Hellittämättömyys johtaa edistymiseen
KERTONUT JOSÉ MAGLOVSKY
Kun poliisi tarttui käsivarteeni, etsin isääni. Hänet oli kuitenkin tietämättäni jo viety poliisiasemalle. Saavuttuani sinne poliisit takavarikoivat kaikki julkaisumme, myös Raamattumme, ja pinosivat ne lattialle. Nähdessään tämän isäni kysyi: ”Panetteko Raamatutkin lattialle?” Poliisipäällikkö pyysi anteeksi ja nosti Raamatut pöydälle.
MITEN me oikein jouduimme poliisiasemalle? Mitä olimme tehneet? Asuimmeko jossakin ateistisessa poliisivaltiossa, jossa Raamatutkin otettiin meiltä pois? Saadaksemme vastauksen näihin kysymyksiin meidän on palattava vuoteen 1925, jolloin en ollut vielä edes syntynyt.
Tuona vuonna isäni Estefano Maglovsky ja äitini Juliana lähtivät silloisesta Jugoslaviasta ja muuttivat Brasiliaan ja asettuivat asumaan São Pauloon. Vaikka isä oli protestantti ja äiti katolilainen, uskonto ei aiheuttanut mitään epäsopua heidän välillään. Itse asiassa kymmenen vuotta myöhemmin tapahtui jotain sellaista, joka yhdisti heidät uskonnollisesti. Isän lanko toi hänelle monivärisen unkarinkielisen kirjasen, jossa käsiteltiin kuoleman tilaa. Tämä oli saanut kirjasen lahjaksi ja pyysi isää lukemaan sen ja kertomaan oman mielipiteensä sen sisällöstä – varsinkin sen ”helvettiä” käsittelevästä osasta. Isä vietti koko yön lukien kirjasta yhä uudelleen, ja seuraavana päivänä, kun hänen lankonsa tuli kysymään hänen mielipidettään, isä vastasi ehdottoman varmasti: ”Tässä on totuus!”
Pieniä alkuja
Koska kirjanen oli Jehovan todistajien julkaisu, he molemmat menivät etsimään todistajia saadakseen tietää lisää heidän uskonkäsityksistään ja opetuksistaan. Kun he lopulta pääsivät kosketuksiin todistajien kanssa, useat sukulaisemme alkoivat keskustella Raamatusta heidän kanssaan. Tuona samana vuonna, vuonna 1935, aloitettiin unkarinkielinen raamatuntutkistelu, jossa oli läsnä keskimäärin kahdeksan henkeä, ja aina siitä lähtien kotonamme on pidetty säännöllisiä raamatuntutkisteluja.
Tutkittuaan Raamattua kaksi vuotta isäni kastettiin vuonna 1937 ja hänestä tuli innokas Jehovan todistaja; hän saarnasi talosta taloon ja palveli nimitettynä palvelijana ja raamatuntutkistelun johtajana. Hän auttoi ensimmäisen seurakunnan muodostamisessa Vila Marianan kaupunginosaan São Pauloon. Seurakunta siirrettiin myöhemmin kaupungin keskustaan ja tuli tunnetuksi Keskustan seurakuntana. Kymmenen vuotta myöhemmin perustettiin toinen seurakunta Ypirangan alueelle, ja isäni nimitettiin siihen seurakunnanpalvelijaksi. Vuonna 1954 perustettiin kolmas seurakunta Moinho Velhon kaupunginosaan, ja sielläkin hän toimi seurakunnanpalvelijana.
Heti kun tämä ryhmä oli lujittunut, isä alkoi auttaa lähellä sijaitsevan São Bernardo do Campon esikaupunkialueen ryhmää. Sen ansiosta, että Jehova on vuosien varrella siunannut näiden pienten todistajaryhmien ponnistelut, kasvu on ollut ilmiömäistä; niinpä vuonna 1994 toimi Suur-São Paulon alueen 760 seurakunnassa 70 000 julistajaa. Valitettavasti isä ei ehtinyt nähdä tätä kasvua. Hän kuoli vuonna 1958 ollessaan 57-vuotias.
