Tuo värikäs peite – maali

Herätkää!-lehden Kanadan-kirjeenvaihtajalta

SE ANTAA väriä huoneisiin kodeissamme, kouluissa, toimistoissa ja tehtaissa. Se tekee autoista ja leikkikaluista puoleensa vetäviä. Se suojaa rakennuksia, maatalouskoneita ja työkaluja tuulelta, sateelta ja auringon kuumuudelta. Tuo värikäs peite, maali, nauttii todella suurempaa suosiota kuin koskaan aikaisemmin historiassa.

Siihen kulutetaan vuosittain miljardeja markkoja; yksistään kanadalaiset maksavat maalista noin 800 miljoonaa markkaa vuodessa. Kanadassa yli 150 maalitehdasta tuottaa tätä värikästä peitettä. Yhdysvalloissa valmistajat myyvät joka vuosi yli 2400000000 litraa maalia. Sellainen maalimäärä riittäisi peittämään noin 30000 neliökilometrin eli melkein Alankomaiden kokoisen alueen!

Käytetty tuhansia vuosia

Maalin käyttö ei ole alkanut äskettäin. Jo vanhan ajan kansat, varsinkin egyptiläiset, oivalsivat, että tiettyjä maaperästä tavattavia väriaineita voitiin sekoittaa nesteeseen ja sivellä rakennuksiin. Värikästä punaista ja keltaista saatiin esimerkiksi sekoittamalla okraa (luonnosta saatavaa värimultaa) veteen.

Väriaineita tuotiin myös muista maista Egyptin maaperästä tavattujen täydennykseksi. Intiasta tuotetun värimataran juurista valmistettiin erilaisia punaisen, sinipunaisen ja ruskean sävyjä. Ja indigokasvista valmistettiin syvänsinistä väriä.

Toiset kulttuurit jäljittelivät nopeasti egyptiläisten kehittämää maalintekotekniikkaa. Roomalaiset taiteilijat käyttivät samoja värejä ja pienin poikkeuksin samoja menetelmiä niiden valmistamisessa. Länsi-Rooman keisarikunnan kukistuttua vuonna 476 maalientekotaito kuitenkin käytännöllisesti katsoen katosi.

Oltiin lähellä keskiajan loppua, kun maalin käyttö koristelemiseen ja suojaamiseen sukelsi jälleen esiin Englannissa. Aluksi maaleja käytettiin etupäässä kirkkoihin. Sitten niitä käytettiin julkisiin rakennuksiin ja varakkaiden taloihin. Koska maalin valmistaminen oli kallista, asuntonsa maalauttaminen oli korkean yhteiskunnallisen aseman merkki.

Vasta 1700-luvulla muutamat Yhdysvalloissa ja Euroopassa kauppaa käyvät henkilöt valmistivat maalia myytäväksi. Nämä varhaiset tehtailijat tuottivat ainoastaan maaliin tarvittavia aineita, maalarin tarvitsi itse sekoittaa ne ja keksiä sekoitussuhde. Valmiit maalit tulivat ensi kerran markkinoille vasta vuonna 1867. Uusien jauhamis- ja sekoituskoneiden kehitys 1800-luvun lopulla teki maalitehtailijoille mahdolliseksi tuottaa suuret määrät maalia, ja maalin tekeminen astui pian nopean kehittymisen aikakauteen.

Ainekset

Useimpien maalitehtailijoiden varasto käsittää nykyisin arviolta lähes tuhat eri valmistetta. Kenties jopa viisisataa niistä on päivittäisessä käytössä. Uusien maalien kehittämisessä on edistytty suurin harppauksin. Ei todellakaan ole kauan siitä, kun eräs suosittu aikakauslehti huomautti: ”Kahdeksaakymmentä viittä prosenttia nykyään myytävänä olevista maaleista ei edes ollut olemassa viisi vuotta sitten.” Siitä huolimatta maalin raaka-aineet voidaan luokitella neljään pääryhmään: 1) väriaineet, 2) sideaineet, 3) liuottimet eli ohenteet ja 4) lisäaineet.

