Öljy – maailmanlaajuisen vallan avain

Kenellä on öljyä?

ÖLJY on elintärkeätä kaikille teollisuusmaille. Se on pääenergianlähde, josta saadaan polttoainetta autoille, lentokoneille ja sähkögeneraattoreille. Siitä saadaan voiteluainetta koneisiin, jotka ovat teollisen aikakauden erottamaton osa. Siitä valmistetaan lukuisia tuotteita.

Kuten on käynyt ilmeiseksi, ilman öljyä maailman ”kehittyneet” maat olisivat suurissa vaikeuksissa. Niiden elämä voisi jatkua nykyisellään vain muutaman kuukauden ilman jyrkkiä muutoksia. Nuo muutokset vaikuttaisivat jokaiseen senkaltaisessa yhteiskunnassa asuvaan ihmiseen.

Öljy on kuitenkin enemmän kuin vain energianlähde. Se on voiman lähde myös toisella tavalla. Sillä, joka hallitsee öljyä nykyajan maailmassa, on hallussaan myös maailmanlaajuisen strategisen vallan avain. Maat, joilla on öljyä, voivat vaikuttaa jopa määräävästi niiden maiden politiikkaan, jotka tarvitsevat öljyä, mutta joilla ei ole sitä riittävästi.

Uutislähteet ovat valpastuttaneet ihmiset tajuamaan viime aikojen öljykriisin, ja niillä on palon sanottavaa sen aiheuttamista pulmista ja mahdollisista parannuskeinoista. Vaikka Herätkää!-lehti onkin ehdottoman puolueeton kansojen asioissa, se tarkastelee erittäin kiinnostuneena tilanteen kehittymistä.

Maat joilta puuttuu öljyä

Mitkä öljyä tarvitsevista suurista teollisuusmaista ovat suuresti riippuvaisia muualta tulevasta öljystä? Vastaus kuuluu: lähes jokainen niistä kommunistimaita lukuun ottamatta!

Esimerkiksi Japani on teollisuusmaana todellinen jättiläinen. Mutta se on lähes täysin riippuvainen öljyn tuonnista. Se ei itse tuota öljyä juuri lainkaan.

Koko Länsi-Eurooppa on riippuvainen öljyn tuonnista, itse se tuottaa sitä hyvin vähän. Vaikka Pohjanmeren öljykenttiä on alettu ottaa käyttöön, ne tulevat täyttämään vain murto-osan tarpeesta.

Yhdysvallat on tällä hetkellä maailman suurin öljyntuottaja. Se on kuitenkin myös verrattomasti suurin öljynkuluttaja maailmassa. Se ei tuota öljyä läheskään riittävästi kysynnän tyydyttämiseksi. Vuonna 1973 Yhdysvallat käytti yli 17000000 barreliaa eli tynnyriä öljyä päivässä, mutta sen oli tuotava maahan yli 6000000 barrelia päivässä tarpeen täyttämiseksi. Sen, mitä aikanaan saadaan Alaskan öljykentiltä, ei odoteta täyttävän edes nykyistä vajausta.

Lisäksi öljyn kysyntä kasvaa nopeasti kaikissa näissä teollisuusmaissa. Väestönkasvu, tekninen edistys ja se, että yhä useammat ihmiset vaativat parempia elinoloja, lisäävät öljyn kysyntää. Entä seuraus? Time-lehti sanoo: ”Maailman öljynkäyttö enemmän kuin kaksinkertaistuu 1970-luvulla. Tuon kovan janon sammuttaminen vaatii tuotannon jatkuvaa nopeaa lisäämistä.”

Näin ollen Länsi-Eurooppa, Japani ja lisääntyvässä määrin Yhdysvallat ovat öljyvarojensa suhteen epäilemättä joutuneet kriittiseen tilanteeseen. Öljy on näissä maissa ehdottoman tärkeätä, jotta teollisen yhteiskunnan pyörät pyörisivät edelleen, ja sen kysyntä kasvaa nopeasti. Kuitenkaan noissa maissa joko ei ole lainkaan omaa öljyä tai niiden öljyvarat vähenevät jatkuvasti.