Yritän seurata isän esimerkkiä
Vieraanvaraisuus oli yksi isäni huomattava ominaisuus, joka on muillakin kypsillä kristityillä (ks. 3. Johanneksen kirje 1, 5–8). Niinpä meillä oli etu pitää vieraanamme Antonio Andradea ja hänen vaimoaan ja poikaansa, jotka tulivat Brasiliaan Yhdysvalloista veli ja sisar Yuillen kanssa vuonna 1936. Kodissamme vierailivat myös kaksi Vartiotornin raamattukoulun Gileadin käynyttä veljeä, Harry Black ja Dillard Leathco, jotka olivat vuonna 1945 ensimmäiset Brasiliaan määrätyt lähetystyöntekijät. Monia muita tuli heidän jälkeensä. Nämä veljet ja sisaret kannustivat jatkuvasti kaikkia perheemme jäseniä. Koska ymmärsin tämän ja koska halusin hyödyttää perhettäni, olen pyrkinyt jäljittelemään isäni esimerkkiä vieraanvaraisuuden kristillisen ominaisuuden osoittamisessa.
Vaikka olin vasta yhdeksänvuotias, kun isä oppi totuuden vuonna 1935, niin isä otti minut vanhimpana poikana mukaansa teokraattisiin toimiinsa. Me kaikki kävimme hänen kanssaan kokouksissa valtakunnansalissa, joka sijaitsi Jehovan todistajien toiminnan keskuksessa São Paulossa Eça de Queiroz -katu 141:ssä. Isäni antaman opetuksen ja valmennuksen ansiosta minussa kehittyi palava halu palvella Jehovaa, ja niinpä vuonna 1940 vihkiydyin Jehovalle ja menin sen vertauskuvaksi vesikasteelle nykyään saastuneessa Tietêjoessa, joka virtaa São Paulon keskustan halki.
Opin pian, millaista oli olla hyvän uutisen säännöllinen julistaja, joka istuttaa toisiin totuuden sanomaa ja kastelee sitä ja johtaa heille Raamatun kotitutkisteluja. Kun nyt näen Brasilian tuhannet vihkiytyneet Jehovan todistajat, tunnen syvää iloa, sillä tiedän Hänen käyttäneen minua auttamaan monia heistä oppimaan totuus tai arvostamaan sitä syvemmin.
Autoin muun muassa Joaquim Meloa, jonka tapasin ovelta-ovelle-palveluksessa. Puhuin juuri kolmelle muulle miehelle, jotka kuuntelivat osoittamatta paljoakaan kiinnostusta. Silloin huomasin nuorenmiehen, joka oli liittynyt seuraamme ja kuunteli tarkkaavaisesti. Huomattuani hänen kiinnostuksensa kiinnitin huomioni häneen, ja kun hän oli saanut hyvän todistuksen, pyysin häntä tulemaan seurakunnan kirjantutkisteluun. Hän ei tullut kirjantutkisteluun mutta ilmaantui teokraattiseen kouluun ja kävi sen jälkeen säännöllisesti kokouksissa. Hän edistyi hyvin, hänet kastettiin ja hän palveli useita vuosia vaimonsa kanssa matkapalvelijana.
