Lukijoiden kirjeitä

Alkoholi ja autolla-ajo

Voin suureksi ilokseni kirjoittaa ja kertoa, että täkäläinen liikenteestä vastaava apulaisšeriffi pyysi saada 100 kappaletta lehteänne ”Alkoholi ja autolla-ajo”. [Suomeksi 8.6.1986] Hän on parhaillaan mukana tätä aihetta käsittelevässä projektissa ja oli aikeissa pitää puheen ravintolanomistajista koostuvalle yleisölle ja tähdentää siinä heidän vastuutaan huolehtia siitä, että ne jotka ajaisivat autoa eivät saisi juoda liikaa. Kiitoksia siitä, että julkaisette aina juuri sitä mitä tarvitsemme juuri silloin kun tarvitsemme sitä.

J. P., USA

Vain ystäviä

Ette voi kuvitella hämmästystäni, kun sain lehtenne, jossa oli kirjoitus ”Nuoret kysyvät: ’Emmekö voi olla vain ystäviä?’” [Suomeksi 22.6.1986] Minulla on näet tällä hetkellä juuri tämä ongelma. Olen 20-vuotias, ja eräs nuori mies, jonka kanssa olen tehnyt työtä, tuntee rakastuneensa minuun, mutta minä en häneen. Nyt sain ratkaisun edellä mainitussa kirjoituksessa.

M. W., Saksan liittotasavalta

Vammaiset lapset

Kirjoituksenne ”Kolmekymmentä vuotta rakkautta ja antaumusta” [suomeksi 8.4.1986] oli hyvin herttainen ja rohkaiseva Downin syndroomaa sairastavien lasten vanhemmille, mutta en ymmärtänyt seuraavaa mielipidettä: ”Ulkopuoliset usein ajattelevat, että vammaisen lapsen hoitaminen on epäkiitollinen velvollisuus. He ovat kuitenkin täysin väärässä.” Koska itselläni on pahasti vammainen tytär, voin rehellisesti sanoa, että saatatte olla väärässä pannessanne kaikki vammaiset lapset samaan luokkaan. Minun lapseni ei osaa kävellä eikä puhua, hän ei näe eikä pysty itse syömään eikä voi olla ilman vaippaa. Hänen hampaansa täytyy pestä, ja hänet täytyy kylvettää joka päivä. Lapsen syöttäminen on kokopäivätyötä. Terapeuttien, ravintofysiologien, lastenlääkärien ja muiden kanssa neuvotteleminen vie monia tunteja, ja minun on jatkuvasti taisteltava saadakseni asianmukaista apua ja välttämättömiä palveluja. Vammaisten lasten vanhemmat rakastavat lapsiaan hyvin paljon, mutta yritän vain sanoa, että jos ette yksinkertaisesti voi ymmärtää tilannetta, älkää yrittäkö lohdutella ja puolustella tilannetta sanomalla: ”No, hehän saavat paljon iloa ja onnea.”

J. B., Kanada

Me olemme vuosien mittaan julkaisseet joukon sellaisten vanhempien itsensä kertomia kertomuksia, jotka huolehtivat vammaisesta lapsestaan. Olemme olleet sitä mieltä, että on paljon arvokasta aineistoa, josta muut samanlaisessa tilanteessa olevat voisivat hyötyä, ja että sellaisten kirjoitusten julkaiseminen rohkaisisi toisia. Emme totisesti halua lisätä sellaisten perheiden ahdinkoa, joilla on vaikea ongelma. Anna Field myöntää kertomuksessaan, että jokainen tapaus on erilainen ja että kotiolosuhteet vaihtelevat. Vaikka heidän tapauksessaan onkin ollut myös koettelevia aikoja ja surua, hänestä tuntuu vilpittömästi siltä, että heidän vammainen tyttärensä on tuonut heille paljon enemmän iloa kuin surua. Olemme iloisia siitä, että asia on niin. Samalla tajuamme myös, että voi olla paljon vaikeampia tapauksia, joissa lapsi ei pysty osoittamaan minkäänlaista vastakaikua ja tuottamaan siten vanhemmilleen iloa. Sellaisen lapsen vanhemmat ansaitsevat varmasti kaikkien sympaattisen ymmärtämyksen sekä asianmukaista apua läheisiltä ystäviltään. Tunnemme todella syvää myötätuntoa kaikkia tällaisessa vaikeassa tilanteessa olevia vanhempia kohtaan. – Toimitus.