi Samoassa tai Amerikan Samoassa. Esimerkiksi 1990-luvulla Talalelei Leauanae, Sitivi Paleso‘o, Casey Pita, Feata Sua, Andrew Coe ja Sio Taua kävivät palvelijoiden valmennuskoulun Australiassa ja palasivat sitten Samoaan edistämään Valtakunnan työtä. Nykyään Andrew palvelee vaimonsa Fotuosamoan kanssa Samoan Betelissä. Sio ja hänen vaimonsa Ese olivat useita vuosia kierrostyössä pieni poikansa El-Nathan mukanaan. Nykyään Sio kuuluu maakomiteaan. Muut koulusta valmistuneet palvelevat uskollisesti vanhimpina, tienraivaajina tai julistajina omissa seurakunnissaan.
Mihin tämä erinomainen työ on johtanut? Vuonna 2008 Samoan ja Amerikan Samoan 12 seurakunnassa toimi enimmillään 620 julistajaa. Vuoden 2008 muistonvietossa oli läsnä yli 2300 henkeä. Näin ollen Samoasaarilla on edelleenkin odotettavissa kasvua.
ETEENPÄIN JEHOVAN JÄRJESTÖN MUKANA
Vuosien mittaan monet rehellissydämiset samoalaiset ovat osoittaneet vastakaikua Jumalan valtakunnan hyvälle uutiselle (Matt. 24:14). Meriä kulkeneiden esi-isiensä tavoin he ovat voittaneet lukuisia vaikeuksia matkallaan Saatanan hallitsemasta vanhasta maailmasta kohti uutta hengellistä kotia Jehovan hengen ohjaamassa järjestössä. Perheen vastustus, kyläyhteisöstä karkottaminen, pappien propaganda, viranomaisten laatimat rajoitukset, lihalliset houkutukset ja muut koettelemukset eivät ole estäneet heitä palvelemasta tosi Jumalaa Jehovaa (1. Piet. 5:8; 1. Joh. 2:14). Tämän ansiosta he saavat nykyään nauttia turvallisuudesta hengellisessä paratiisissa (Jes. 35:1–10; 65:13, 14, 25).
Heidän matkansa ei kuitenkaan ole vielä päättynyt. Aivan lähellä odottaa lopullinen määränpää – maanpäällinen paratiisi Jumalan valtakunta-hallituksen vanhurskaan hallinnon alaisuudessa (Hepr. 11:16). Maailmanlaajuisen veljesseuran yhteydessä ja Jumalan sanan sekä hänen voimakkaan pyhän henkensä opastamina Samoasaarten Jehovan todistajat suuntaavat kulkunsa yhä eteenpäin, ja he ovat lujasti päättäneet saavuttaa määränpäänsä.
[Alaviitteet]
a Nimi ”lapita” viittaa Uudessa-Kaledoniassa sijaitsevaan paikkaan, josta löydettiin tämän kansan valmistamaa ainutlaatuista keramiikkaa.
b Länsi-Samoa vaihtoi nimensä Samoaksi vuonna 1997. Tässä tekstissä käytetään kauttaaltaan nimeä Samoa.
c Monista Haroldin isännän, Taliutafa Youngin, jälkeläisistä tuli myöhemmin Jehovan todistajia. Tämän miehen lapsenlapsi Arthur Young palvelee tätä nykyä vanhimpana ja tienraivaajana Tafunan seurakunnassa Amerikan Samoassa. Arthurin kalleimpia aarteita on Raamattu, jonka Harold Gill antoi hänen perheelleen.
d Samoalaisilla on etunimi, esimerkiksi Pele, ja sukunimi. Sukunimensä Fuaiupolu Pele oli saanut isältään. Lisäksi joillakuilla samoalaisilla on oikeus käyttää eräänlaista päällikön nimeä. Jotkut Jehovan todistajat luopuvat tästä nimestä tai eivät halua sellaista, koska heistä sen merkitys on osaksi poliittinen tai maailmallinen. Tässä kertomuksessa käytämme pääosin etunimeä ja sen jälkeen yleisintä sukunimeä, kuten Pele Fuaiupolun tapauksessa.
e Tämä elokuva julkaistiin videona vuonna 1995 (suom. 1996), ja se on saatavana arabiaksi, englanniksi, espanjaksi, hollanniksi, italiaksi, japaniksi, kiinaksi (kantoniksi ja mandariiniksi), koreaksi, kreikaksi, norjaksi, portugaliksi (Brasilian ja Euroopan), ranskaksi, ruotsiksi, saksaksi, suomeksi, tanskaksi ja tšekiksi.
f Ropati kastettiin myöhemmin Uudessa-Seelannissa.
[Huomioteksti s. 77]
”Tänä yönä te kuulitte Valtakunnan sanoman. Toivon vilpittömästi, että otatte siitä vaarin.”
[Huomioteksti s. 98]
”Lapset tapasivat ilmoittaa saapumisestamme kylään huutamalla: ’Täältä tulee Harmagedon!’”
[Huomioteksti s. 108]
”Vava‘uun menevä bussi on aina ajassa – se tulee sitten kun tulee.”
[Tekstiruutu/Kuva s. 69, 70]
Vanhoja ja uusia uskontoja Samoasaarilla
Muinaisissa samoalaisissa uskonnoissa sekoittuivat toisiinsa monijumalaisuus, animismi, spiritismi ja esi-isien palvonta, mutta niihin ei kuulunut temppeleitä, jumalankuvia eikä järjestäytynyttä papistoa. Uskonto oli lyönyt leimansa kaikkiin elämän puoliin. Miksi samoalaiset olivat kuitenkin valmiita uskonnolliseen muutokseen, kun Lontoon lähetysseuran lähetystyöntekijät saapuivat vuonna 1830?
Eräs muinainen samoalainen taru kertoi, että voimakas uusi uskonto tekisi lopun vanhojen jumalien vallasta. Samoalaispäälliköt (matai) päättelivät, että lähetystyöntekijät edustivat tätä uutta uskontoa. Kuningas Malietoa valitsi kristittyjen Jumalan Jehovan ja käski alamaisiaankin tekemään samoin.
Niin katolilaisten, metodistien, mormonien kuin Lontoon lähetysseurankin lähetystyöntekijät saivat paljon seuraajia, ja nykyään lähes kaikki Samoasaarten asukkaat kuuluvat johonkin kirkkoon. Sekä Samoan että Amerikan Samoan hallituksella on oma uskonnollinen mottonsa: ”Jumala on Samoan perustus” ja ”Samoa, olkoon Jumala etusijalla”. Televisiokanavilla esitetään runsaasti uskonnollista ohjelmaa.
Uskonnon vaikutus on voimakkainta kylissä, joissa päälliköt päättävät usein asukkaiden puolesta, mihin uskontokuntaan näiden pitää kuulua. Joitakuita jopa painostetaan lahjoittamaan yli 30 prosenttia tuloistaan sikäläisten pappien ja kirkon hankkeiden hyväksi. Yhä useammat pitävät tätä rasittavana taakkana. Toisinaan järjestetään kilpailuja, jotta saataisiin selville, kuka pystyy lahjoittamaan eniten rahaa, ja jotkin kirkot ilmoittavat voittajien nimet.
Monissa kylissä kaikki seisahtuu äkisti päivittäisen san ajaksi. Sa on 10–15 minuuttia kestävä rukoushetki. Pitkiä keppejä kantavat nuoret miehet asettuvat tienvarteen säännöllisen välimatkan päähän toisistaan valvomaan, että tapaa noudatetaan. Rikkojia saatetaan nuhdella, heille voidaan antaa peräti sadan dollarin sakko tai heitä voidaan vaatia tarjoamaan ateria kylän vanhimmille tai koko kylän väelle. Ääritapauksissa heidät saatetaan jopa piestä tai karkottaa kylästä.