Sitten oli Arnaldo Orsi, jonka tapasin työpaikallani. Todistin säännöllisesti eräälle työtoverilleni mutta huomasin, että muuan parrakas nuorimies kuunteli aina keskusteluamme, ja niinpä aloin puhua suoraan hänelle. Hän oli hartaasta katolisesta perheestä, mutta hän kyseli paljon eri aiheista, esimerkiksi tupakoinnista, pornografisten elokuvien katselemisesta ja sellaisen kamppailulajin kuin judon harrastamisesta. Näytin hänelle, mitä Raamatussa sanotaan näistä asioista, ja iloiseksi yllätyksekseni hän pyysi minua seuraavana päivänä katsomaan, kun hän särki piippunsa, tupakansytyttimensä ja krusifiksinsa sekä tuhosi pornografiset elokuvansa ja ajoi partansa. Koko mies muuttui yhdessä hetkessä! Hän lakkasi myös harrastamasta judoa ja pyysi saada tutkia Raamattua kanssani joka päivä. Vaikka hänen vaimonsa ja isänsä vastustivat häntä, niin hän edistyi hyvin hengellisesti niiden veljien antaman tuen ansiosta, jotka asuivat häntä lähellä. Lyhyen ajan kuluttua hänet kastettiin, ja nykyään hän palvelee seurakunnan vanhimpana. Hänen vaimonsa ja lapsensakin omaksuivat totuuden.
Osallistun Valtakunnan palvelukseen
Kun olin noin 14-vuotias, aloin työskennellä mainostoimistossa, jossa opin maalaamaan kilpiä. Tämä osoittautui erittäin hyödylliseksi, ja monien vuosien ajan olin São Paulon ainoa veli, joka maalasi kilpiä ja teiden yläpuolelle levitettäviä mainosnauhoja, joissa mainostettiin yleisöesitelmiä ja Jehovan todistajien konventteja. Minulla oli lähes 30 vuoden ajan etu toimia konventin kilpi-osaston valvojana. Säästin aina lomani konventeissa työskentelemistä varten, ja jopa nukuin konventtipaikalla saadakseni kilvet ajoissa maalattua.
Minulla oli myös tilaisuus käyttää Seuran kaiutinautoa, joka olikin tuohon aikaan melkoinen uutuus. Asetimme raamatulliset julkaisumme pikku pöydälle, ja kun kaiutinauto toisti levytettyä sanomaa, puhuimme niiden ihmisten kanssa, jotka tulivat ulos taloistaan katsomaan, mitä oli tekeillä. Toinen väline, jonka avulla teimme tunnetuksi Valtakunnan hyvää uutista, oli kannettava gramofoni, ja minulla on yhä tallella ne gramofonilevyt, joiden avulla esitimme Seuran julkaisuja. Raamatullista kirjallisuutta levitettiinkin niiden ansiosta paljon.
Tuohon aikaan katolinen kirkko järjesti pitkiä kulkueita São Paulon kaduilla, ja niiden edellä kulki usein miehiä raivaamassa tietä vapaaksi. Eräänä sunnuntaina isä ja minä olimme kadulla tarjoamassa Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä, kun paikalle ilmaantui pitkä kulkue. Isä piti tapansa mukaan päässään hattua. Muuan kulkueen edellä kävelevä mies huusi: ”Ottakaa hattu pois päästänne! Ettekö näe, että kulkue on tulossa?” Kun isä ei riisunut hattuaan, paikalle tuli useampia miehiä, jotka työnsivät meidät sivuun erään kaupan ikkunaa vasten ja aiheuttivat häiriötä. Tämä kiinnitti erään poliisin huomion, ja hän tuli katsomaan, mitä oikein tapahtui. Yksi miehistä tarttui poliisia käsivarresta ja sanoi haluavansa puhua tämän kanssa. ”Näpit irti univormustani!” määräsi poliisi ja läimäytti miehen kättä. Sitten hän tiedusteli, mistä oli kysymys. Mies selitti, että isä ei suostunut riisumaan hattuaan, vaikka kulkue oli tulossa, ja lisäsi: ”Olen apostolinen roomalaiskatolilainen.” Yllättävä vastaus kuului: ”Vai sanotte olevanne roomalainen. Menkää sitten takaisin Roomaan! Tämä on Brasilia.” Sitten poliisi kääntyi meihin päin ja kysyi: ”Kuka oli täällä ensin?” Kun isä vastasi, että me olimme, poliisi ajoi miehet tiehensä ja käski meitä jatkamaan työtämme. Poliisi seisoi vierellämme niin kauan kun kulkue oli kävellyt ohitsemme – ja isän hattu pysyi tiukasti päässä!