Tämä on vain ongelman yksi piirre. Vielä suurempi pulma aiheutuu siitä, missä saatavissa olevat öljyvarat sijaitsevat.

Kuka omistaa öljyn?

Suurimmat todetut öljyvarat sijaitsevat seuduilla, jotka eivät ole läntisen maailman ja sen liittolaisten valvonnassa. Tosin Venezuelassa, Indonesiassa, Nigeriassa ja muissa maissa on öljyesiintymiä. Mutta nykyään on vain kaksi aluetta, joilla tiedetään olevan niin suuret varastot öljyä kuin teollistuneet länsimaat ja Japani tarvitsevat.

Toisella näistä alueista on maailman suurimmat tunnetut öljyesiintymät. Tuo alue on lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maat, joita arabit ja muhamettilaiset kansat hallitsevat. Näistä suurimmat tuottajat ovat Algeria, Abu Dhabi, Iran, Irak, Kuwait, Libya, Qatar ja Saudi-Arabia. Vuonna 1973 laskettu öljyvarojen yhteismäärä osoitti, että lähes kaksi kolmasosaa maailman öljystä sijaitsee noissa maissa.

Missä ovat toiseksi suurimmat todetut öljyvarat? Neuvostoliitossa. Sillä on noin 15 prosenttia koko maailman öljystä.

Näin ollen nämä maat valvovat noin 75–80 prosenttia kaikista maapallon öljyvaroista. Ja näillä mailla on poliittisia ja uskonnollisia käsityksiä, jotka ovat ristiriidassa Länsi-Euroopan, Pohjois-Amerikan ja Japanin kanssa, jotka tarvitsevat öljyä, mutta joilla ei ole sitä.

Suurimmat esiintymät

Kaikista öljyä tuottavista maista Saudi-Arabiassa on suurimmat tunnetut öljyesiintymät. Siellä arvioidaan olevan öljyä 150 miljardia barrelia, paljon enemmän kuin missään muussa maassa tiedetään olevan. Jotkut asiantuntijat arvelevat sen öljyvarojen todellisuudessa olevan vielä paljon runsaammat. Niinpä monet öljyä tarvitsevat maat suuntaavat katseensa Saudi-Arabiaan ja toivovat täyttävänsä nykyisen ja tulevan öljyntarpeensa pääasiassa sen avulla.

Suurimman osan vuotta 1973 Saudi-Arabia tuotti yli 8000000 barrelia öljyä päivässä. Öljynkuluttajamaat ovat toivoneet, että vuoteen 1980 mennessä sen tuotanto nousisi noin 20000000 barreliin päivässä. Niistä todellakin tuntuu siltä, että tuotannon täytyy kasvaa niin jyrkästi, jotta öljyä tarvitsevien teollisuusmaiden kysyntä täytettäisiin.

Tätä nykyä vaikuttaa siltä, että yksikään muu maa ei pysty lisäämään öljyn tuotantoaan niin nopeasti. Valtavien varastojensa, öljyn helpon saannin ja sen seikan tähden, että tuotantoa voitaisiin suuresti lisätä lyhyessä ajassa, Saudi-Arabiaa pidetään maana, jonka täytyy toimia toivotulla tavalla muutamina lähivuosina. Tällä hetkellä ei tunneta mitään muuta aluetta, jossa olisi yhtä valtavat käytettävissä olevat esiintymät. U.S. News & World Report -lehti sanoo siitä:

”Asiantuntijat, jotka tutkivat vaihtoehtoja Saudi-Arabian öljylle, ovat synkistyneet. Kanada, joka on nykyään Yhdysvaltain raakaöljyn päätuottaja, on muuttanut pitkäaikaisen vientipolitiikkansa päinvastaiseksi ja omaksunut ’oma maa ensin’ -politiikan. Toisen huomattavan öljyntuottajan, Nigerian, sanotaan supistavan tuotantoaan ainakin väliaikaisesti. Samoin on Indonesian laita. Venezuela havaitsee uusien öljyesiintymien käyttöönoton kalliiksi.

