Elämäkerta

Kestävyys tuo iloa

KERTONUT MÁRIO ROCHA DE SOUZA

”Herra Rocha tuskin selviää leikkauksesta.” Tästä lääkärin synkästä ennusteesta on nyt noin 20 vuotta, mutta olen yhä elossa ja palvelen Jehovan todistajien kokoaikaisena saarnaajana. Mikä on auttanut minua pysymään kestävänä kaikki nämä vuodet?

VIETIN lapsuuteni maatilalla lähellä Santo Estêvãon kylää Bahian osavaltiossa Koillis-Brasiliassa. Seitsenvuotiaana aloin autella isää tilan töissä. Joka päivä koulusta tultuani hän antoi minulle jonkin tehtävän. Myöhemmin, aina kun hän meni asioille osavaltion pääkaupunkiin Salvadoriin, minä sain jäädä isännöimään tilaa.

Meillä ei ollut sähköä, juoksevaa vettä eikä muita nykyajan mukavuuksia, mutta olimme silti tyytyväisiä. Lennätin leijaa tai leikin puuautoilla, joita me ystävieni kanssa väsäsimme. Lisäksi soitin klarinettia uskonnollisissa kulkueissa ja palvelin kuoripoikana paikallisessa kirkossa. Siellä satuin näkemään História Sagrada -nimisen kirjan, joka herätti kiinnostukseni Raamattuun.

Vuonna 1932, kun olin 20-vuotias, Koillis-Brasiliaa vitsasi ankara, pitkäaikainen kuivuus. Karjamme kuoli ja sadot tuhoutuivat, joten muutin Salvadoriin. Sain sieltä töitä raitiovaunun kuljettajana. Myöhemmin vuokrasin talon ja pyysin perheeni luokseni asumaan. Kun isä kuoli vuonna 1944, minun oli alettava huolehtia äidistä, kahdeksasta siskostani ja kolmesta veljestäni.

Raitiovaunun kuljettajasta saarnamieheksi

Salvadoriin saavuttuani ostin ensi töikseni Raamatun. Muutamia vuosia kävin baptistikirkossa. Sitten tutustuin Durval-nimiseen toiseen raitiovaunun kuljettajaan. Kävimme hänen kanssaan usein pitkiä keskusteluja Raamatusta. Eräänä päivänä hän antoi minulle kirjasen Missä ovat kuolleet?a Vaikka uskoin, että ihmisellä on kuolematon sielu, olin sen verran utelias, että katsoin kirjasessa mainitut raamatunkohdat. Yllätyksekseni Raamatussa sanottiin selvästi, että se sielu, joka tekee syntiä, kuolee (Hesekiel 18:4).

Durval pani merkille kiinnostukseni ja pyysi Antônio Andrade -nimistä Jehovan todistajien kokoaikaista sananpalvelijaa käymään luonani. Kolmannen käynnin jälkeen Antônio pyysi minua mukaansa kertomaan Raamatun opetuksista toisille. Hän puhui kahdella ensimmäisellä ovella ja sanoi sitten: ”Nyt on sinun vuorosi.” Jähmetyin kauhusta, mutta ilokseni eräs perhe kuunteli tarkkaavaisesti ja otti minulta kaksi kirjaa. Vielä nykyäänkin sydämeni sykähtää riemusta aina kun tapaan jonkun, joka on kiinnostunut Raamatun totuudesta.

19. huhtikuuta 1943 oli Kristuksen kuoleman vuotuinen muistojuhla; minut kastettiin samana päivänä Atlantin valtameressä Salvadorin edustalla. Koska kokeneista kristityistä miehistä oli pulaa, minut määrättiin auttamaan todistajien ryhmää, joka kokoontui Antônion kodissa yhdellä Salvadorin ylä- ja alakaupunkia yhdistävällä kapealla kadulla.

