Parasta mitä voin tehdä elämälläni
KERTONUT BOB ANDERSON
Kymmenisen vuotta sitten muutamat ystävät kysyivät minulta: ”Miksi olet jatkanut tienraivausta niin pitkään, Bob?” Sanoin hymyillen: ”Voisiko olla jotain parempaa kuin tienraivaus?”
OLIN 23-vuotias vuonna 1931, jolloin aloitin tienraivauspalveluksen. Nyt olen täyttänyt jo 86 vuotta ja jatkan yhä tienraivausta. Tiedän, etten olisi voinut tehdä elämälläni mitään parempaa. Antakaahan, kun selitän, miksi ajattelen näin.
Vuonna 1914 jätettiin kotiimme muuan traktaatti. Sen oli julkaissut Kansainvälinen raamatuntutkijain seura; Jehovan todistajista käytettiin tuolloin tuota nimeä. Kun todistaja palasi, äitini esitti hänelle yksityiskohtaisia kysymyksiä helvetistä. Hän oli saanut ankaran kasvatuksen metodistiksi, muttei pystynyt koskaan sovittamaan opetusta ikuisesta kidutuksesta Jumalan rakkauteen. Heti kun hän oppi totuuden tuosta asiasta, hän sanoi: ”Olen nyt onnellisempi kuin koskaan eläessäni!”
Äitini lakkasi heti opettamasta metodistien pyhäkoulussa ja liittyi raamatuntutkijoiden pieneen ryhmään. Hän alkoi saarnata kotikaupungissamme Birkenheadissa, joka sijaitsee vastapäätä Liverpoolin satamaa Merseyjoen vastarannalla. Pian hän pyöräili säännöllisesti moniin naapurikaupunkeihin. Hän todisti tällä laajalla alueella koko loppuelämänsä, ja hänet opittiin tuntemaan erittäin hyvin; näin hän antoi hyvän esimerkin lapsilleen. Hän kuoli vuonna 1971 kypsässä 97 vuoden iässä pysyttyään toimeliaana todistajana loppuun saakka.
Sisareni Kathleen ja minä rupesimme käymään metodistien pyhäkoulun sijasta äitini kanssa raamatuntutkijoiden kokouksissa. Myöhemmin kun isänikin tuli mukaan, vanhempani järjestivät niin, että tutkimme perheenä säännöllisesti Raamattua Jumalan harppu -kirjan pohjalta. Tällainen tutkistelu oli noihin aikoihin jotain aivan uutta, mutta se, että meille jo varhain opetettiin Raamatun perustotuudet, oli erittäin palkitsevaa, sillä sekä sisareni että minä aloitimme aikanaan tienraivauspalveluksen.
Äidin mielestä ”Kuvanäytös Luomisen” näkeminen Liverpoolissa vuonna 1920 oli hengellinen käännekohta meille lapsille, ja hän oli siinä oikeassa. Vaikka olinkin nuori, tuo esitys jäi elävästi mieleeni. Erittäin selvästi muistan Jeesuksen elämästä kertovan osan, varsinkin sen, missä hänen näytettiin kulkevan kohti kuolemaansa. Tuon esityksen näkeminen auttoi minua keskittymään elämän tärkeimpään työhön – saarnaamiseen!
1920-luvun alkupuolella aloin levittää äitini kanssa traktaatteja sunnuntai-iltapäivisin. Aluksi meitä neuvottiin jättämään ne koteihin; myöhemmin meitä kehotettiin ojentamaan ne puhuteltaville ja palaamaan niiden luo, jotka olivat kiinnostuneita. Olen aina ajatellut, että tästä lähti alkuun uusintakäynti- ja raamatuntutkistelutyömme, joka on nykyään erittäin tuottoisaa.
Tienraivauspalvelukseen!
Kathleen ja minut kastettiin vuonna 1927. Työskentelin vuonna 1931 analyytikkona eräässä laboratoriossa Liverpoolissa, kun kuulin, että oli päätetty ryhtyä käyttämään nimeä Jehovan todistajat. Olin usein nähnyt Seuran kolporteeraajia (joita sanotaan nykyään tienraivaajiksi) liikealueella Liverpoolissa, ja heidän esimerkkinsä oli tehnyt minuun erittäin voimakkaan vaikutuksen. Miten suuresti halusinkaan päästä eroon maailmallisesta seurasta voidakseni käyttää elämäni Jehovan palvelukseen!
