Miksi monet eivät ole vakuuttuneita?
MONET näkevät luonnossa ilmenevän suunnittelun eivätkä silti usko Suunnittelijan, Luojan, olemassaoloon. Miksi on näin?
Johtuuko tämä epäusko siitä, että joku olisi kumonnut väitteen, jonka mukaan suunnittelu edellyttää Suunnittelijaa? Onko tätä väitettä vastaan olemassa niin vahvoja todisteita, ettei luonnossa ilmenevä suunnittelu saa enää ajattelevaa ja asioihin perehtynyttä ihmistä vakuuttuneeksi?
Vai onko tämä väite yhä paikkansapitävä, jopa perustellummin kuin ennen? Onko todella niin kuin apostoli Paavali sanoi, että ne, jotka kieltäytyvät uskomasta sitä mikä on ilmeistä, ”eivät ole puolustettavissa”?
Ajatustapa menneisyydessä
Lyhyt katsaus historiaan voi auttaa meitä tarkastellessamme tätä kysymystä. Ensinnäkin voidaan todeta, että ateisteja on ollut kautta aikojen. He ovat pystyneet vaikuttamaan uskonnolliseen ja tieteelliseen ajatteluun kuitenkin vasta viimeisten sadan vuoden aikana.
Historian suuret tiedemiehet, kuten Isaac Newton (jota tutkijakirjailija Isaac Asimov sanoi ”suurimmaksi tieteelliseksi neroksi, jonka maailma on koskaan nähnyt”), uskoivat Jumalaan. He eivät pitäneet epäuskoa tiedemieskyvyilleen tarpeellisena suosituksena.
Päinvastoin Newton ja monet muut tiedemiehet ja muiden alojen suuret ajattelijat viittasivat luonnossa ilmenevään suunnitteluun todisteena Mestarisuunnittelijan, Jumalan, olemassaolosta. Näin ajateltiin yleisesti vuosisatojen ajan.
Luonnossa ilmenevä julmuus
Sitten tapahtui jotakin, mikä vaikutti suuresti käsitykseen, jonka mukaan maailmankaikkeus on rakastavan Suunnittelijan työtä.
1800-luvun puolivälissä sellaiset kirjailijat kuin Darwin, Malthus ja Spencer kiinnittivät huomiota luonnossa ilmenevään julmuuteen. Eikö ole niin, he huomauttivat, että isommat eläimet syövät aina pienempiään? Eikö ole niin, että viidakon suojissa käydään joka päivä ja yö ankaraa taistelua olemassaolosta?
On tietenkin totta, että eläimet syövät toisiaan. Niinpä heidän ajatusketjunsa jatkui: Eikö juuri tämä armoton olemassaolotaistelu ole pohjimmainen totuus elämästä maan päällä? Eivätkö ihmiskunnankin keskuudessa juuri eläimelliset sodat, itsekäs taistelu ja ”viidakon laki” ole ne todelliset voimat, jotka ovat muovanneet historiaa? Luonnossa ei ole ilmennyt sitä sopusointua ja rauhaa, jota olisi voitu odottaa rakastavalta Suurelta Suunnittelijalta.
Darwinin ystävä George Romanes kuvaili luontoa seuraavasti: ”Huomaamme, että kynnet ja hampaat on teroitettu teurastamista varten, koukut ja imukärsät muotoiltu tuskan tuottamiseksi – kaikkialla vallitsee kauhu, nälkä ja sairaus, veri vuotaa, raajat vapisevat, henkeään haukkovan eläimen viattomat silmät sammuvat julman kiduttavaan kuolemaan.”
Darwinin teoria tarkoituksettomasta kamppailusta ja elinkelpoisimpien yksilöiden eloon jäämisestä – ei Luojan suunnittelu – saavutti nopeasti yleisen hyväksynnän. Siten syntyi uusi historiallinen käsite: sosiaalidarvinismi.