Kerran kierrosvalvoja John Rhodes oli tulossa vaimonsa Helenin kanssa Savai’issa sijaitsevaan Salimun kylään matkasta uupuneena. Koska sa oli juuri alkanut, vartijat pyysivät heitä odottamaan kylän laidalla. Rhodesit odottivat tottelevaisesti, kunnes sa päättyi, ja menivät sitten majapaikkaansa.
Kuultuaan tapauksesta kylän ylin päällikkö esitti anteeksipyynnön Rhodesien emännälle. Päällikkö sanoi, että todistajat olivat kunniavieraita, ja neuvoi vartijoita päästämään Rhodesit kylään milloin vain – vaikka kesken san. Mistä tämä erikoishuomio johtui? Päällikön poika, nuori Sio, tutki Raamattua todistajien kanssa ja edistyi hyvin hengellisesti. Sio Taua kuuluu nykyään Samoan maakomiteaan.
[Kuva]
John ja Helen Rhodes
[Tekstiruutu s. 72]
Samoa, Amerikan Samoa ja Tokelau lyhyesti
Maa
Samoa koostuu kahdesta pääsaaresta, Upolusta ja Savai’ista, jotka erottaa toisistaan lähes 20 kilometriä leveä salmi, sekä useista pienemmistä saarista, joilla myös on asutusta. Amerikan Samoa sijaitsee noin 100 kilometriä kaakkoon Samoasta, ja siihen kuuluu yksi pääsaari Tutuila sekä muun muassa Manu’asaaret, Swains Island, Aunu’u ja asumaton Rose Islandin atolli. Tokelaun muodostavat kolme matalaa koralliatollia, jotka sijaitsevat melkein 500 kilometriä Samoasta pohjoiseen.
Väestö
Samoassa on yli 214000 asukasta ja Amerikan Samoassa noin 57000. Tokelaun asukasluku on suunnilleen 1400. Yli 90 prosenttia on polynesialaisia; loput ovat aasialaisia, eurooppalaisia tai osaksi polynesialaisia.
Kielet
Pääkieli on samoa, vaikka useimmilla on toisena kielenä englanti. Tokelaussa puhutaan tokelauta, joka muistuttaa samoaa.
Elinkeinot
Pääelinkeinoja ovat maatalous, turismi, tonnikalanpyynti ja kalanjalostus.
Ravinto
Ruokavalio koostuu pääasiassa tärkkelyspitoisesta taarosta, vihreistä banaaneista, leipäpuun hedelmistä sekä kookosmaidosta. Lisäksi aterioilla voidaan tarjota sianlihaa, kanaa tai kalaa. Myös trooppisia hedelmiä, kuten papaijoita, ananaksia ja mangoja, on runsaasti.
Ilmasto
Koska nämä saaret sijaitsevat lähellä päiväntasaajaa, niillä on kuumaa ja kosteaa suurimman osan vuotta. Tutuilan saarella Pago Pagossa Amerikan Samoassa sataa joka vuosi yli 5000 millimetriä.
[Tekstiruutu s. 75]
”Oikein hyvä kirja”
Veli Harold Gill toi Amerikan Samoaan 3500 samoankielistä kirjasta Missä ovat kuolleet? tarkoituksenaan levittää ne. Kun Harold vei kirjasen kuvernöörille, tämä ehdotti, että hän näyttäisi sitä kaikille uskonnollisille johtajille, jotta nämä voisivat ilmoittaa kuvernöörin lainopilliselle neuvonantajalle, sopisiko se julkiseen levitykseen. Miten uskonnolliset johtajat suhtautuivat?
Lontoon lähetysseuran pappi oli ystävällinen ja myötämielinen. Seitsemännen päivän adventisteja Haroldin toimet eivät juurikaan kiinnostaneet – kunhan hän vain pysyisi erossa heidän laumastaan. Laivaston pappi oli hieman ivallinen muttei vihamielinen. Erään odottamattoman tapauksen vuoksi Haroldin ei tarvinnut lainkaan käydä katolisen papin luona. Harold oli antanut kirjasen sille samoalaiselle poliisille, joka vei hänet tapaamaan kuvernööriä. Muutaman päivän päästä Harold kysyi poliisilta, mitä mieltä tämä oli lukemastaan.
Poliisi vastasi murteellisella englannillaan: ”Pomo [kuvernöörin neuvonantaja] käski menemään [katolisen] papin luo kysymään, onko tämä kirja hyvä. Menin puun alle lukemaan sitä. Ajattelin, että kirja on hyvä, mutta jos näytän sitä papille, pappi sanoo, ettei se ole hyvä. Siksi sanoin pomolle, että pappi sanoo: ’Oikein hyvä kirja.’”
Myöhemmin kuvernöörin neuvonantaja kutsui Haroldin toimistoonsa. Hänen selaillessaan kirjasta Harold selitti sen sisältöä. Neuvonantaja tarttui puhelimeen ja soitti puhelun antaakseen luvan kirjasen levittämiselle. Harold levitti saarilla lähes kaikki tuomansa kirjaset.
[Tekstiruutu s. 76]
Perinteinen samoalainen kulttuuri
Vuonna 1847 Lontoon lähetysseuran lähetystyöntekijä George Pratt kuvaili samoalaisia ”Polynesian, jollei koko maailman, huomattavimmiksi etiketin noudattajiksi”. Perinteistä samoalaista kulttuuria leimaa niin sanottu fa’a Samoa (samoalainen tapa), pitkälle kehitetty järjestelmä, joka säätelee elämän kaikkia puolia.
Tärkeintä näissä käyttäytymissäännöissä on ”kunnioitus, jopa palvonta, jota osoitetaan niitä kohtaan, jotka ovat ’korkeammassa asemassa’”, sanotaan kirjassa Samoan Islands. Kunnioitus heijastuu hyvistä tavoista, korrektista puheesta ja uskollisuudesta omaa perhettä ja kylää kohtaan. Useimmista olisi ennenkuulumatonta hylätä esi-isien tavat ja uskonto.
Sukujen päälliköt (matai) vaalivat näitä perinteitä ja johtavat yhden tai useamman sukulaisperheen päivittäisiä asioita ja edustavat sukua kyläneuvostossa. He vaativat ehdotonta tottelevaisuutta ja pitävät valtaansa yllä määräämällä rangaistuksia: sakkoja, pieksemisiä tai jopa kylästä karkotuksia. Esimerkiksi erään kylän matai-päälliköt sakottivat pappia, joka käski poikia heittelemään Jehovan todistajia kivillä.
Kylässä saattaa olla 10–50 matai-päällikköä. Useimmat valitsee suku (aiga), mutta jotkut perivät aseman automaattisesti. Arvonimet määräytyvät tiukan hierarkian mukaan. Kussakin kylässä on ylin päällikkö (ali’i), joka johtaa kyläneuvostoa. Puhuva päällikkö (tulafale) huolehtii seremonioista. Jokaisella matai-päälliköllä ei kuitenkaan ole poliittisia tai uskonnollisia tehtäviä. Joku saattaa hoitaa vain suvun asioita, kuten valvoa sen maaomaisuutta, jolloin hänellä on valta päättää, miten sitä käytetään.
[Tekstiruutu/Kuva s. 79]
”Jehovan mies”
SAUVAO TOETU
SYNTYNYT 1902
KASTETTU 1954
TAUSTA Ensimmäinen, joka otti totuuden vastaan Faleasiussa. Hänen tontilleen rakennettiin myöhemmin valtakunnansali. Hänen poikansa Tafiga Sauvao kertoo:
VUONNA 1952 luoksemme Faleasiuhun tuli Apiasta muuan isän sukulainen. Tuo mies oli Jehovan todistajien yhteydessä ja halusi keskustella isän kanssa Raamatusta. Useat muut kylässä asuvat sukulaiset päättivät tulla kuuntelemaan keskustelua. Tunninmittaisia nokkaunia lukuun ottamatta he puhuivat keskeytyksettä lauantaiaamusta maanantai-iltapäivään. Kun seuraavina neljänä viikonloppuna oli käyty samanlaiset keskustelut, isä totesi viimein: ”Uteliaisuuteni on tyydytetty. Olen löytänyt totuuden.” Meidän perheemme lisäksi totuuden omaksui myös isän lanko Finau Feomaia perheineen.