Tuon saman vuoden kesällä ystäväni Gerry Garrard kertoi minulle ottaneensa vastaan Vartiotorni-seuran toiselta presidentiltä, Joseph F. Rutherfordilta, tulleen tehtävän lähteä saarnaamaan Intiaan. Ennen kuin hän lähti tuolle merimatkalle, hän tuli tapaamaan minua ja puhui kokoaikaisen palveluksen edusta. Hyvästellessään hän rohkaisi minua vielä lisää sanomalla: ”Olen varma, että sinustakin tulee pian tienraivaaja, Bob.” Ja niin minusta tulikin. Ilmoittauduin tienraivaajaksi tuon vuoden lokakuussa. Millaisesta ilon ja vapauden tunteesta sainkaan nauttia pyöräillessäni saarnaamaan maaseudun syrjäisiin asutuskeskuksiin! Silloin tiesin ryhtyneeni tärkeimpään työhön, mitä voisin tehdä.
Ensimmäinen tienraivausalueeni oli Etelä-Walesissa, missä palvelin Cyril Stentifordin kanssa. Cyril meni myöhemmin naimisiin Kathleenin kanssa, ja he palvelivat monta vuotta tienraivaajina yhdessä. Heidän tyttärensä Ruthkin aloitti aikanaan tienraivauspalveluksen. Vuonna 1937 olin Fleetwoodissa Lancashiressa Eric Cooken toverina. Tienraivaajat palvelivat tuolloin vain Englannin maaseudulla seurakuntien alueen ulkopuolella. Mutta Albert D. Schroeder, joka vastasi tuohon aikaan Seuran Lontoon-haaratoimiston työstä, päätti, että me muuttaisimme Bradfordiin Yorkshireen. Se oli ensimmäinen kerta, kun englantilaisia tienraivaajia määrättiin auttamaan jotakin nimenomaista seurakuntaa.
Vuonna 1946 Eric lähti Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, ja hänet määrättiin Etelä-Rhodesiaan, nykyiseen Zimbabween. Hän palvelee edelleen uskollisesti vaimonsa kanssa lähetystyöntekijänä Durbanissa Etelä-Afrikassa.
Vuonna 1938 minä sain uuden määräyksen, tällä kertaa alueenpalvelijaksi (nykyään kierrosvalvoja) Luoteis-Lancashireen kauniille järviseudulle. Tapasin siellä Olive Duckettin, ja mentyämme naimisiin hän seurasi minua heti kierrostyöhön.
Irlanti sotavuosina
Pian sen jälkeen kun Iso-Britannia oli julistanut sodan Saksaa vastaan syyskuussa 1939, minut määrättiin Irlantiin. Kutsunnat olivat alkaneet Englannissa, mutteivät eteläisessä Irlannin tasavallassa, joka pysyi puolueettomana koko sodan ajan. Irlannin tasavallasta ja Pohjois-Irlannista tuli yksi kierros. Voimassa olevien rajoitusten vuoksi oli kuitenkin hankittava matkustuslupa päästäkseen Englannista mihin Irlannin osaan tahansa. Viranomaiset antoivat minulle luvan matkustaa, mutta minun olisi suostuttava palaamaan Englantiin heti, kun ikäluokkani miehiä ryhdyttäisiin kutsumaan armeijaan. Annoin sanallisen suostumuksen, mutta saadessani lupapaperini siihen ei hämmästyksekseni ollut lisätty mitään ehtoja!
Koko Irlannissa oli tuolloin vain vähän yli sata Jehovan todistajaa. Saavuttuamme Dubliniin marraskuussa 1939 meitä oli vastassa Jack Corr, joka oli toiminut jo pitkään tienraivaajana. Hän kertoi meille, että naapurikaupungissa oli kaksi muuta tienraivaajaa ja Dublinissa oli joitakin kiinnostuneita; kaikkiaan meitä oli parikymmentä. Jack vuokrasi Dublinista huoneen kokousta varten, johon kaikki päättivät tulla säännöllisesti joka sunnuntai. Tämä järjestely oli voimassa, kunnes perustettiin seurakunta vuonna 1940.