Huomaa, miten H. G. Wells arvioi tilannetta teoksessaan Historian ääriviivat: ”Vuoden 1859 [jolloin Darwinin Lajien synty julkaistiin] jälkeen on tapahtunut todellista uskon vähentymistä. – – Yhdeksännentoista vuosisadan vaikutusvaltaiset ja mahtavat henkilöt uskoivat valtansa perustuvan ’taisteluun olemassaolosta’, jossa voimakas ja ovela voittaa heikon ja luottavaisen. – – Ja kuten koiralaumassa nuorempien ja heikompien kurissapitäminen on yhteisen edun kannalta välttämätöntä, oli heidän mielestään aivan oikein, että ihmistenkin keskuudessa suuret koirat tyrannisoivat pienempiään.”
Monet hyväksyivät nopeasti nämä ajatukset. Se johtui osaksi siitä, että he jo ennestään tunsivat vastenmielisyyttä monia kirkkoja kohtaan, koska nämä olivat pyrkineet tukahduttamaan tieteellisen tutkimuksen. Vielä pahempaa oli, että he saattoivat havaita huomattavimpien uskontojen lietsovan sotaa ja verenvuodatusta ja pitävän niitä oikeutettuina. Siksi Wells huomauttikin tarkkanäköisesti: ”Uskonnon todellinen kulta heitettiin monessa tapauksessa pois sen kuluneen kukkaron mukana, jossa sitä oli niin kauan säilytetty.”
’Jumala on vastuussa’
Väite, jonka mukaan suunnittelu todistaa Suunnittelijan olemassaolon, sai monet sitten päättelemään: ’Jos te väitätte, että Jumala on suunnitellut nuo kynnet, koukut ja hampaat sekä kauhun, nälän ja sairauden vallan, niin silloin teidän on pakko myöntää, että tämä Jumalanne on vastuussa kärsimyksestä ja väkivaltaisuudesta. Kuitenkin te sanotte, että hän on rakkaus. Kumpi siis pitää paikkansa?’
Tällaiset ihmiset tulevatkin seuraavaan lopputulokseen: ’Näettehän itse, että ainoa uskottava selitys on taistelu, elinkelpoisimpien eloon jääminen, sokea ja ohjaamaton evoluutio.’
Näin ”suunnittelu merkitsee Suunnittelijaa” -väite tuli haudatuksi; tai siten ainakin luultiin. Sen käyttäminen todisteena merkitsi Jumalan syyttämistä julmuudesta. Ikävä kyllä, tavalliseen tapaansa niin kristikunnan kuin pakanamaailmankin uskonnolliset johtajat olivat kykenemättömiä antamaan todellista vastausta tähän ongelmaan.
Siitä lähtien asetelma on pysynyt suurin piirtein samana. Kun kysymys Suunnittelijasta tulee esiin, turvaudutaan usein luonnossa ilmenevän julmuuden ongelmaan. Esimerkiksi filosofi Bertrand Russell sanoo kirjassaan Why I Am Not A Christian (Miksen ole kristitty):
”Kun tätä suunnittelua koskevaa väitettä ajatellaan tarkemmin, on hyvin hämmästyttävää, että ihmiset voivat uskoa tämän maailman kaikkineen, kaikkine puutteineen olevan parasta, mitä kaikkivoipaisuus ja kaikkitietävyys on pystynyt saamaan aikaan miljoonien vuosien kuluessa. En todellakaan voi uskoa siihen. Luuletko, että jos olisit kaikkivoipa ja kaikkitietävä ja saisit miljoonia vuosia aikaa tehdäksesi maailmasta täydellisen, et pystyisi saamaan aikaan parempaa kuin Ku Klux Klan tai fasistit?”
Tarkastelkaamme hieman syvällisemmin tätä katsantokantaa, koskapa sitä käytetään usein vastaväitteenä sille, että luonnossa ilmenevä suunnitelmallisuus edellyttää Suunnittelijaa.
[Kuvat s. 5]
Miten ihmisten ja eläinten keskuudessa vallitseva ”viidakon laki” sopii yhteen rakastavan Suunnittelijan kanssa?