”Ei-arabialaisen [mutta kylläkin muhamettilaisen] Iranin . . . viranomaiset väittävät kivenkovaa, että sen ei ole lainkaan mahdollista täyttää Yhdysvaltain tarpeita.”

Länsi-Eurooppa, Japani ja Pohjois-Amerikka havaitsevat näin ollen, että niiden täytyy saada öljyä lisääntyvässä määrin lähi-idän ja Pohjois-Afrikan muhamettilaisista arabimaista, erityisesti Saudi-Arabiasta. Se on ainoa alue, jonka tiedetään voivan tuottaa niin valtavat määrät öljyä kuin kaikki nämä valtiot tarvitsevat aivan lähivuosina.

Mutta kysymys kuuluu: Myyvätkö nuo maat, joilla on öljyä, sitä riittävästi toisille? Ja mihin hintaan?

Öljyntuottajien muuttuvat mielialat

OLI aika, jolloin teollisuusmailla oli tuskin lainkaan huolta öljystä. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat tuotti sitä enemmän kuin se tarvitsi. Muualla maailmassa olevat öljyvarat riittivät erinomaisesti Länsi-Euroopalle ja Japanille.

Tämän tähden teollisuusmaitten ei tarvinnut olla huolissaan arabialaisten öljyntuottajien mielialoista. Jos arabit eivät halunneet jostakin syystä myydä öljyään, sitä voitiin saada muualta.

Mutta vuosien kuluessa öljyn kysyntä kasvoi nopeasti. Väestön lisääntyessä ”räjähdysmäisesti” ja suurten valtioitten teollistuessa entisestään myös öljyn tarve kasvoi ”räjähdysmäisesti”. Ajan mittaan ylijäämät hävisivät. Länsi-Eurooppa ja Japani tulivat yhä riippuvaisemmiksi lähi-idän ja Pohjois-Afrikan öljystä, joka tyydytti suurimman osan niiden öljyntarpeesta.

Sitten kävi ilmeiseksi, että koska Länsi-Eurooppa ja Japani olivat riippuvaisia öljyn tuonnista arabimaista, ne voisivat kohdata vakavia pulmia, jos ne vieraantuisivat noista maista. Vaikka erääseen aikaan Länsi-Eurooppa oli asettunut suuressa määrin Israelin puolelle sen ja arabien välisissä selkkauksissa, vuoden 1973 lokakuussa arabien ja Israelin välillä käydyn sodan aikoina melkein kaikki Länsi-Euroopan maat julistautuivat ”puolueettomiksi” selkkauksen suhteen. Siten arabiöljy muutti noiden öljyä tarvitsevien maiden ulkopolitiikkaa.

Arabien mielialan muuttuminen

Menneinä vuosina arabivaltiot olivat olleet suuressa määrin länsimaitten ja Yhdysvaltain puolella ja kommunismia vastaan. Tämä piti erityisesti paikkansa Kuwaitin ja Saudi-Arabian hallituksista.

Israelin valtion muodostamisen jälkeen lähi-idässä on kuitenkin käyty neljä sotaa. Koko tuona aikana Yhdysvallat on tukenut Israelia. Mutta tuolla tuella on ollut vaikutuksensa arabimaailmaan. U.S. News & World Report -lehti totesi siitä:

”Arabit ovat kaikkialla ymmällään ja tyrmistyneitä siitä tavasta, jolla Yhdysvallat on lähestynyt lähi-idän ongelmia. Miksi, he kysyvät, Yhdysvallat asettuu jatkuvasti vastustamaan ihmisiä, joita on israelilaisiin verrattuna 40-kertaisesti – ja jotka valvovat öljyvaroja, joita Yhdysvallat tulee tarvitsemaan ensi vuosikymmenellä?”

Seurauksena oli, että arabihallitukset olivat viime vuosina taipuvaisia kääntymään yhä enemmän poispäin Yhdysvalloista. Sellaisissakin aikaisemmin uskollisesti Yhdysvaltoja kannattaneissa arabimaissa kuin Kuwait ja Saudi-Arabia asenteet muuttuivat vähitellen.

