Musta surma – keskiajan Euroopan vitsaus

Herätkää!-lehden Ranskan-kirjeenvaihtajalta

Oli vuosi 1347. Rutto oli jo tehnyt tuhojaan Kaukoidässä. Nyt se oli saapunut Euroopan itäreunalle.

MONGOLIT piirittivät Krimillä Kaffaa, genovalaisten kauppa-asemaa, joka nykyään on nimeltään Feodosija. Salaperäinen tauti alkoi harventaa mongolien omia rivejä, ja he luopuivat hyökkäyksestään. Ennen vetäytymistään he kuitenkin viimeisenä kuolettavana tekonaan sinkosivat valtavilla katapulteilla ruton uhrien vielä lämpimiä ruumiita muurien yli kaupunkiin. Kun muutamat genovalaiset puolustajat myöhemmin nousivat kaleereihinsa paetakseen kaupungista, jossa nyt riehui rutto, he levittivät taudin jokaiseen satamaan, jossa he pysähtyivät.

Muutamassa kuukaudessa koko Eurooppa kamppaili kuoleman kourissa. Tauti levisi kulovalkean tavoin Pohjois-Afrikkaan, Italiaan, Espanjaan, Englantiin, Ranskaan, Itävaltaan, Unkariin, Sveitsiin, Saksaan, Skandinaviaan ja Baltiaan. Runsaan kahden vuoden aikana yli neljännes Euroopan väestöstä – noin 25 miljoonaa ihmistä – joutui antamaan periksi tälle ”julmimmalle väestökatastrofille, minkä ihmiskunta on koskaan kokenut” – mustalle surmalle.a

Kasvupohjaa tuholle

Mustan surman murhenäytelmään ei vaikuttanut pelkästään itse tauti. Sitä pahensivat monet seikat, muun muassa kiihkeä uskonnollisuus. Esimerkistä käy kiirastulioppi. ”Kiirastuli tunnettiin kaikkialla 1200-luvun lopulle tultaessa”, sanoo ranskalainen historioitsija Jacques le Goff. Varhain 1300-luvun alussa Dante kirjoitti vaikutusvaltaisen teoksensa La Divina Commedia (Jumalainen näytelmä), johon sisältyi yksityiskohtaisia kuvauksia helvetistä ja kiirastulesta. Niin muodostui uskonnollinen ilmapiiri, jossa ihmiset ottivat ruton yleensä vastaan yllättävän välinpitämättömästi ja alistuvasti, koska he pitivät sitä Jumalan rangaistuksena. Pessimistinen asenne edisti taudin leviämistä, kuten tulemme näkemään. ”Mikään rutto ei olisi voinut löytää otollisempaa maaperää”, todetaan Philip Zieglerin kirjassa The Black Death.

Tilanteeseen vaikuttivat myös toistuvat katovuodet Euroopassa. Niiden vuoksi mantereen nopeasti kasvava väestö oli aliravittua ja vastustuskyky tauteja vastaan oli heikko.

Rutto leviää

Paavi Klemens VI:n henkilääkärin Guy de Chauliacin mukaan Eurooppaan oli tunkeutunut kaksi ruttotyyppiä: keuhko- ja paiserutto. Hän kuvaili niitä havainnollisesti: ”Ensimmäinen tyyppi kesti kaksi kuukautta, sen oireita olivat jatkuva kuume ja veren sylkeminen, ja siihen kuoli kolmessa päivässä. Toinen tyyppi kesti loppuajan epidemiasta, ja senkin oireena oli jatkuva kuume mutta lisäksi märkäpesäkkeet ja isot paiseet iholla, pääasiassa kainalokuopissa ja nivusissa. Siihen kuoli viidessä päivässä.” Lääkärit olivat voimattomia ruton edetessä.

Monet pakenivat paniikissa tuhansien sairastuneiden keskeltä. Ensimmäisten pakenijoiden joukossa oli varakkaita aatelisia ja ammatinharjoittajia. Karkuun lähti myös joitakin kirkonmiehiä, mutta monet munkkikunnat piiloutuivat luostareihinsa ja toivoivat säästyvänsä siten tartunnalta.