Väriaineet antavat maalipeitteelle värin ja peittokyvyn. Vanhan ajan kansat käyttivät usein kasvi- tai eläinkunnan aineksia antamaan maaleille värin, mutta niiden merkitys maalin tekemisessä on nykyään vähäinen. Maasta peräisin olevia väriaineita, joita nimitetään luonnollisiksi tai kivennäisväriaineiksi, käytetään kuitenkin yhä. Näitä saadaan tietyistä maalajeista, jotka kaivetaan esiin, jauhetaan hienoiksi ja puhdistetaan. Mutta kemialliset väriaineet ovat nykyaikana yleisimmin käytettyjä.

Sideaine on se maalin osa, joka kiinnittää väriaineen. Se saattaa olla kokoonpantu öljyistä tai lakoista. Kuivuvilla öljyillä, joita käytetään maalin sideaineina, on ominaisuus muuttua nestemäisestä kiinteään tilaan, kun ne jäävät alttiiksi ilmassa olevan hapen vaikutukselle. Maalin sideaine siis kuivuu ja kovettuu joutuessaan kosketuksiin ilman kanssa. Syntyvä kova kalvo kiinnittää väriaineen maalatulle pinnalle.

Ehkä yleisimpiä maalin ohenteita ovat vesi ja tärpätti. Näitä lisätään maalin ohentamiseksi sopivan paksuiseksi, jotta sitä olisi helppo levittää pinnalle. Vaikka ohenteiden voitaisiin myös katsoa olevan osa sideaineesta, ne toimivat maalissa hieman toisin. Ne alkavat haihtua maalin sivelemisen jälkeen ja jättävät kalvon muodostavan aineen alttiiksi pysyvälle kuivumiselle.

Maalin lisäaineet käsittävät usein lyijy-, mangaani- tai kobolttiyhdisteitä. Ne jouduttavat maalin kuivumista.

Kuinka maalia valmistetaan

Maali on pohjimmiltaan väriainehiukkasten sideaineessa eli nesteessä oleva liete. Maalintekijä valmistaa jokseenkin jäykän tahnan sekoittamalla yhteen kuivia väriaineita ja osan sideaineesta. Tätä prosessia voitaisiin verrata siihen, mitä perheenäiti tekee sekoittaessaan aineksia mekaanisella sähkövatkaimellaan kenties kakkutaikinaa valmistaessaan. Maalia tehtäessä vatkaamisvaihe jatkuu, kunnes muodostuu juokseva mutta jonkin verran pahkurainen tahna.

Seuraavassa vaiheessa tarvitaan jauhamista. Tähän käytetään usein telamyllyä, jossa on toisiaan vasten pyörivät teräslieriöt. Jauhamisen tarkoituksena on vetää erilleen väriaineosaset niin, että jokainen osanen peittyy hartsimaiseen sideaineeseen. Toisentyyppisessä myllyssä on osaksi teräskuulilla täytetty pyörivä rumpu. Rummun pyöriessä jatkuvasti monia tunteja teräskuulat kykenevät hajottamaan väriaineosaset kaikkialle sideaineeseen.

Jauhamisen jälkeen lisätään tarvittava määrä sideainetta samoin kuin liuottavia ohenteita. Tällöin lisätään myös usein kuivumista edistäviä aineita. Mutta edellä mainittua teräskuulamyllyä käytettäessä kaikki aineet ovat yleensä mukana alusta saakka. Vesiliukoisten maalien kehittymisen myötä ovat tietenkin tulleet käyttöön uudenlaiset laitteet väriaineiden liettämiseksi nesteisiin. Seuraavaksi on vuorossa värierän sävytys, jolloin lisätään juuri oikea määrä väritettä, jotta erä saisi täsmälleen toivotun sävyn. Maali siirretään lopuksi automaattikoneisiin, jotka täyttävät, sulkevat ja varustavat astiat nimilapuilla.

Värien valinta

Koska me kaikki nautimme miellyttävästä ympäristöstä, on kiinnostavaa harkita, kuinka voisit lisätä kotisi miellyttävyyttä tuota värikästä peitettä, maalia, käyttämällä. Sisustustaiteilijat valitsevat tavallisesti värit, jotka täydentävät huoneen muita esineitä, kuten huonekaluja, mattoja tai verhoja.