Isä alkoi heti kertoa muille oppimastaan. Sukulaiset olivat järkyttyneitä, koska he olivat pitäneet häntä hartaana seitsemännen päivän adventistina. He pilkkasivat häntä Jehovan mieheksi, mikä oli todellisuudessa kohteliaisuus! Vaikka isä oli pienikokoinen, hän oli sydämeltään peloton ja osasi ajatella selkeästi ja puhua vetoavasti. Näin hän kykeni puolustamaan vasta löytämäänsä uskoa taitavasti. Aikanaan pienestä ryhmästämme tuli toinen Samoaan perustettu seurakunta.
[Tekstiruutu/Kuva s. 83]
Uskollinen huonosta terveydestä huolimatta
FAGALIMA TUATAGALOA
SYNTYNYT 1903
KASTETTU 1953
TAUSTA Kieltäytyi ryhtymästä huomattavaksi mataiksi ja aloitti sen sijaan vakituisen tienraivauksen.
MYÖHEMMIN Fagalima palveli vuosia erikoistienraivaajana eri puolilla Samoaa, vaikka hänellä oli huono näkö ja kampurajalka. Kun muuan kierrosvalvoja oli Fagaliman kanssa talosta-taloon-työssä, hän huomasi, että tämä luki raamatunkohtia virheettömästi ilman silmälaseja. Kierrosvalvoja kysyi, oliko Fagaliman näkö paranemaan päin. Fagalima kertoi kadottaneensa lasinsa ja lainaavansa kohtia ulkomuistista.
Fagalima halusi kovasti päästä Fidžissä pidettävään konventtiin ja lähti siksi neljäksi viikoksi ypöyksin erääseen Upolun syrjäiseen kolkkaan keräämään kookospähkinöitä. Kampurajalastaan huolimatta hän kantoi 15 kookospähkinää kerrallaan yli kolmen kilometrin päähän paikkaan, jossa hän saattoi poistaa niistä kuoren ja irrottaa ja kuivattaa siemenvalkuaisen. Sitten hän myi siemenvalkuaisen eli kopran ja matkusti Apiaan maksamaan Fidžin-matkaa, mutta saikin tietää, että lipun hinta oli noussut niin, ettei hänellä ollut siihen varaa. Hän ei kuitenkaan valittanut, antanut periksi eikä pyytänyt apua vaan palasi leikkaamaan lisää kopraa ansaitakseen tarvittavat rahat. Kaiken tämän hän teki päästäkseen konventtiin, jossa ohjelma esitettäisiin kahdella hänelle vieraalla kielellä. Fagaliman ponnistelut palkittiin runsaasti, kun hän Fidžiin saavuttuaan saikin kuulla, että suurin osa konventin ohjelmasta pidettäisiin hänen omalla kielellään.
[Tekstiruutu/Kuva s. 87]
”Olen nauttinut jokaisesta päivästä”
RONALD SELLARS
SYNTYNYT 1922
KASTETTU 1940
TAUSTA Tuli vaimonsa Oliven (Dollyn) kanssa Samoaan erikoistienraivaajaksi vuonna 1953. Ron valmistui lähetyskoulu Gileadista vuonna 1961 ja palvelee edelleen erikoistienraivaajana Amerikan Samoassa.
KUN Samoan viranomaiset kieltäytyivät myöntämästä meille enää viisumia, muutimme Dollyn kanssa Amerikan Samoaan. Saarten välillä liikennöivä laiva jätti meidät aamukolmelta autiolle Pago Pagon satamalaiturille. Olimme maan ainoat julistajat, ja meillä oli taskussa 12 dollaria. Myöhemmin tuona aamuna erään entisen raamatuntutkisteluoppilaan isä tarjosi meille ystävällisesti majapaikkaa. Hänellä oli vain yksi huone, ja sen yhteen nurkkaan meille erotettiin verholla nukkumapaikka. Vaikka halusimme löytää oman asunnon, lähdimme heti todistamaan ja aloitimme naapuritalosta.
Monta viikkoa myöhemmin vuokrasimme Fagatogon kylästä tilavan huoneiston erään sekatavarakaupan yläkerrasta. Se oli typötyhjä, mutta siitä oli upea näkymä Pago Pagon viehättävään satamaan. Veli Knorr oli varoittanut, että Tyynenmeren saarilla meiltä voisi puuttua mukavuuksia ja että joutuisimme ehkä jopa nukkumaan litistettyjen kirjallisuuslaatikoiden päällä lattialla. Niin me teimmekin! Vasta kuukausien päästä meillä oli rahaa rakentaa kunnon sänky, pöytä ja tuoleja. Olimme silti iloisia siitä, että meillä oli paikka, jota saatoimme kutsua kodiksi.
Rakas vaimoni kuoli vuonna 1985. Minä käyn kuitenkin edelleen useimpina päivinä palveluksessa. Muistellessani niitä yli 50 vuotta, jotka olen viettänyt tienraivaus- ja lähetyspalveluksessa, voin rehellisesti sanoa, että olen nauttinut jokaisesta päivästä!
[Tekstiruutu/Kuva s. 88]
”He juurruttivat minuun rakkauden Jehovaa kohtaan”
WALLACE PEDRO
SYNTYNYT 1935
KASTETTU 1955
TAUSTA Amerikan Samoan ensimmäinen kastettu julistaja. Toimi vaimonsa Carolinen kanssa tienraivaajana, ja myöhemmin he saivat lapsia. Nykyään he palvelevat Yhdysvalloissa Seattlessa Washingtonin osavaltiossa.
KUN tutkin Raamattua ja aloin saarnata, vanhempani ajoivat minut pois kotoa. Minulla ei ollut muuta kuin ylläni olevat vaatteet, ja sinä yönä minun oli nukuttava rannalla. Rukoilin Jehovalta rohkeutta palvella häntä, olipa edessä mitä hyvänsä.
Seuraavana päivänä olin koulun kirjastossa, kun veli Paul Evans tuli odottamatta luokseni. Hän aavisti, että jotain oli vialla, ja ehdotti, että menisimme lähetyskotiin juttelemaan. Lähetystyöntekijät ottivat minut ystävällisesti luokseen asumaan, ja myöhemmin tuona vuonna menin kasteelle.
Kun sain koulun päätökseen, aloitin tienraivauksen ja kävin palveluksessa lähetystyöntekijöiden kanssa. Sittemmin menin naimisiin innokkaan kanadalaisen tienraivaajan, Caroline Hinschen, kanssa. Caroline oli palvellut Fidžissä, ja aloitimme yhdessä erikoistienraivauksen Amerikan Samoassa.
Vanhempieni asenne pehmeni vähitellen. Isä tutki Raamattua ennen kuolemaansa, ja äiti kastettiin 72-vuotiaana. Olen kiitollinen noiden alkuaikojen lähetystyöntekijöiden esimerkistä. He juurruttivat minuun rakkauden Jehovaa kohtaan, ja se on tukenut minua tähän päivään saakka.
[Tekstiruutu/Kuvat s. 91, 92]
Hellittämättömyys tuottaa tuloksia
PAUL EVANS
SYNTYNYT 1917
KASTETTU 1948
TAUSTA Palveli vaimonsa Francesin kanssa lähetystyöntekijänä Samoassa ja Amerikan Samoassa yli 40 vuotta.
ALOITTAESSAMME vaimoni kanssa kierrostyön vuonna 1957 Samoaan ei ollut helppo päästä, koska viranomaiset yrittivät estää paikallisia todistajia saamasta apua ulkomailta. Maahan tulijoita ja turisteja vaadittiin jopa allekirjoittamaan lausunto, jossa he lupasivat olla käännyttämättä ketään käyntinsä aikana. Niinpä ollessani ensi kertaa kierrosvalvojana Samoassa kysyin maahanmuuttoviranomaiselta, mitä käännyttämisellä tarkoitettiin. Hän ei selvästikään tiennyt mitä vastata, joten kysyin:
”Oletetaan, että olisitte katolilainen, joka on käymässä vieraassa maassa, ja menisitte kirkkoon. Jos teitä pyydettäisiin pitämään puhe, voisitteko tehdä sen?”