Keskellä tätä paniikkia paavi julisti vuoden 1350 pyhäksi vuodeksi. Roomaan tuleville pyhiinvaeltajille luvattiin suora pääsy paratiisiin kiirastulen ohi! Sadattuhannet pyhiinvaeltajat noudattivat kehotusta – ja levittivät ruttoa matkan varrelle.

Tuloksettomia yrityksiä

Yritykset saada musta surma kuriin eivät tuottaneet tulosta, koska kukaan ei oikeastaan tiennyt, miten se tarttui. Useimmat tajusivat, että oli vaarallista koskea sairaaseen tai edes hänen vaatteeseensa. Jotkut pelkäsivät jopa sairaiden tuijotusta! Firenzeläiset syyttivät kulkutaudista kaupunkinsa kissoja ja koiria. He tappoivat nämä eläimet aavistamattakaan, että toimenpide loi ihanteelliset olosuhteet luontokappaleelle, joka todellisuudessa levitti tartuntaa: rotalle.

Kuolleiden määrän kasvaessa jotkut etsivät apua Jumalalta. Miehet ja naiset antoivat kirkolle kaiken, mitä heillä oli, siinä toivossa, että Jumala varjelisi heidät taudilta tai ainakin palkitsisi heidät taivaallisella elämällä, jos he kuolisivat. Kirkko pääsi näin käsiksi valtaviin omaisuuksiin. Myös onnenkalut, Kristuksen kuvat ja amuletit olivat suosittuja vastalääkkeitä. Toiset turvautuivat taikauskoon, magiaan ja puoskarointiin. Hajuvesien, etikan ja erikoisten juomasekoitusten väitettiin pitävän taudin loitolla. Kuppaamiseenkin uskottiin. Pariisin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan oppineet sanoivat ruton johtuvan planeettojen tietynlaisesta ryhmittymisestä! Väärät selitykset ja ”hoidot” eivät kuitenkaan voineet pysäyttää tätä tappajatautia.

Pysyviä seurauksia

Viiden vuoden kuluttua musta surma näytti viimein hellittävän, mutta ennen vuosisadan loppua se palasi ainakin neljä kertaa. Mustaa surmaa on verrattu jälkiseurauksiltaan ensimmäiseen maailmansotaan. ”Historiantutkijoiden keskuudessa ei nykyään ole käytännössä minkäänlaista erimielisyyttä siitä, että tuolla endeemisellä kulkutaudilla oli syvälliset vaikutukset sekä talouselämään että yhteiskuntaan vuoden 1348 jälkeen”, kerrotaan vuonna 1996 ilmestyneessä kirjassa The Black Death in England. Se hävitti suuren osan väestöstä, ja kesti satoja vuosia ennen kuin jotkin alueet toipuivat. Työvoimapula nosti luonnollisesti palkkoja. Rikkaat maanomistajat tekivät vararikkoja, ja feodaalilaitos – keskiajan tuntomerkki – romahti.

Tämä kaikki vauhditti poliittisia, uskonnollisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Ennen ruttoa Englannin sivistyneistö puhui yleensä ranskaa, mutta kun monet ranskan opettajat menehtyivät, englannin kieli nousi Britanniassa valta-asemaan. Muutoksia tapahtui myös uskontojen alueella. Ranskalainen historiantutkija Jacqueline Brossollet kirjoittaa, että koska pappiskokelaista oli pulaa, ”kirkko värväsi liian usein palvelukseensa oppimattomia, velttoja miehiä”. Hän väittää, että kirkon ”oppilaitosten rappio oli yksi uskonpuhdistukseen johtaneista syistä”.

Musta surma painoi eittämättä leimansa taiteisiin. Kuolemasta tuli yleinen aihe. Kuuluisa danse macabre, kuolemantanssi jota yleensä esittivät luurangot ja ruumiit, yleistyi kuoleman vallan vertauskuvana. Kun tulevaisuudesta ei ollut takeita, monet rutolta säästyneet luopuivat kaikista pidäkkeistä ja moraali vaipui järkyttäviin syvyyksiin. Koska kirkko ei ollut pystynyt estämään mustaa surmaa, ”keskiajan ihminen ajatteli, että hänen kirkkonsa oli pettänyt hänet” (The Black Death). Jotkut tutkijat ovat lisäksi sitä mieltä, että mustan surman kannoilla seuranneet yhteiskunnalliset muutokset vahvistivat yksilöllisyyden korostamista ja yritteliäisyyttä sekä lisäsivät sosiaalista ja taloudellista liikkuvuutta, mikä ennakoi kapitalismin tuloa.