Viime vuosina arabimaat alkoivat syytää yhä enemmän varoituksia. Ne sanoivat, että jos Israelin hallussaan pitämiä arabimaita ei palautettaisi, vastavaikutukset voisivat kohdistua siihen, missä ne vahingoittaisivat eniten – öljytoimituksiin.

Erityisen pahaenteisiä olivat varoitukset, joita Saudi-Arabian kuningas Feisal, Yhdysvaltain pitkäaikainen ystävä, esitti. Vuonna 1973 hän varoitti Yhdysvaltain valtakunnallisen television välityksellä, että ennen pitkää hänen olisi ehkä pakko muuttaa politiikkaansa, jonka mukaan hän on myynyt kaiken sen öljyn, jonka Yhdysvallat, Länsi-Eurooppa ja Japani ovat tarvinneet. Öljyä voitaisiin käyttää poliittisena aseena toisten maiden painostamiseksi. Ja kaikista arabimaista tällainen Saudi-Arabian öljypolitiikka vahingoittaisi muita maita eniten.

Englantilainen Guardian-lehti sanoi 15. syyskuuta, juuri ennen lähi-idän sodan puhkeamista:

”Tarvitaan vain yksi arabihallitus, kuningas Feisalin hallitus, jotta öljyase tehoaisi. Taloudelliset keinot ovat hänen vallassaan toisista riippumatta. Mutta koska hän oli viime aikoihin asti Yhdysvaltain paras ystävä arabimaailmassa, häneltä puuttui poliittista tahtoa. . . .

”Feisalin mielen muuttaminen on ollut [Egyptin] presidentti Sadatin harvoja kiistämättömiä saavutuksia. . . .

”Tämän vuoden huhtikuussa Saudi-Arabian öljyministeri sanoi yhdysvaltalaisille, että elleivät nämä muuttaisi Israelia suosivaa asennettaan lähi-idässä, Saudi-Arabia ei lisäisi ’merkittävästi’ tuotantoaan.

”Sen jälkeen Feisal, joka ei alistu arvostelemaan ystäviään julkisesti, on esittänyt lisää varoituksia.”

Merkittävää oli, että arabimaitten ja erityisesti Saudi-Arabian ei tarvinnut lopettaa koko öljyntuotantoa saadakseen öljyaseensa tehoamaan. Miksi? Siksi, että öljyä tarvitsevien maitten öljyntarve kasvaa jatkuvasti nopeasti. Niinpä pelkästään se, että arabit pitäisivät öljyntuotannon samana, johtaisi öljyä tarvitsevat maat pian suuriin vaikeuksiin.

Öljyntuotannon supistukset

Tilanne, jossa öljynkuluttajat havaitsivat olevansa sodan puhjettua vuoden 1973 lopulla, oli hyvin erilainen kuin vuonna 1967. Arabien ja israelilaisten vuonna 1967 käymän sodan aikana useat arabimaat keskeyttivät öljynviennin Yhdysvaltoihin ja Isoon-Britanniaan, koska nämä tukivat Israelia. Mutta vientisulku ei kestänyt kauan, koska maailmassa oli silloin öljyn ylituotantoa.

Vuoteen 1973 mennessä tilanne oli muuttunut jyrkästi. Öljyn ylijäämä oli hävinnyt teollisuusmaista runsaan, lisääntyvän käytön ja omien öljyvarojen vähentymisen tähden. Niinpä vuonna 1973 arabit havaitsivat voivansa sanella ehdot öljyn ollessa kysymyksessä.

Kun viime sota syttyi, arabien uskottiin ilman muuta ryhtyvän jonkinlaisiin kostotoimiin öljynsä avulla. Kuwaitin Yhdysvaltain-suurlähettiläs sanoi: ”Me tulemme käyttämään öljyä painostaaksemme niitä maita, jotka asettuvat Israelin puolelle. Jos saamme todisteita siitä, että jokin maa asettuu Israelin puolelle, niin järjestämme vientisulun. Varmistautuisimme siitä, että öljymme ei menisi tuohon maahan jalosteina eikä raakaöljynä.”