”Ei kai sitä mikään estäisi”, hän sanoi.
”Tehän tiedätte, että Jehovan todistajat käyvät kodeissa kertomassa ihmisille raamatullista sanomaa”, jatkoin. ”Jos ystäväni haluavat minun lähtevän heidän mukaansa tuohon työhön, onko minulla lupa tehdä niin?”
”Eiköhän se käy päinsä”, hän vastasi.
”Mutta entä jos minulle jossain talossa esitetään kysymys?” tiedustelin. ”Voinko vastata siihen?”
”Mikäpä siinä”, hän sanoi.
”Hyvä on. Ainakin tiedän nyt, mitä tehdä”, totesin.
Lähtiessäni maasta onnistuneen vierailun jälkeen kysyin tuolta samalta viranomaiselta, oliko hänen korviinsa kantautunut mitään kielteistä käyntimme johdosta.
”Ei kerrassaan mitään”, hän vastasi. ”Kaikki on kunnossa.”
”Entä miten on niiden lupien laita, joita tarvitsemme seuraavalla kerralla?” kysyin.
”Älkää anoko lupaa maahanmuuttovirastosta”, hän neuvoi, ”vaan lähettäkää minulle henkilökohtainen kirje, niin järjestän teille luvan.”
Niin teimmekin monta kertaa sen jälkeen.
Valitettavasti ne, jotka hoitivat myöhemmin samaa virkaa kuin tämä ennakkoluuloton mies, eivät olleet yhtä yhteistyöhaluisia vaan kieltäytyivät antamasta kierrosvalvojille lupaa tulla Samoaan. Tilanne jatkui sellaisena vuoteen 1974 saakka, jolloin viranomaiset päästivät Francesin ja minut maahan tekemään lähetystyötä. Viimein kärsivällisyytemme ja hellittämättömyytemme palkittiin.
[Kuva]
Frances ja Paul Evans
[Tekstiruutu s. 97]
Kaunopuheisten kieli
Samoan kieli kuulostaa korvaan pehmeältä ja soinnukkaalta. Mutta ”koska monet sanat näyttävät vokaalien sekamelskalta, lähetystyöntekijät tarvitsevat paljon harjoitusta (faata‘ita‘iga) ja rohkaisua (faalaeiauina) oppiakseen kielen”, toteaa Fred Wegener.
Värikäs kaunopuheisuus ja sananlaskujen runsas käyttö kuuluvat olennaisena osana samoalaiseen kulttuuriin. Virallisissa tilaisuuksissa päälliköt (matai) ja puhuvat päälliköt (tulafale) lainaavat mielellään Raamattua ja käyttävät huoliteltua kieltä. Samoalaisille ominainen kohteliaisuus käy ilmi erityisesti siitä, miten tarkkaan he osaavat valita sanansa puhuessaan virallisissa tilaisuuksissa ja juhlissa. Samoassa käytetään mutkikasta, erittäin kohteliasta ”päälliköiden” kieltä (tautala lelei), kun puhutellaan Jumalaa, päälliköitä, korkea-arvoisia ihmisiä ja ulkomaisia vierailijoita tai kun heistä puhutaan. Toisaalta päivittäisessä puheessa tai itsestä puhuttaessa käytetään vapaampaa ja rennompaa arkikieltä (tautala leaga).
Jottei ketään loukattaisi, kun puhutaan virallisista ja juhlamenoja koskevista asioista tai Raamatusta, kohteliaassa ”päälliköiden” samoassa on tarkasti määriteltyjä arvokkuutta ilmaisevia sanoja. Hallintoelimeen kuuluva Geoffrey Jackson, joka on palvellut lähetystyöntekijänä Samoassa, selittää, että ”koska kohteliaisuus ja kunnioitus ovat leimaa-antavia koko kielelle, todistustyössä on tärkeää puhutella samoalaisia yhtä kohteliaasti kuin puhuteltaisiin kuninkaallisia ja samaan aikaan käyttää vaatimattomasti vain arkikielen sanoja, kun puhuu itsestään”.
[Tekstiruutu/Kuva s. 99]
”Lähdimme kyyneliä vuodattaen”
ROBERT BOIES
SYNTYNYT 1942
KASTETTU 1969
TAUSTA Oli vaimonsa Elizabethin (Bettyn) kanssa lähetystyössä Samoasaarilla vuosina 1978–86.
HETI Amerikan Samoaan tultuamme huomasimme ihmisten arvostavan sitä, että yritimme oppia samoaa, ja he sivuuttivat monet virheemme. Selitin kerran Ilmestyksen 12:9:n avulla, millainen valta Saatanalla on maailmaan. Samoan sanat paholainen (tiapolo) ja sitruuna (tipolo) muistuttavat kuitenkin paljon toisiaan. Niinpä ne menivät minulta sekaisin ja selitin, että ”sitruuna” on heitetty alas taivaasta ja eksyttää koko asuttua maata, mutta pian Jehova murskaa ”sitruunan” ja tekee siitä lopun. Ovenavaaja ja kanssani ollut toinen lähetystyöntekijä nauroivat tietenkin makeasti.
Toisen kerran talosta-taloon-työssä latelin ulkoaopetellun esityksen eräälle samoalaisnaiselle. Myöhemmin sain tietää, että hän oli ymmärtänyt esityksestäni vain lyhyen viittauksen Ilmestyksen 21:4:ään. Koska hän kuitenkin aavisteli, että sanomani täytyi olla tärkeä, hän meni heti sisälle lukemaan tuon jakeen Raamatusta. Tuo yksi ainoa raamatunkohta kosketti naisen sydäntä niin, että hän alkoi myöhemmin tutkia Raamattua, ja hän ja hänen lapsensa tulivat totuuteen.
Onneksi opimme lopulta samoaa, ja saimme monia erinomaisia kokemuksia. Kun meidän oli terveyssyistä palattava Yhdysvaltoihin, lähdimme kyyneliä vuodattaen.
[Tekstiruutu/Kuva s. 101, 102]
”Hautajaiset vetivät paikalle koko kaupungin väen”
Suurimpia Apiassa koskaan pidettyjä hautajaisia olivat Fred Williamsin hautajaiset 1950-luvulla. Kapteeni, joksi häntä sanottiin, oli karski vanha merimies, jonka vaimo oli Jehovan todistaja. Aikoinaan hän oli purjehtinut maailman meriä, ja hänet tunnettiin hyvin kaikkialla Tyynenmeren eteläosissa. Yksi hänen monista uroteoistaan oli se, että hän oli tuonut miehistönsä turvallisesti takaisin maihin avonaisessa pelastusveneessä 1600 kilometrin pituisen merimatkan melkein kokonaan ilman muonavaroja sen jälkeen, kun heidän aluksensa oli haaksirikkoutunut syrjäiselle riutalle.
Kapteeni oli sitä mieltä, että uskonnon harjoittaminen oli yleensä silkkaa teeskentelyä. Mutta tämä entinen merikarhu, joka tunnettiin kovana juomarina ja pelurina, alkoi kuin alkoikin tutkia Raamattua Bill Mossin kanssa, ja hänestä tuli innokas todistaja. Kasteensa aikoihin Kapteeni oli jo melkein sokea ja enimmäkseen vuoteenoma. Hän puhui kuitenkin aina uudesta uskostaan niille monille, jotka kävivät hänen luonaan – myös useille uskonnollisille johtajille.