Musta surma sai lisäksi hallitukset ryhtymään toimiin hygienian valvomiseksi. Ruton väistyttyä Venetsia organisoi katujensa siivouksen. Ranskan kuningas Juhana II Hyvä määräsi niin ikään, että kadut oli puhdistettava epidemian torjumiseksi. Kuningas sai tähän idean kuultuaan antiikin Kreikan lääkäristä, joka oli pelastanut Ateenan rutolta siivouttamalla ja pesettämällä kadut. Monet keskiajan kadut, jotka olivat olleet avoviemäreitä, saatiin vihdoinkin siistittyä.

Pelkkää historiaa?

Vasta vuonna 1894 ranskalainen bakteriologi Alexandre Yersin eristi mustaa surmaa aiheuttavan bakteerin. Se sai hänen mukaansa nimen Yersinia pestis. Neljä vuotta myöhemmin toinen ranskalainen, Paul-Louis Simond, havaitsi, mikä osuus kirpuilla (jotka kulkevat jyrsijöiden mukana) oli taudin levittämisessä. Pian kehitettiin rokote, jonka teho jäi kuitenkin rajalliseksi.

Onko rutto pelkkää historiaa? Tuskin. Siihen kuoli talvella 1910 noin 50000 ihmistä Mantšuriassa. Maailman terveysjärjestö rekisteröi joka vuosi tuhansia uusia tapauksia, ja määrä kasvaa. On löydetty myös uusia muotoja, jotka ovat vastustuskykyisiä lääkkeille. Rutto uhkaa siis edelleen ihmiskuntaa, ellei perushygieniaan kiinnitetä tarkkaa huomiota. Jacqueline Brossollet’n ja Henri Mollaret’n toimittamassa ruttoa käsittelevässä kirjassa esitetään sellainen loppupäätelmä, että rutto ”ei suinkaan ole mikään keskiajan Euroopan tauti, vaan ikävä kyllä kenties tulevaisuuden sairaus” (Pourquoi la peste? Le rat, la puce et le bubon).

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 23]

Miehet ja naiset antoivat kirkolle kaiken, mitä heillä oli, siinä toivossa, että Jumala varjelisi heidät taudilta

[Tekstiruutu/Kuva s. 24]

Flagellanttien lahko

Jotkut jotka pitivät ruttoa Jumalan rangaistuksena, pyrkivät lauhduttamaan Jumalan vihaa ruoskimalla itseään. Flagellantit eli itsensäruoskijat – liike johon kuului tiettävästi jopa 800000 jäsentä – saavuttivat suosionsa huipun mustan surman aikana. Lahkon säännöt kielsivät puhumisen naisten kanssa, peseytymisen ja vaatteiden vaihtamisen. Julkista ruoskintaa harjoitettiin kahdesti päivässä.

”Itsensä ruoskiminen oli pelon vallassa olevan väestön harvoja purkautumiskeinoja”, pohditaan kirjassa Medieval Heresy. Flagellantit tuomitsivat myös kuuluvasti kirkon hierarkian ja veivät pohjaa kirkon tuottoisalta tavalta antaa synninpäästöjä. Ei ihme, että paavi kielsi lahkon vuonna 1349. Lopulta mustan surman laannuttua liike kuitenkin kuihtui kokoon omia aikojaan.

[Kuva]

Flagellantit yrittivät lepyttää Jumalaa

[Lähdemerkintä]

© Bibliothèque Royale de Belgique, Bruxelles

[Kuva s. 25]

Rutto Marseillessa Ranskassa

[Lähdemerkintä]

© Cliché Bibliothèque Nationale de France, Paris

[Kuva s. 25]

Alexandre Yersin eristi ruttoa aiheuttavan bakteerin

[Lähdemerkintä]

Culver Pictures