Pohjois-Irlanti oli Yhdistyneen kuningaskunnan osana sodassa Saksaa vastaan, joten kun muutimme Belfastiin, meidän täytyi tulla toimeen ruokakuponkien ja iltaa koskevien pimennysten kanssa. Vaikka saksalaisten lentokoneiden täytyikin lentää yli 1 600 kilometriä päästäkseen Belfastiin ja takaisin tukikohtiinsa Eurooppaan, ne onnistuivat pommittamaan kaupunkia tehokkaasti. Ensimmäisessä ilmahyökkäyksessä vahingoittui valtakunnansalimme ja huoneistomme tuhoutui, sillä aikaa kun me olimme erään veljen luona toisessa osassa kaupunkia, joten pelastuimme ainutlaatuisella tavalla. Tuona samana yönä muuan todistajaperhe juoksi kaupungin pommisuojaan. Päästessään sinne he huomasivat sen olevan täynnä, ja heidän täytyi palata kotiinsa. Tuo pommisuoja sai täysosuman, ja kaikki siinä olleet kuolivat, mutta veljemme selvisivät pikku naarmuin ja mustelmin. Noina vaikeina sotavuosina yksikään veljemme ei loukkaantunut pahoin, mistä kiitimme Jehovaa.
Hengellistä ruokaa
Sodan jatkuessa rajoitukset tiukentuivat, ja lopulta posti määrättiin sensuroitavaksi. Se merkitsi sitä, että Vartiotornin pääseminen maahan estettiin. Vaikka pohdimmekin, mitä voisimme tehdä, Jehovan käsi ei ollut lyhyt. Sain eräänä aamuna kanadalaiselta ”serkulta” kirjeen, jossa hän kirjoitti minulle perheasioista. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuka hän oli, mutta jälkikirjoituksessa hän sanoi liittävänsä mukaan ”kiinnostavan raamatullisen artikkelin” luettavakseni. Se oli jäljennös Vartiotornista, mutta koska sen kansi oli tyhjä, sensuuri ei ollut poistanut tuota lehteä.
Vaimoni ja minä aloimme heti kopioida noita kirjoituksia paikallisten todistajien avun turvin – mukana oli muun muassa Maggie Cooper, joka oli ollut esittämässä ”Luomisnäytöstä”. Järjestimme pian niin, että lähdimme levittämään 120:tä kopiota eri puolille maata, sillä noita Vartiotorneja, joissa oli tyhjä kansilehti, saapui säännöllisesti monilta uusilta ystäviltä Kanadasta, Australiasta ja Yhdysvalloista. Heidän ahkeruutensa ja ystävällisyytensä ansiosta meiltä ei jäänyt väliin yhtään lehteä koko sodan aikana.
Saatoimme pitää myös konventteja. Vuoden 1941 konventti oli merkittävä, sillä siinä julkaistiin uusi kirja, Lapset. Sensuuri ei näyttänyt vastustavan kirjaa, jonka luultiin käsittelevän lapsia, joten onnistuimme saamaan noita kirjoja maahan vaikeuksitta! Erään toisen kerran painoimme itse kirjasen ”Rauha – voiko se olla pysyvä?”, koska sitä oli mahdotonta tuoda maahan Lontoosta. Kaikista meitä koskevista rajoituksista huolimatta meistä pidettiin hyvää huolta hengellisesti.
Vastustus voitetaan
Muuan pappi, joka asui erään Jehovan todistajan pitämässä sairaskodissa Belfastissa, lähetti kirjan Rikkaudet vaimolleen Englantiin. Vaimo vastusti totuutta ja ilmaisi sen selvästi vastauksessaan. Hän myös väitti, että olimme ”epäisänmaallinen järjestö”. Postisensuuri pani tämän muistiin ja ilmoitti siitä rikostutkimusosastolle. Niinpä minut kutsuttiin poliisilaitokselle selittämään asiaa, ja minua pyydettiin tuomaan mukanani Rikkaudet-kirja. Saatuani kirjan lopulta takaisin huomasin kiinnostuksekseni, että kaikissa alleviivatuissa kohdissa puhuttiin roomalaiskatolisesta kirkosta. Se kertoi mielestäni paljon, sillä tiesin poliisin olevan varuillaan IRA:n (Irlannin tasavaltalaisarmeijan) toiminnan suhteen.