Kun Kapteeni kuoli, hänen testamentissaan oli nimenomainen maininta siitä, että hän halusi Jehovan todistajien järjestävän hautajaiset ja että hänet piti haudata mereen. ”Näytti siltä, että hautajaiset vetivät paikalle koko kaupungin väen”, kirjoittaa Girlie Moss. ”Hänen kuolemastaan ilmoitettiin radiossa, ja Apiassa toimivat liikeyritykset osoittivat kunnioitusta laskemalla lipun puolitankoon.” Jehovan todistajien lisäksi paikalla oli lakimiehiä, opettajia, huomattavia uskonnollisia johtajia ja monia liike-elämän edustajia.
Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti puhujaa, Bill Mossia, joka perusteli lukuisien raamatunkohtien avulla sitä, että Kapteenilla oli toivo saada ylösnousemus paratiisiin maan päälle. ”Minut valtasi syvä rakkauden tunne Kapteenia kohtaan”, kertoo Girlie, ”sillä hän oli huolehtinut siitä, että hänen hautajaisissaan todistettaisiin monille sellaisille, joita on tavallisesti vaikea tavoittaa ovelta-ovelle-palveluksessa. Mieleeni tuli Abel, joka ’vielä kuoltuaankin puhuu’.” (Hepr. 11:4.) ”Hautajaistensa avulla Kapteeni antoi kuoltuaan valtavan todistuksen.”
Kapteenin kotona pidetyn hautajaispuheen jälkeen yli 50 auton saattue ajoi satamaan. ”Satamalaiturilla oli niin paljon katselijoita”, kirjoittaa Girlie, ”että poliisin täytyi raivata meille tietä, jotta olisimme päässeet veneeseen. Sitten nousimme alukseen yhdessä sukulaisten, erään korkean virkamiehen ja huomattavien kaupunkilaisten kanssa ja lähdimme merelle.” Purjeveneen nimi Aolele ’lentävä pilvi’ oli mitä sopivin, sillä Billin täytyi pitää tiukasti kiinni mastosta, kun vene keikkui aalloilla kuin korkki ja tuuli ravisteli rajusti häntä, hänen vaatteitaan ja Raamatun sivuja. Lopuksi Bill luki Raamatusta lupauksen siitä, että ”meri antaa ne kuolleet, jotka siinä ovat”, ja piti rukouksen (Ilm. 20:13). Kankaaseen kääritty ruumis, johon oli kiinnitetty painoja, liukui Kapteenille rakkaan Tyynenmeren kuohuihin. Näistä hautajaisista puhuttiin vielä pitkään, minkä johdosta tarjoutui monta hyvää tilaisuutta todistaa.
[Kuva]
”Kapteeni” Fred Williams ennen kasteelle menoa
[Tekstiruutu/Kuva s. 109, 110]
”Olemme tulleet aina takaisin”
FRED WEGENER
SYNTYNYT 1933
KASTETTU 1952
TAUSTA Palvelee vaimonsa Shirleyn kanssa Samoan Betelissä ja kuuluu maakomiteaan.
PIAN naimisiinmenomme jälkeen vuonna 1956 tulimme Australiasta erikoistienraivaajiksi Amerikan Samoaan. Ensimmäinen määräalueemme oli Pago Pagon sataman itäisen tuloväylän varrella sijaitseva pieni kylä nimeltä Lauli‘i. Muutimme ränsistyneeseen hökkeliin, jossa ei ollut ovia, ikkunoita, sisäkattoa eikä juoksevaa vettä. Heti kun se oli asuttavassa kunnossa, saimme uuden perheenjäsenen. Asuin- ja tienraivaustoveriksemme tuli Wallace Pedro, paikallinen nuori mies, jonka hänen vastustavat vanhempansa olivat häätäneet kotoa.
Kaksi vuotta myöhemmin kävimme Gileadin, ja meidät määrättiin lähetystyöhön Tahitiin. Emme kuitenkaan viipyneet siellä pitkään. Kun anoimme viranomaisilta lupaa tehdä siellä lähetystyötä, he hylkäsivät anomuksemme ja kirjoittivat meille kohteliaasti, että meidän oli lähdettävä seuraavalla lentokoneella. Palattuamme Amerikan Samoaan palvelimme yhdessä Paul ja Frances Evansin sekä Ron ja Dolly Sellarsin kanssa Fagatogon lähetyskodissa Pago Pagossa. Minä valmistin siellä samoankielisiä Vartiotorni-lehtiä ja Valtakunnan Palveluksemme -lehtisiä vanhalla monistuskoneella, joka oli ruokapöydällä. Vuonna 1962 saimme Shirleyn kanssa kutsun kierrostyöhön. Ensimmäiseen kierrokseemme kuului suurin osa Tyynenmeren eteläosien saarista – Amerikan Samoa, Cookinsaaret, Fidži, Kiribati, Niue, Samoa, Tonga, Tuvalu ja Vanuatu.
Kahdeksan vuotta myöhemmin syntyi poikamme Darryl, ja me asetuimme asumaan Amerikan Samoaan. Minä palvelin erikoistienraivaajana, ja Shirley käytti suurimman osan ajastaan raamatullisen kirjallisuuden kääntämiseen samoaksi.
Kohensin noihin aikoihin perheemme toimeentuloa työskentelemällä erään todistajan kanssa, joka oli kotiloiden sukeltaja. Hänen pienen veneensä perämoottori meni rikki, ja olimme neljä päivää eksyksissä merellä. Ajelehdimme satoja kilometrejä, koimme rajumyrskyn, 32 alusta kulki ohitsemme, ja valtava rahtilaiva melkein murskasi meidät. Lopulta kuitenkin pääsimme turvaan. Pian saimme Shirleyn kanssa tietää, että meille oli tulossa toinen lapsi, ja vuonna 1974 päätimme vastahakoisesti muuttaa takaisin Australiaan, missä tyttäremme Tamari syntyi.
Seuraavina vuosina haaveilimme usein paluusta rakkaalle lähetysalueellemme. Ilomme oli suuri, kun meitä ja Tamaria vuonna 1995 pyydettiin palaamaan Samoaan ja palvelemaan Betelissä. Vuotta myöhemmin Shirley ja minä saimme taas kutsun kierrostyöhön – 26 vuoden tauon jälkeen! Iloitsimme saadessamme jälleen tavata monia pitkään uskollisesti palvelleita, joiden kanssa olimme työskennelleet vuosia aiemmin Samoassa, Amerikan Samoassa ja Tongassa (3. Joh. 4).
Nykyään Shirley ja minä palvelemme Tamarin ja hänen miehensä Hideyuki Motoin kanssa Samoan Betelissä. Olemme hyvin onnellisia siitä, että olemme tulleet aina takaisin!
[Tekstiruutu/Kuva s. 113, 114]
”Jehova on vastannut rukouksiini”
FAIGAAI TU
SYNTYNYT 1932
KASTETTU 1964
TAUSTA Toimi tienraivaajana Upolun ja Savai’in saarilla vuosina 1965–80. Asuu nykyään Savai’issa.
MINULLA on ollut syntymästäni saakka pahasti epämuodostuneet kampurajalat. Jalkaterien etuosa kiertyy kantapäitten alle, ja siksi käveleminen on minulle hyvin vaikeaa.
Kun sain ensi kertaa tietää totuudesta, se tunkeutui syvälle sydämeeni. Halusin käydä seurakunnan kokouksissa, mutta niihin käveleminen pitkin kovia ja kivisiä teitä tuntui mahdottomalta. Ajan mittaan opin tekemään itselleni kenkiä kumisandaaleista. Niillä käveleminen luonnistui paljon paremmin.
Pian kasteeni jälkeen aloitin tienraivauksen. Kun sitten olin ollut yhdeksän vuotta tienraivaajana Upolussa, muutin sisareni ja hänen miehensä kanssa Savai’in saarelle, jossa tarvittiin Valtakunnan julistajia. Palvelin erikoistienraivaajana sisarentyttäreni Kumi Falema‘an kanssa.