Isku tuli hämmästyttävän nopeasti. Öljyä tuottavat arabimaat sopivat tuotannon vähentämisestä vähintään 5 prosenttia heti lokakuussa. Ne sopivat myös siitä, että tuotantoa supistettaisiin lisäksi 5 prosenttia joka kuukausi siitä eteenpäin. Mihin asti? The Wall Street Journal -lehti sanoi: ”Arabien öljyministerit sanoivat, että tuotantoa supistettaisiin jatkuvasti, kunnes ennen vuotta 1967 vallinneet arabien ja israelilaisten väliset rajat ennallistettaisiin ja palestiinalaisten oikeudet taattaisiin.”

Vielä suurempi järkytys länsivalloille ja Japanille oli aikaisemmin länsimaita kannattaneen, eniten öljyä tuottavan arabivaltion, Saudi-Arabian, ottama askel. Se ilmoitti, että se ei vähentäisi tuotantoaan vain 5 prosenttia vaan 10 prosenttia! Useat muut tuottajat tekivät samoin.

Jos asteittaiset supistukset jatkuisivat kuukaudesta toiseen, ne voisivat tietenkin aiheuttaa vakavia taloudellisia ongelmia Länsi-Euroopalle ja Japanille muutamassa kuukaudessa. Suurin osa niiden öljystä on tullut lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta.

Lisää järkytyksiä seurasi nopeasti. Seuraava siirto oli, että öljyä tuottavat arabimaat ilmoittivat lopettavansa kokonaan öljyn viennin Yhdysvaltoihin. Yksi kolmasosa Yhdysvaltain tuontiöljystä tuli vuonna 1973 lähi-idästä, ja tarve kasvoi joka vuosi.

Öljytoimitukset Yhdysvaltoihin lopetettiin kokonaan sen lisäksi, että kokonaistuotantoa vähennettiin 5 tai 10 prosenttia. Näin ollen arabimaitten tarkoitus oli alun perin vähentää öljytoimituksia lokakuussa huomattavasti. Lokakuun lopulla vientisulku ulotettiin koskemaan myös Alankomaita. Arabivaltiot väittivät hollantilaisten tukeneen Israelia, eivätkä he siksi saisi enää öljyä. Tämä vähensi entisestään länsimaitten ja Japanin saatavissa olevan öljyn määrää, koska Alankomaat oli ollut öljyn uudelleenlaivauksen keskus.

Marraskuun alussa arabimaat päättivät kuitenkin, että ne supistaisivat öljyn tuotantoaan välittömästi 25 prosenttia ja lisäksi 5 prosenttia kuukausittain! Lisäksi kauppasulku ulotettiin koskemaan myös Portugalia, Rhodesiaa ja Etelä-Afrikkaa. Sitä seuranneina kuukausina öljyntuotanto sopeutettiin vastaamaan muuttuvia olosuhteita.

Noita ankaria iskuja seurasi vielä yksi. Kaikki myytävä öljy olisi paljon entistä kalliimpaa.

Mitä öljyn kohonnut hinta merkitsee

Aikaisempina vuosina öljy oli ollut suhteellisen halpaa, mutta vuoden 1973 lokakuussa öljyä tuottavat arabimaat nostivat jälleen sen hintaa. Time-lehti ilmoitti, että korotus oli ”tyrmistyttävät 70 prosenttia”. Sitä seuraavina kuukausina valtavat hinnankorotukset jatkuivat. Öljyä käyttävien maitten maksama hinta kohosi huimaavasti, mikä huonontaa suuresti niiden maksutasetta.

Se merkitsi paljon. Ensinnäkin arabien öljytulot pysyisivät suurina riippumatta siitä, miten paljon öljyä ne tuottaisivat ja myisivät. Se pakottaisi myös öljyn käyttäjät pyytämään valmistamistaan tuotteista kalliimman hinnan. Amerikkalaisten, eurooppalaisten ja japanilaisten täytyisi maksaa bensiinistään, lämmitysöljystään ja muista öljystä valmistettavista tuotteistaan entistä enemmän.