Minulta kyseltiin tarkkaan siitä, miksi olimme puolueettomia sodan aikana, sillä poliisista oli vaikeaa ymmärtää kantaamme. Viranomaiset eivät kuitenkaan koskaan ryhtyneet mihinkään toimiin meitä vastaan. Kun myöhemmin hain lupaa konventin pitämiseen, poliisi halusi välttämättä lähettää tilaisuuteen kaksi omaa reportteria. Sanoin, että he olivat tervetulleita. Niin he tulivat, olivat paikalla koko iltapäivän ohjelman ja tekivät muistiinpanoja pikakirjoituksella. Ohjelman päätyttyä he kysyivät: ”Miksi meidät lähetettiin tänne? Me pidämme kovasti tästä kaikesta!” He tulivat jälleen seuraavana päivänä ja ottivat mielellään ilmaisen kirjasemme ”Rauha – voiko se olla pysyvä?”. Konventin loppupuolella ei tapahtunut mitään erityistä.
Heti kun sota päättyi ja matkustusrajoitukset helpottuivat, Pryce Hughes Lontoon Beetelistä tuli Belfastiin. Hänen mukanaan matkusti Harold King, joka määrättiin myöhemmin lähetystyöntekijäksi Kiinaan. Oltuamme kuusi vuotta eristyksissä Lontoon haaratoimistosta näiden veljien pitämät puheet kannustivat meitä kaikkia suuresti. Pian tämän jälkeen Englannista lähetettiin Harold Duerden, joka myös oli uskollinen tienraivaaja, vahvistamaan Belfastissa tehtävää Valtakunnan työtä.
Paluu Englantiin
Olimme oppineet pitämään suuresti irlantilaisista veljistä, ja paluu Englantiin oli vaikea. Mutta vaimoni ja minut määrättiin takaisin Manchesteriin, ja myöhemmin muutimme Newton-le-Willowsiin, toiseen lancashirelaiseen kaupunkiin, jossa tarve oli suuri. Tyttäremme Lois syntyi vuonna 1953, ja oli sydäntä lämmittävää nähdä hänen aloittavan tienraivauspalveluksen 16-vuotiaana. Hänen mentyään naimisiin tienraivaaja David Parkinsonin kanssa he kumpikin jatkoivat kokoaikaista palvelustaan Pohjois-Irlannissa ja seurasivat monin tavoin Oliven ja minun jälkiä. Nykyään he asuvat lapsineen jälleen Englannissa, ja me kaikki palvelemme samassa seurakunnassa.
Muuttuneista olosuhteistamme huolimatta en ole koskaan lopettanut tienraivausta – Olive ei ole koskaan halunnut sitä enkä ole minäkään. Tienraivaukseni on mielestäni ollut aina myös vaimoni ansiota, sillä ilman hänen jatkuvaa rakkaudellista tukeaan en olisi mitenkään voinut jatkaa kokoaikaista palvelusta. Me molemmat tietenkin väsymme nykyään nopeammin, mutta todistaminen on silti ilo, varsinkin kun yhdessä johdamme raamatuntutkisteluja lähimmäisillemme. Olemme saaneet vuosien mittaan auttaa noin sataa ihmistä tulemaan vihkiytyneiksi, kastetuiksi Jehovan palvelijoiksi. Millainen ilo se onkaan ollut! Ja tämän määrän on täytynyt tähän mennessä moninkertaistua, kun myös perheistä kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka on tullut Jehovan todistajia.
Olive ja minä puhumme usein vuosien varrella saamistamme monista eduista ja kokemuksista. Ne ovat olleet todella onnellisia vuosia ja kuluneet kuin siivillä. Tiedän, etten olisi voinut tehdä elämässäni mitään parempaa kuin palvella Jumalaani Jehovaa tienraivaajana kaikki nämä vuodet. Kun nyt muistelen kiitollisena menneitä tai odotan innokkaasti tulevaa, tunnen, että Jeremian sanat ovat erittäin merkitykselliset: ”Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet, sillä hänen laupeutensa ei ole loppunut: se on joka aamu uusi – – Sentähden minä panen toivoni häneen.” (Valitusvirret 3:22–24.)
[Kuva s. 26]
Bob ja Olive Anderson