Kumi ja minä matkustimme joka viikko bussilla Fagasta Lataan, Savai’in länsirannikolla sijaitsevaan pieneen kylään. Kun olimme johtaneet raamatuntutkistelua eräälle Latassa asuvalle naiselle, kävelimme kahdeksan kilometrin päähän Tagan kylään, jossa tutkimme toisen naisen kanssa. Olimme yötä hänen ja hänen perheensä luona, ja aamulla palasimme bussilla Fagaan. Tätä jatkui noin kahden vuoden ajan. Iloitsimme siitä, että molemmista naisista perheineen tuli myöhemmin aktiivisia Jehovan todistajia.
Kun sukulaiseni lähtivät Savai’ista, minä jäin Fagaan huolehtimaan pienestä ryhmästä, joka koostui sisarista ja kiinnostuneista naisista. Pidin joka viikko Vartiotornin tutkistelun ja seurakunnan kirjantutkistelun ja otin johdon talosta-taloon-palveluksessa. Yhtenä sunnuntaina kuussa Apiasta tuli vanhin johtamaan kokousta. Koska kylän päällikkö kielsi meitä laulamasta kokouksissamme valtakunnanlauluja, me vain luimme niiden sanat ääneen. Viisi vuotta myöhemmin pienen ryhmämme avuksi muutti Uudesta-Seelannista lähetystyöntekijäpariskunta, Leva ja Tenisia Faai‘u. Heidän jälkeensä on tullut muitakin. Nykyään Savai’issa on kaksi kukoistavaa seurakuntaa, yksi Fagassa ja toinen Tagassa.
Vaikka olen pysynyt naimattomana, rakastan lapsia, ja heistä on tullut minulle läheisiä. Jotkut lapset ovat jopa asuneet kanssani jonkin aikaa. Se että olen nähnyt hengellisten ”lasteni” kasvavan ja asennoituvan Jehovan puolelle, on tuonut minulle paljon iloa.
Nyt olen jo vanha enkä enää voi käydä kävellen ovelta-ovelle-työssä. Johdan kotonani raamatuntutkisteluja ja todistan ihmisille, joita tapaan täkäläisessä sairaalassa. Olin turhautunut rajoitusteni vuoksi, joten rukoilin, että Jehova auttaisi minua tekemään enemmän. Sitten seurakuntaamme kuuluvat lähetystyöntekijät opettivat minua todistamaan puhelimitse. Kun muistelen elämääni, huomaan totisesti, että Jehova on vastannut rukouksiini.
[Tekstiruutu/Kaavio s. 118]
Eilen, tänään ja huomenna
Samoassa ja Tongassa kellot näyttävät samaa aikaa, mutta kalenterin mukaan Tongassa eletään jo seuraavaa päivää! Minkä vuoksi? Samoa ja Tonga ovat eri puolilla kansainvälistä päivämäärärajaa: Tonga sijaitsee siitä länteen ja Samoa itään. Vaikka nämä maat ovatkin lähellä toisiaan, Tonga on ensimmäisiä maailman maita, joissa vietetään vuosittaista Kristuksen kuoleman muistojuhlaa, kun taas Samoa on viimeisten joukossa.
[Kaavio]
(Ks. painettu julkaisu)
\
\
\
\
\ SAMOA
| 19.00
| Keskiviikko
|
|
|
|
|
TONGA |
19.00 | TYYNIMERI
Torstai |
|
|
Kansainvälinen | päivämääräraja
|
| NIUE
|
|
|
|
|
|
|
|
[Tekstiruutu/Kuvat s. 123, 124]
Raamatunkäännös joka kunnioittaa Jumalan nimeä
Vuonna 1884 kristikunnan lähetystyöntekijät valmistivat samoankielisen raamatunkäännöksen, jossa käytettiin nimeä Jehova läpi Heprealaisten kirjoitusten. Myös Kreikkalaisissa kirjoituksissa esiintyi neljästi lyhentymä Jumalan nimestä ilmauksessa Aleluia, ”ylistäkää Jahia” (Ilm. 19:1–6). Tämän käännöksen vuonna 1969 julkaistussa tarkistetussa laitoksessa nimi Jehova oli kuitenkin poistettu kaikista kohdista lukuun ottamatta yhtä jaetta, johon kääntäjät olivat sen ilmeisesti epähuomiossa jättäneet (2. Moos. 33:14). Jehovan nimi poistettiin kirkon toimesta myös virsikirjoista, ja kirkon jäseniä kehotettiin olemaan käyttämättä sitä.
Raamattua arvostavat samoalaiset iloitsivat kuitenkin saadessaan marraskuussa 2007 samoankielisen Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöksen. Tässä tarkassa, helppotajuisessa käännöksessä Jumalan nimi on uskollisesti palautettu henkeytettyyn tekstiin. Geoffrey Jackson, joka oli aiemmin lähetystyössä Samoassa ja kuuluu nykyään hallintoelimeen, julkaisi tuon käännöksen Apiassa pidetyssä useiden saarten yhteisessä erikoiskonventissa.
Tämän käännöksen julkaisemista koskevat TV-raportit herättivät suurta mielenkiintoa. Jotkut soittivat Samoan Beteliin ja pyysivät saada tämän uuden raamatunkäännöksen. Eräs johtavassa asemassa oleva viranomainen tilasi niitä kymmenen antaakseen ne alaisilleen. Muuan rehtori halusi viisi Raamattua palkitakseen niillä koulunsa parhaat oppilaat lukuvuoden päätteeksi.
Monet ovat kiitelleet uutta huolellisesti laadittua käännöstä, joka auttaa ymmärtämään alkutekstin merkitystä. Lisäksi Uuden maailman käännös palauttaa samoalaisten mieleen, että on tärkeää käyttää Jumalan nimeä. Vailelessa Upolussa erikoistienraivaajana toimiva veli Finau Finau perusteli tätä eräälle naiselle Jeesuksen mallirukouksen avulla.
Luettuaan Matteuksen 6:9:n Finau kysyi: ”Kenen nimi oikein tulisi pyhittää?”
”Herran”, nainen vastasi.
”1. Korinttilaiskirjeen 8:5:ssä kuitenkin sanotaan, että on monia ’jumalia’ ja monia ’herroja’”, Finau jatkoi. ”Miten Jumalan nimi voisi olla Herra, vaikka monilla väärillä jumalilla on sama nimi?”
Sitten Finau näytti naiselle nimeä Jehova ja selitti, että kristikunta on poistanut sen raamatunkäännöksistään. Selventääkseen asiaa hän lisäsi: ”Kuvitelkaa, että joku yrittäisi ottaa pois tai vaihtaa matai-päällikön nimen, joka edustaa koko sukuanne. Miltä teistä tuntuisi?”
”Olisimme raivoissamme”, nainen vastasi.
”Aivan niin”, sanoi Finau, ”ja sellaiset ovat myös Jehovan tunteet niitä kohtaan, jotka yrittävät poistaa hänen nimensä hänen Sanastaan.”
[Kuva]
Samoankielinen ”Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös”
[Tekstiruutu/Kuvat s. 126, 127]
”Jehova on siunannut minua satakertaisesti”
LUMEPA YOUNG
SYNTYNYT 1950
KASTETTU 1989
TAUSTA Tämä entisen pääministerin tytär toimii vakituisena tienraivaajana Apiassa.
VARTUIN Savai’in saarella menestyvän liikemiehen ja poliitikon tyttärenä. Koska isä omisti valtavan kaakaoviljelmän ja hänellä oli noin 200 työntekijää, samoalaiset lehdet nimittivät häntä kaakaoparoniksi. Hän oli myös useita vuosia Samoan pääministerinä.
Meitä lapsia oli 11. Isä ei ollut erityisen uskonnollinen, mutta äiti opetti meille Raamatusta joitakin perusasioita. Kaipasin häntä kovasti hänen kuolemansa jälkeen. Kun sitten lähetystyöntekijäsisar Judy Pritchard kertoi minulle ylösnousemustoivosta, innostuin valtavasti siitä, että saisin nähdä äidin jälleen.