Niinpä öljyn valtavien hinnankorotusten tähden arabimaitten tulot eivät vähenisi, vaikka ne supistaisivatkin tuotantoaan. Niillä ei siis ollut mitään pakottavaa syytä huoleen. New York Times -lehti kuvaili tilannetta seuraavasti:

”Jotkin huomattavista tuottajamaista, erityisesti harvaanasutut autiomaa-alueet, kuten Saudi-Arabia, Kuwait ja Libya, ovat tulleet taipuvaisiksi pitämään öljyn itsellään.

”Nämä maat ansaitsevat nykyisellä öljyntuotannollaan jo niin paljon kuin ne voivat järkevästi kuluttaa. Niinpä ne mieluummin pitävät kaiken ylimääräisen öljyn maassa, missä sen arvo varmasti kohoaa, kuin kasaavat valtavat määrät käyttämättä jääviä dollareita, joissa devalvaatio ja inflaatio tekevät tuhojaan.

”Juuri tässä tuottajien haluttomuudessa tuottaa niin paljon kuin markkinoilla toivotaan, paitsi korkeasta poliittisesta ja rahallisesta hinnasta, on maailman edessä olevan energiakriisin ydin.”

Sen suunnattoman merkityksen tähden, joka öljyllä on teollisuusmaille, näistä öljystä riippuvaisista maista tuntuu, että lähi-idän tilanne ikään kuin paljastaa heidän kaulasuonensa; ja on toisiakin seikkoja, jotka vaarantavat niiden nykyisen elämäntavan jatkumisen. Vaikka ne voisivatkin saada öljyä, ne pelkäävät, että sen aiheuttamat valtavat kustannukset tuovat mukanaan jotakin muuta, mitä niillä jo on liikaa – inflaation eli hintojen nousun. Jotkut asiantuntijat pelkäävät, että jos inflaatio menee liian pitkälle, se voi itse asiassa aiheuttaa taloudellisen romahduksen.

Mikä on oleva lopputulos?

Miten täydellinen vapautus tulee?

ERÄS esitetty ehdotus öljynsaannin turvaamiseksi synnytti kiihtynyttä ajatustenvaihtoa. Yhdysvaltain senaattori J. W. Fulbright oli niiden joukossa, jotka varoittivat, että öljykriisin tähden ”nykyiset poliitikkomme ja vaikuttajamme saattavat tulla siihen johtopäätökseen, että vaaditaan sotilaallista toimintaa lähi-idän öljyvarojen turvaamiseksi, paljastetun kaulasuonemme suojaamiseksi”.

Useimmat vallanpitäjät kuitenkin kieltäytyivät nopeasti tunnustamasta sellaisia näkökantoja omikseen.

Erääseen aikaan sellainen öljyntuottajamaitten haltuunotto saattoi näyttää helpolta ja olisi saattanut myös olla suhteellisen yksinkertaista. Harvalla pienellä maalla oli menneisyydessä voimavaroja tai ystäviä, jotka olisivat pitäneet sellaiset anastajat loitolla. Sen tähden Euroopan kansat pystyivät menneinä vuosisatoina jakamaan suurimman osan Afrikkaa, Aasiaa ja Etelä-Amerikkaa keskenään.

Mutta tilanne on muuttunut. Mikään valtio ei voi enää vapaasti ottaa haltuunsa mitä tahansa haluamaansa maata. Esimerkiksi öljyä tuottavat maat sijaitsevat hyvin laajalla alueella Pohjois-Afrikassa ja lähi-idässä. Kaikkien noiden maiden voittamiseen ja miehittämiseen tarvittaisiin valtavat sotavoimat ja voimavarat. The Guardian -lehti sanoo tästä mahdollisuudesta:

”Kuwaitin [tai minkä tahansa muun öljyntuottajamaan] valtaaminen synnyttäisi sellaisen skandaalin, että se merkitsisi lopulta arabimaailman jokaisen öljykentän valtaamista, jokaisen öljyjohdon, -säiliön ja -sataman suojelemista Persianlahdelta Algeriin.