Tällaista sattui kuitenkin harvoin. Mutta kun sattui, oli rohkaisevaa tietää, että oli olemassa ihmisiä, jotka uskoivat vähemmistöjen oikeuksiin ja jotka eivät nöyristelleet katoliselle kirkolle.
Erään toisen kerran tapasin teini-ikäisen pojan, joka osoitti kiinnostusta ja pyysi minua palaamaan luokseen seuraavalla viikolla. Kun saavuin, hän otti minut ystävällisesti vastaan ja pyysi minut sisään. Miten yllättynyt olinkaan, kun huomasin olevani sellaisen nuorisojengin ympäröimä, joka pilkkasi ja yritti ärsyttää minua! Tilanne vain paheni, ja minusta tuntui, että kohta he hyökkäisivät kimppuuni. Sanoin sille nuorelle, joka oli kutsunut minut, että jos minulle tapahtuisi jotakin, hän olisi yksin vastuussa siitä, ja että perheeni tiesi missä olin. Pyysin heitä päästämään minut menemään, ja he suostuivat. Sanoin heille kuitenkin ennen lähtöäni, että jos joku heistä halusi keskustella kanssani kahden, olisin valmis siihen. Sain myöhemmin tietää, että kyseessä oli ryhmä fanaatikkoja – paikallisen papin ystäviä – jotka pappi oli yllyttänyt järjestämään tämän tapaamisen. Olin iloinen päästyäni heidän kynsistään.
Tietenkin kasvu Brasiliassa oli aluksi hidasta, lähes huomaamatonta. Olimme vasta ”istuttamisen” ensivaiheessa, eikä meillä ollut paljoakaan aikaa työmme tulosten ”kasvattamiseen” eikä ”korjaamiseen”. Muistimme aina apostoli Paavalin sanat: ”Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala sai aikaan jatkuvan kasvun, joten ei istuttaja ole mitään eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka saa aikaan kasvun.” (1. Korinttolaisille 3:6, 7.) Kun ensimmäiset Gileadin käyneet lähetystyöntekijät saapuivat vuonna 1945, meistä tuntui, että pitkään odottamamme kasvun aika oli tullut.
Rohkeita kohdatessamme vastustusta
Kasvua ei tapahtunut kuitenkaan ilman vastustusta, varsinkaan sen jälkeen kun Euroopassa alkoi toinen maailmansota. Kohtasimme suoranaista vainoa, koska ihmiset yleensä eivät – eivätkä jotkut viranomaisetkaan – ymmärtäneet puolueetonta kantaamme. Kerran vuonna 1940 sattui niin, että kun olimme katutyössä rinta- ja selkäpuolella kannettavine mainoskilpinemme São Paulon keskustassa, poliisi tuli luokseni takaapäin, repi molemmat kilpeni ja tarttui käsivarteeni viedäkseen minut poliisiasemalle. Katsoin ympärilleni etsien isääni, mutta häntä ei näkynyt missään. Hänet ja monia muita veljiä ja sisaria, myös Brasilian työtä johtava veli Yuille, oli tietämättäni jo viety poliisiasemalle. Kuten alkukappaleesta käy ilmi, tapasin isän jälleen siellä.
Koska olin alaikäinen, minua ei voitu pidättää, ja niinpä eräs poliisi vei minut pian kotiin äitini luo. Myös sisaret vapautettiin tuona samana iltana. Myöhemmin poliisi päätti vapauttaa kaikki kymmenkunta veljeä lukuun ottamatta veli Yuillea. Veljet eivät kuitenkaan suostuneet lähtemään vaan vaativat: ”Joko me lähdemme kaikki tai sitten ei kukaan.” Poliisit olivat järkkymättömiä, joten kaikki viettivät yhdessä yön kylmässä huoneessa sementtilattialla. Seuraavana päivänä kaikki vapautettiin ehdoitta. Veljiä pidätettiin useita kertoja mainoskilvillä todistamisen takia. Kilvissä mainostettiin yleisöesitelmää ja myös kirjasta nimeltä Fasismi vai vapaus, ja jotkut viranomaiset luulivat sen tarkoittavan sitä, että me kannatimme fasismia, mikä luonnollisestikin johti väärinkäsityksiin.