Pommitin Judya kysymyksillä, ja hän vastasi niihin kaikkiin Raamatun avulla. Pian tutkimme Raamattua yhdessä. Myöhemmin aloin käydä Jehovan todistajien kokouksissa.
Aluksi mieheni Steve, joka oli tunnettu diakoni kylämme kirkossa, vastusti tutkimista. Hän vei minut tapaamaan monia pappeja, jotka yrittivät taivutella minut lopettamaan kokouksissa käymisen. En silti noudattanut heidän neuvojaan. Sitten mieheni vei minut isän luo, joka vain ehdotti, että tutkisin jossain muualla kuin kotona. Lihalliset veljeni ja sisareni kuitenkin pilkkasivat minua siitä, että olin vaihtamassa uskontoa. Kaikesta huolimatta en lakannut tutkimasta Raamattua.
Kun lopulta olin pätevöitynyt Valtakunnan julistajaksi ja aloittelin saarnaamistyötä, satuin menemään ensimmäiseksi taloon, joka kuului eräälle isäni johtaman hallituksen ministerille. Hän oli käynyt usein poliittisissa kokouksissa isän luona ja tunsi minut hyvin. Olin niin hermostunut, että menin piiloon toverini selän taakse. Ihmiset olivat järkyttyneitä nähdessään minut saarnaamassa ja kauhistelivat, mitä isäni sanoisi. Isä oli kuitenkin järkevä mies ja puolusti uutta uskoani. Hän luki mielellään Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä.
Lopulta voitin ihmispelkoni ja aloitin vakituisen tienraivauksen. Johdan mielelläni raamatuntutkisteluja, ja minulla on luettelo noin 50 ihmisestä, joiden kanssa voin alkaa tutkia, kun minulla on siihen aikaa. Suurin ilonaiheeni on kuitenkin ollut se, että olen saanut opettaa totuuden neljälle lapselleni. Tyttäreni Fotuosamoa ja poikani Stephen sekä heidän puolisonsa Andrew ja Ana palvelevat nykyään Samoan Betelissä. Autoin myös sisartani Manua oppimaan totuuden. Jopa mieheni Steve, joka aiemmin vastusti minua, on alkanut tutkia Raamattua ja käydä kokouksissa. Voin tosiaan sanoa, että Jehova on siunannut minua satakertaisesti.
[Kuvat]
Vasemmalla: Fotuosamoa ja Andrew Coe; oikealla: Ana ja Stephen Young
[Tekstiruutu/Kuva s. 129, 130]
Jehova vai ammattilaisgolf?
LUSI LAFAITELE
SYNTYNYT 1938
KASTETTU 1960
TAUSTA Päätti olla luomatta uraa ammattilaisgolfaajana ja aloitti tienraivauksen.
OLIN 18-vuotias saadessani tietää, että tien toisella puolella asuva perhe oli liittynyt uskontokuntaan nimeltä Jehovan todistajat. Koska olin utelias, menin esittämään tuon perheen isälle Siemu Taaselle kysymyksiä heidän tavastaan käyttää Jumalan nimeä Jehova. Hänen ystävällisyytensä ja raamatulliset perustelunsa tekivät minuun vaikutuksen. Niinpä hän alkoi johtaa minulle raamatuntutkistelua, ja minä aloin käydä kokouksissa. Kun isäni sai sen selville, hän uhkaili minua. Pyysin hartaasti, että hän antaisi minun käydä kokouksissa, mutta hän kielsi minua olemasta missään tekemisissä Jehovan todistajien kanssa. Yllätyksekseni hän kuitenkin seuraavana päivänä muutti mielensä. Tätini kertoi minulle jälkeenpäin, että olin nukkuessani huutanut jatkuvasti: ”Jehova, auta minua!” Olin varmaankin nähnyt unta ja puhunut unissani. Onneksi huutoni pehmittivät isän sydämen.
Kotiamme vastapäätä oli myös Samoan ainoa golfkenttä, jossa ansaitsin taskurahaa etsimällä ja myymällä kadonneita golfpalloja. Myöhemmin olin mailapoikana kuningas Malietoalle, joka oli tuohon aikaan Samoan valtionpäämies. Kuninkaan mielestä minulla oli golfin pelaamiseen tarvittavia lahjoja, ja hän antoi minulle vanhat mailansa. Hän myös järjesti niin, että kaksi paikallista liikemiestä sponsoroisi minua ammattilaisgolfaajan urallani. Hän uskoi, että taitoni ”nostaisivat Samoan maailmankartalle”. Olin innoissani! Mutta pian golf alkoi häiritä Jehovan palvelemista, mikä sai omantuntoni soimaamaan.
Edessä oli ratkaisun paikka, kun voitin Samoan avoimen golfturnauksen, jossa oli mukana monia kansainvälisiä ammattilaispelaajia. Kuningas oli hyvillään ja halusi minun vielä samana iltana tapaavan erään huomattavan amerikkalaisen golfinpelaajan juhlaillallisilla. Olin tuskaantunut ja tajusin, että minun oli aika valita joko golf tai Jehova. Sinä iltana en mennyt juhlaillallisille vaan kierroskonventin ohjelmaharjoituksiin.
Kuten arvata saattaa, kuningas oli raivoissaan. Kun isä vaati minulta selitystä, kävin hänen kanssaan pitkän keskustelun ja selitin Raamatun avulla, miksi Jehovan palveleminen oli minulle niin tärkeää. Hämmästyin, kun hän puhkesi itkuun. Sitten hän kertoi: ”Viiden vanhana olit hyvin sairas ja sinut julistettiin kuolleeksi. Olimme laskemassa sinua hautaan, kun mehiläinen pisti sinua kasvoihin. Kiljaisit ja aloit itkeä – juuri oikeaan aikaan! Nyt uskon, että pelastuit, jotta sinusta tulisi Jehova Jumalan todistaja.” Hän ei sen koommin vastustanut minua.
Muutettuani Uuteen-Seelantiin palvelin ensin kymmenen vuotta vakituisena tienraivaajana ja sitten erikoistienraivaajana, ja menin naimisiin Robynin kanssa, joka myös oli erikoistienraivaaja. Aikanaan saimme kolme lasta ja muutimme Australiaan. Seuraavat 30 vuotta tein kokopäivätyötä elättääkseni perheeni. Samalla autoimme monia sukulaisiamme tulemaan totuuteen. Rukoilin usein, että Jehova auttaisi minua jälleen aloittamaan tienraivauksen. Iloni oli suuri, kun vuonna 2004 saavutin viimein tämän tavoitteen jäätyäni eläkkeelle ansiotyöstä. Olen hyvin iloinen siitä, että päätin palvella Jehovaa enkä luoda uraa ammattilaisgolfin parissa!
[Tekstiruutu/Kuva s. 135]
Vanhempien antama valmennus tuottaa tulosta
PANAPA LUI
SYNTYNYT 1967
KASTETTU 1985
TAUSTA Palvelee vaimonsa Maretan kanssa erikoistienraivaajana Samoassa.
KUN poikamme Sopa aloitti koulunkäynnin, vein koulun rehtorille kirjasen Jehovan todistajat ja koulutus ja selitin uskonnollisia ja isänmaallisia seremonioita koskevan kantamme.
Seuraavana päivänä Sopa kuitenkin kertoi, että lasten ja opettajien ollessa koolla rehtori oli repinyt kirjasen ja käskenyt Jehovan todistaja -lapsia laulamaan erään virren. Kun he kieltäytyivät, hän vei heidät kaikkien eteen ja käski heitä laulamaan jonkin omista uskonnollisista lauluistaan. Hän oletti, että he säikähtäisivät ja veisaisivat kiltisti virren. Sopa kuitenkin keksi, että todistajalapset laulaisivat laulun ”Me kiitämme sinua, Jehova”, ja niin he tekivätkin hänen johdollaan.