”Kuten Yhdysvaltain väestönsuojeluviraston apulaisjohtaja Elmer F. Bennett on sanonut, se saisi ’Vietnamin näyttämään huviretkeltä’.”

Toinen tärkeä tekijä on suoraan pohjoisessa sijaitseva jättiläinen – Neuvostoliitto. The Wall Street Journal -lehti mainitsi siitä: ”Koska Neuvostoliitolla on niin paljon voitettavana tässä tilanteessa, missä panokset ovat niin valtavia, sillä on pätevä syy tukea arabiliittolaisiaan. Tämä saattaa olla avain lähi-idän öljyn valvomiseksi, öljyn, jota Yhdysvallat saattaa epätoivoisesti tarvita tulevina vuosina.

Pysyisikö Neuvostoliitto sivustakatsojana, jos sen lähellä olevat öljykentät vallattaisiin? Monet asiantuntijat ovat sitä mieltä, että Neuvostoliitto ottaisi huomioon vaakalaudalla olevat tärkeät etunsa, ja sen mahtavat sotavoimat ovat vain muutaman tunnin matkan päässä alueelta. Niinpä ensimmäisen kerran suhteellisen heikoilla arabimailla on tukenaan maa, joka voi esittää haasteen voimakkaimmallekin valtiolle.

Koska Neuvostoliitto tukee arabeja, sen vaikutus- ja arvovalta on kasvanut arabimaissa, kun taas Yhdysvaltain vaikutus- ja arvovalta on vähentynyt. Tämä on sangen merkittävää. Se merkitsee sitä, että lähi-idän ja Pohjois-Afrikan tärkeitten öljyvarojen valvonta on niiden käsissä, jotka ovat suhtautuneet entistä epäsuotuisammin Yhdysvaltain ja Israelin politiikkaan.

Niinpä lähi-idän viimekertaisen selkkauksen kriittisenä aikana Neuvostoliitto ja arabit toimivat yhteistyössä. Neuvostoliitto tuki liittolaisiaan asein ja diplomaattisin keinoin, jopa uhkaamalla peitetysti joukkojen lähettämisellä. Tuon tuen avulla arabivaltiot tunsivat voivansa alkaa käyttää pääasettaan, öljyä. U.S. News & World Report -lehti sanoo tästä asiainkehityksestä:

”Eurooppa esitti jo kysymyksen, joka on elintärkeä tuolle maanosalle: oliko tämä lähi-idän selkkaus todellisuudessa Neuvostoliiton öljysota, jota jo kauan on pelätty Länsi-Euroopassa?

”Ne, jotka kärsivät todennäköisesti eniten, jos arabit Neuvostoliiton rohkaisemana vähentävät jatkuvasti ulkomaille virtaavan öljynsä määrää, ovat Yhdysvallat, Japani ja Länsi-Eurooppa – jotka kaikki ovat ei-kommunistisia. . . .

”Arabien otteen helposti saatavissa oleviin öljyvaroihin ja Neuvostoliiton otteen arabeihin, jotka ovat riippuvaisia Neuvostoliitosta saatavista aseista, useimmat eurooppalaiset tunnustivat elämän tosiasioiksi, joita ei todennäköisesti muuteta ilman ylivoimaa.”

Mutta kuten edellä todettiin, sellaisen ulkopuolisen ”ylivoiman” käyttäminen on tullut erittäin vaaralliseksi. Harvat valtiot haluaisivat saada vastaansa Neuvostoliiton paisuvan sotilasmahdin ja arabien kasvavan öljymahdin yhdistelmän.

Osa laajempia kuvioita

Lähi-idän tapahtumat synnyttävät maailmanlaajuisia seuraamuksia, jotka osoittavat öljyn olevan elintärkeää tälle koneellistuneelle maailmalle. Mutta tämä tilanne kuuluu vain yhtenä osana paljon laajempiin tapahtuma- ja toimintakuvioihin, jotka kauan sitten nähtiin etukäteen Raamatun ennustuksissa.