Vaaleat värit tekevät pienen huoneen suuremman näköiseksi, mikä on hyvä muistaa huoneita sisustettaessa. Useiden huoneiden läpi jatkuva neutraalien vivahteiden vuo antaa tilavuuden ilmapiirin ja houkuttelee korostamaan näitä vivahteita värikkäillä matoilla, tyynyillä tai tauluilla. Pidä kuitenkin mielessäsi, että liian suuri määrä värejä missä tahansa huoneessa voi vaikuttaa sotkuiselta.

Esitämme seuraavaksi hyödyllisiä lisävihjeitä: Keltaisen, persikanpunaisen ja ruusunpunaisen vivahteet ovat lämpimiä värejä. Ne luovat mukavaa ja täyteläistä viehätystä pohjoisen- ja idänpuoleisiin huoneisiin. Vihreät ja siniset värit pastellisävyisinä ovat kuin ympärillämme olevan ihmeellisen luomakunnan lehdiltä otettuja. Voi aivan tuntea näiden värien suoman viileän rentouttavan ilmapiirin etelään ja länteen päin olevissa huoneissa. Mehevät kirkkaat värit, kuten punaiset ja punakeltaiset, ovat kiihottavia värejä. Mutta varoituksen sana on paikallaan. Niihin saattaa helposti kyllästyä. Niillä on piristävä vaikutus, joka heijastaa usein nuorekasta tai vaihtelusta pitävää persoonallisuutta. Siksi ne monesti voivat sopia lasten makuuhuoneisiin.

Muista värejä valitessasi, että kun maali on sivelty laajalle pinnalle, se näyttää tummemmalta kuin pienessä värinäytteessä. Valitse sen vuoksi vaaleahko vivahde, niin se tulee luultavasti olemaan haluamasi väri, kun se on sivelty seinään. Koska värit muuttuvat keinovalossa, on viisasta tarkata värinäytteitä sekä päivänvalossa että iltavalaistuksessa.

Sopivan pinnan valitseminen

Maalia valmistetaan monissa kiiltävyysasteissa, jotka vaihtelevat erittäin kiiltävästä himmeään. Yleensä laaja pinta näyttää miellyttävimmältä vähäkiiltoisena tai himmeänä. Kiillottomissa maaleissa väriaineen suhde sideaineeseen on suurempi, jonka vuoksi niiden pinta on karheampi, mikä hajottaa valon kaikkiin suuntiin. Näin ollen pinnan epätasaisuudet näkyvät vähemmän himmeäpintaista maalia käytettäessä. Himmeiden pintojen vajavaisuutena on kuitenkin suurempi alttius likaantumiselle, ja niitä on vaikeampi puhdistaa.

Jos siis maalipintaa täytyy usein puhdistaa, kuten keittiössä, kylpyhuoneessa, eteisessä tai astiakaapeissa ja ovien ja ikkunoiden pielissä, olisi käytännöllistä sivellä ne puolikiiltävällä tai täyskiiltävällä maalilla. Puolikiiltävä näyttäisi olevan kompromissi, joka tekee mahdolliseksi helpon puhdistamisen eikä heijasta liian monia pinnan puutteellisuuksia.

Olohuoneissa ja makuuhuoneissa miellyttävä ulkonäkö jättää usein varjoonsa käytännöllisyyden. Sen tähden sisustustaiteilija saattaisi valita himmeäpintaisen maalin. Jos kuitenkin komeroihin, joiden seiniin saattaa helposti jäädä jälkiä, käytetään puolikiiltävää maalia, niitä on helpompi puhdistaa ja ne näyttävät valoisammilta. Mutta koska himmeän maalin peittokyky on suurempi, minkä vuoksi monesti tarvitaan vain yksi sively, asiaa kannattaa harkita, mikäli ajasta ja kustannuksista on kysymys.

On myös tärkeää olla huolellinen pinnan valmistelussa maalaamista varten. Seinien ja karmilistojen pitäisi olla puhtaat ennen maalaamista. Ja jos vanha pinta on puolikiiltävää tai kiiltävää emaliväriä, tee hiekkapaperihionnalla uudelle sivelylle tarttumispohja.

Kotien kaunistaminen maalilla on ollut yleistä vuosituhansien ajan, tapaan viitataan jopa Raamatussa. (Jer. 22:14) Kun käytetään kunnon aineita ja valitaan sopivat sävyt, maali on todellakin värikäs peite, joka voi lisätä ympäristöösi suojaa, kauneutta ja miellyttävyyttä.