Myös pakollinen sotapalvelus aiheutti ongelmia nuorille veljille. Vuonna 1948 minä olin Brasiliassa ensimmäinen, joka vangittiin tästä syystä. Viranomaiset eivät yksinkertaisesti tienneet, mitä he olisivat minulle tehneet. Minut siirrettiin armeijan parakkeihin Caçapavaan ja määrättiin työhön puutarhaan istuttamaan vihanneksia ja huolehtimaan niistä sekä siivoamaan huonetta, jota virkailijat käyttivät miekkailuun. Minulla oli monia tilaisuuksia todistaa noille miehille ja jättää heille julkaisuja. Vastuussa oleva upseeri oli ensimmäinen, joka otti Seuran Lapset-kirjan. Myöhemmin minut määrättiin jopa antamaan uskontotunteja 30–40 sotilaalle, jotka eivät pystyneet menemään harjoituksiin ja joiden oli pysyteltävä sisällä. Lopulta oltuani noin kymmenen kuukautta vankilassa minut vietiin oikeuteen ja vapautettiin. Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että hän antoi minulle voimaa kestää uhkauksia, nöyryytyksiä ja pilkkaa, joita sain kuulla joiltakin noista miehistä.
Uskollinen auttaja
2. kesäkuuta 1951 menin naimisiin Barbaran kanssa, ja siitä lähtien hän on ollut uskollinen toverini, kun olemme opettaneet ja kasvattaneet lapsiamme ”Jehovan kurissa ja mielenohjauksessa” (Efesolaisille 6:4). Viidestä lapsestamme neljä palvelee iloisina Jehovaa eri tehtävissä. Toivomme, että he pysyvät edelleen kanssamme lujina totuudessa ja edistävät osaltaan järjestön kasvua ja käsillä olevaa työtä. Oheisessa kuvassa olevat perheenjäsenet ovat kaikki Jehovan vihkiytyneitä palvelijoita paitsi nuorin, sylissä oleva lapsi. Neljä heistä on vanhimpia ja kaksi myös vakituisia tienraivaajia, mikä havainnollistaa Sananlaskujen 17:6:n paikkansapitävyyden: ”Vanhusten kruunu ovat lapsenlapset, ja isät ovat lasten kunnia.”
Nyt kun olen 68-vuotias, terveyteni ei ole enää paras mahdollinen. Vuonna 1991 minulle tehtiin kolmen suonen ohitusleikkaus ja myöhemmin pallolaajennus. Olen kuitenkin onnellinen voidessani jatkaa palvelemista esivalvojana eräässä São Bernardo do Campon seurakunnassa ja seurata siten isäni jalanjälkiä; hänhän oli niiden ensimmäisten joukossa, jotka aloittivat työn täällä. Meidän sukupolvemme on todella ainutlaatuinen voidessaan osallistua koskaan uusiutumattomaan etuun ilmoittaa Jehovan messiaanisen Valtakunnan perustamisesta. Emme siis saa koskaan unohtaa seuraavia apostoli Paavalin Timoteukselle kirjoittamia sanoja: ”Sinä kuitenkin – – tee evankelistan työ, suorita palveluksesi täydelleen.” (2. Timoteukselle 4:5.)
[Kuva s. 23]
Vanhempani Estefano ja Juliana Maglovsky
[Kuva s. 26]
José ja Barbara niiden perheenjäsentensä kanssa, jotka ovat Jehovan vihkiytyneitä palvelijoita