Raamatussa Danielin kirjassa oleva ennustus esittää huomattavan yleiskatsauksen maailmanvaltojen marssista ja hahmottelee Babylonian, Meedo-Persian, Kreikan ja Rooman maailmanvallat sekä meidän päiviemme ”lopun ajalla” maailmannäyttämöllä kilpailevat vallat. Tämä henkeytetty ennustus kertoo maailman hallintoa koskevasta jatkuvasta kaksintaistelusta, jota käyvät kaksi supervaltaa, joita nimitetään yksinkertaisesti ”Pohjan kuninkaaksi” ja ”Etelän kuninkaaksi”.

Kuten Jehovan todistajien vuonna 1958 (suomeksi 1961) julkaisema kirja ”Tapahtukoon sinun tahtosi maan päällä” osoittaa, Raamatun kuvaus ”Pohjan kuninkaasta” vastaa selvästi kansojen totalitaarista ryhmittymää, jota kommunistiset valtiot ovat viime aikoina johtaneet, kun taas kuvaus ”Etelän kuninkaasta” viittaa kansojen demokraattiseen ryhmittymään, jota Yhdysvallat ja Iso-Britannia (joita joskus kutsutaan Angloamerikkalaiseksi kaksoismaailmanvallaksi) johtavat.

Kertoessaan näiden kilpailevien maailmanvaltojen välisen aaltoilevan kamppailun vaiheista ennustus sanoo: ”Mutta lopun ajalla Etelän kuningas iskee yhteen hänen kanssansa. Ja Pohjan kuningas käy tämän kimppuun vaunuilla ja ratsuilla ja monilla laivoilla, hyökkää hänen maihinsa, tulvana leviten niiden ylitse. . . . Hän valtaa kulta- ja hopea-aarteet.” (Dan. 11:40–43) Ei voi olla epäilystäkään siitä, että kommunistinen ”Pohjan kuningas” on tehnyt suuria hyökkäysretkiä ihmiskunnan maailmaan ja hallitsee nykyään suunnilleen kolmatta osaa maailman väestöstä. Tämä mahti on noustessaan pureutunut lujasti myös maailman luonnonvaroihin ottamalla ne valvontaansa ja on näin saattanut monet maailman osat vaikeaan tilanteeseen, ja erityisesti muutamat demokraattiset valtiot ovat tunteneet puristuksen. Öljykriisi on vain yksi esimerkki siitä, mitä tämä katkera kamppailu maailmanherruudesta aiheuttaa.

Mutta Danielin kirjan raamatullinen ennustus ei osoita, että vertauskuvallinen ”Pohjan kuningas” ottaisi koko maailman valvontaansa ja loisi kommunistisen maailmandiktatuurin. Yhdessä toisten Raamatun ennustusten kanssa se osoittaa, että sekä kommunistiset että demokraattiset vallat pysyvät pystyssä, kunnes eräs muu valta lopettaa ne molemmat. (Dan. 2:44; 11:44, 45; 8:19, 25) Tuo voittava valta on Jumalan oma hallitus, jota hänen Poikansa johtaa. Kristus Jeesus on pian ennustusten mukaan ’kaitseva kaikkia kansoja rautaisella valtikalla’ ja murskaava niiden itsekkään otteen maahan nähden. (Ilm. 19:11–16) Siten hän vapauttaa ne, jotka vilpittömästi rakastavat vanhurskautta, kaikista koettelemuksista ja kärsimyksistä, jotka maailmanvaltojen ahne poliittinen, sotilaallinen ja taloudellinen kilpailu on aiheuttanut. Silloin koko maan luonnonvarat ovat kuuliaisen ihmiskunnan käytettävissä, mistä koituu hyvää kaikille ja kiitollista ylistystä kaiken hyvän Antajalle, Jehova Jumalalle.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 11]

Arabit vähensivät öljyntuotantoa ensin 25 prosenttia ja sopeuttivat sitten tuotannon vastaamaan muuttuvia olosuhteita

[Kuva s. 12]

ÖLJYN HINTA ON VIIME KUUKAUSINA KOHONNUT KORKEUKSIIN