Tämä teki rehtoriin vaikutuksen, ja hän kehui Sopaa hänen rohkeudestaan. Hän ja jotkut muut opettajat ovat myöhemmin osoittaneet kiinnostusta totuutta kohtaan. Aina kun tapaamme rehtorin, hän tiedustelee Sopan vointia ja lähettää hänelle terveisiä. Sopa on edistynyt hengellisesti, ja hänet kastettiin vuonna 2005.
[Tekstiruutu/Kuva s. 138, 139]
”Kokoukset eivät ole niin kaukana, ettei niihin voisi kävellä”
VALU LOTONUU
SYNTYNYT 1949
KASTETTU 1995
TAUSTA Käveli kuuden lapsensa kanssa kokouksiin 22 kilometrin päähän vuorten taakse.
VUONNA 1993 Jehovan todistajat kävivät luonani Lefagassa, ja aloin tutkia heidän kanssaan Raamattua. Pian rupesimme lasteni kanssa käymään kristillisissä kokouksissa Faleasiussa, joka on 22 kilometrin päässä saaren toisella puolella.
Kokouspäivänä keskellä viikkoa kävin aikaisin hakemassa lapset koulusta. Jotkut opettajat uhkailivat, että lapset erotettaisiin koulusta, kunnes selitin, että meidän oli uskonnollisista syistä erittäin tärkeää käydä kokouksissa. Kukin lapsista kantoi muovipussissa omat kokousvaatteensa, Raamatun, laulukirjan ja tutkittavan julkaisun. Joskus satuimme pääsemään bussin kyytiin, mutta useimmiten kävelimme koko 22 kilometrin matkan.
Kun viimein saavuimme Faleasiun valtakunnansalille, sikäläiset todistajat toivottivat meidät tervetulleeksi ja antoivat meille syötävää. Saimme myös käydä suihkussa ja vaihtaa yllemme puhtaat kokousvaatteet. Kokouksen jälkeen alkoi pitkä kävelymatka kotia kohti. Saarta halkovan vuorijonon huipulla pysähdyimme, niin että lapset saivat ottaa pienet torkut. Minä pidin silmäni auki siltä varalta, että tulisi jokin kulkuneuvo, jonka kyydissä voisimme päästä kotiin. Tavallisesti tulimme kotiin pitkälti puolenyön jälkeen. Viiden aikaan seuraavana aamuna olin taas liikkeellä, jotta pääsisin bussilla takaisin Faleasiuhun saarnaamaan.
Kerran minut kutsuttiin neuvoston eteen, jota johti kylän ylin päällikkö. Koolla olevat matai-päälliköt tiukkasivat, miksi kuljin mieluummin kauas Faleasiuhun kuin kävin oman kyläni kirkoissa, erityisesti siinä, jonka oli perustanut isoisäni. Lopulta he kielsivät minua enää käymästä kokouksissa Faleasiussa. En kuitenkaan aikonut antaa minkään estää minua pääsemästä kokouksiin. Olin päättänyt totella Jumalaa ennemmin kuin ihmisiä (Apt. 5:29).
Pian tilanne kärjistyi. Kun en osallistunut kylän toonaihin (sunnuntaina vietettävä juhla, jossa ovat mukana pappi, diakonit ja kylän matai-päälliköt), kyläneuvosto vaati minulta sakkona viisi suurta sikaa. Tämä oli paha taloudellinen takaisku, koska olin yksinhuoltaja ja minulla oli kuusi pientä lasta. Kaikesta huolimatta otin siat laumastani ja maksoin sakon. Aikanaan kyläläiset kuitenkin alkoivat kunnioittaa lujaa vakaumustamme eivätkä enää vastustaneet meitä.
Vuosien mittaan kokouksiin pääseminen vaati melkoista vaivannäköä, mutta se kannatti. Kaikki lapseni ovat aktiivisia todistajia, ja yksi pojista on avustava palvelija.
Kävelemme vieläkin lasten kanssa kokouksiin – emme tosin 22 kilometrin päähän Faleasiuhun vaan tähän aivan lähelle. Vuonna 2001 kyläämme nimittäin rakennettiin uusi kaunis valtakunnansali. Nykyään siinä kokoontuu kukoistava seurakunta. Olemme edelleen sitä mieltä, että kokoukset eivät ole niin kaukana, ettei niihin voisi kävellä!
[Taulukko/Kaavio s. 132, 133]
HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA – Samoasaaret
1930
1931 Hyvä uutinen saapuu Samoaan.
1940
1940 Harold Gill levittää ensimmäistä samoankielistä julkaisua, kirjasta Missä ovat kuolleet?
1950
1953 Ensimmäinen seurakunta perustetaan Apiaan.
1955 Gileadin käyneitä lähetystyöntekijöitä saapuu Amerikan Samoaan.
1955 Elokuvaa Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa näytetään eri puolilla Amerikan Samoaa.
1957 Amerikan Samoassa järjestetään ensimmäinen kierroskonventti.
1958 Vartiotornia aletaan kääntää samoaksi.
1959 Länsi-Samoassa pidetään ensimmäinen kierroskonventti.
1960
1970
1974 Samoaan saapuu lähetystyöntekijöitä. Työ alkaa Tokelaussa.
1980
1984 Apiassa sijaitsevan Sinamogan lähetyskodin yhteyteen perustetaan haaratoimisto.
1990
1991 Hirmumyrsky Val aiheuttaa saarilla suurta tuhoa.
1993 Samoankielinen Vartiotorni alkaa ilmestyä samanaikaisesti englanninkielisen kanssa. Uusi Betel-koti ja konventtisali vihitään käyttöön.
1996 Ohjelmaa ”Vastauksia raamatullisiin kysymyksiin” esitetään viikoittain radiossa.
1999 Valtakunnansalien rakentaminen saa uutta vauhtia.
2000
2007 Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös julkaistaan samoaksi.
2010
[Kaavio]
(Ks. painettu julkaisu)
Julistajien määrä
Tienraivaajien määrä
700
400
100
1930 1940 1950 1960 1970 1980 1990 2000 2010
[Kuva]
Frances ja Paul Evans
[Kartat s. 73]
(Ks. painettu julkaisu)
HAVAIJI
AUSTRALIA
UUSI-SEELANTI
TOKELAU
Swains Island
SAMOA
AMERIKAN SAMOA
Manu’asaaret
Rose Islandin atolli
TYYNIMERI
NIUE
Kansainvälinen päivämääräraja Keskiviikko
‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐‐
Torstai
TONGA
AMERIKAN SAMOA
Tutuila
PAGO PAGO
Petesa
Tafuna
Fagatogo
Lauli‘i
Aunu’u
SAMOA
Savai’i
Aopo
Lata
Taga
Faga
Salimu
Fogapoa
Upolu
APIA
Faleasiu
Siusega
Vailele
Lefaga
Vava‘u
APIA
Vaiala
Faatoia
Sinamoga
[Kokosivun kuva s. 66]
[Kuva s. 74]
Pele ja Ailua Fuaiupolu olivat ensimmäiset samoalaiset, jotka vihkivät elämänsä Jehovalle.
[Kuva s. 81]
Ron ja Dolly Sellars muuttivat Samoaan vuonna 1953 palvellakseen siellä, missä tarve oli suurempi.
[Kuva s. 84]
Richard ja Gloria Jenkins hääpäivänään tammikuussa 1955
[Kuva s. 85]
Girlie ja Bill Moss matkalla Samoaan
[Kuva s. 95]
Tyypillinen samoalainen talo
[Kuva s. 100]
Samoan ensimmäinen valtakunnansali rakennettiin Apiaan.
[Kuva s. 107]
Alkuperäinen valtakunnansali Tafunassa Amerikan Samoassa
[Kuva s. 115]
Metusela Neru
[Kuva s. 116]
Saumalu Taua‘anae
[Kuva s. 131]
Ane Ropati (nykyään Gauld) asennoitui Jehovan puolelle nuorena.
[Kuvat s. 141]
Samoan toimisto ja Betel
Samoan maakomitea: Hideyuki Motoi, Fred Wegener, Sio Taua ja Leva Faai‘u