Vastustusta alkuaikoina

Kristillinen toimintamme ei ollut suosittua toisen maailmansodan aikana (1939–45). Jotkut viranomaiset epäilivät meitä pohjoisamerikkalaisiksi vakoojiksi, koska suurin osa julkaisuistamme tuli Yhdysvalloista. Niinpä todistajia pidätettiin ja kuulusteltiin tämän tästä. Kun jotakuta ei kuulunut palaavaksi kenttäpalveluksesta, päättelimme, että hänet oli pidätetty, ja menimme poliisiasemalle pyytämään, että hänet vapautettaisiin.

Elokuussa 1943 Adolphe Messmer -niminen saksalaistodistaja tuli Salvadoriin auttamaan ensimmäisen konventtimme organisoinnissa. Saatuamme viranomaisilta luvan konventin pitämiseen mainostimme paikallislehdissä esitelmää ”Vapaus uudessa maailmassa”. Kiinnitimme mainosjulisteita myös näyteikkunoihin ja raitiovaunujen kylkiin. Toisena konventtipäivänä poliisi kuitenkin ilmoitti, että kokoontumislupamme oli peruttu. Salvadorin arkkipiispa oli painostanut poliisipäällikköä keskeyttämään konventin. Mainostettu esitelmä saatiin pitää vasta seuraavan vuoden huhtikuussa.

Tavoitteeni

Vuonna 1946 sain kutsun Iloisten kansojen teokraattiseen konventtiin, joka pidettiin São Paulossa. Erään salvadorilaisen rahtialuksen kapteeni lupasi, että ryhmämme saisi matkustaa hänen laivassaan, jos suostuisimme nukkumaan kannella. Vaikka jouduimme myrskyn kouriin ja tulimme kaikki merisairaiksi, pääsimme neljän päivän kuluttua turvallisesti Rio de Janeiroon. Vieraanvaraiset riolaistodistajat antoivat meidän levähtää luonaan muutaman päivän ennen kuin jatkoimme matkaa junalla. São Paulon rautatieasemalla meitä oli vastassa pieni ryhmä, jonka julisteissa luki ”Tervetuloa Jehovan todistajat”.

Kohta Salvadoriin palattuani kerroin yhdysvaltalaiselle lähetystyöntekijälle Harry Blackille, että halusin ryhtyä tienraivaajaksi (Jehovan todistajien kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi). Harry muistutti minua perhevelvollisuuksistani ja kehotti olemaan kärsivällinen. Kesäkuussa 1952 koitti vihdoin se päivä, jolloin sisarukseni tulivat toimeen omillaan ja minut nimitettiin tienraivaajaksi pieneen seurakuntaan Ilhéus-nimiseen rannikkokaupunkiin parisataa kilometriä Salvadorista etelään.

Loistotarjous

Seuraavana vuonna sain siirron Jequiéen, suureen sisämaan kaupunkiin jossa ei ollut todistajia. Kävin ensimmäiseksi paikallisen papin pakeilla. Hän selitti kaupungin olevan hänen aluettaan ja kielsi minua saarnaamasta siellä. Lisäksi hän varoitti seurakuntalaisiaan ”väärän profeetan” saapumisesta ja komensi vakoojia ympäri kaupunkia tarkkailemaan toimiani. Levitin kuitenkin sinä päivänä yli 90 raamatullista julkaisua ja aloitin neljä raamatuntutkistelua. Kaksi vuotta myöhemmin Jequiéssä oli oma valtakunnansali ja 36 todistajaa! Nykyään siellä on kahdeksan seurakuntaa ja noin 700 todistajaa.

Ensimmäisinä kuukausina asustin pienessä vuokrahuoneessa Jequién laitamilla. Sitten tapasin Miguel Vaz de Oliveiran, joka omisti yhden kaupungin hienoimmista hotelleista. Miguel alkoi tutkia Raamattua, ja hän halusi välttämättä minun muuttavan asumaan hänen Sudoeste-hotelliinsa. Miguelista ja hänen vaimostaan tuli myöhemmin Jehovan todistajia.

Toinen miellyttävä muisto Jequién-ajoilta liittyy Luiz Cotrim -nimiseen opettajaan, jonka kanssa tutkin Raamattua. Hän halusi auttaa minua paikkaamaan portugalin ja matematiikan tietojani. Koska olin käynyt koulua vain muutaman vuoden, otin hänen tarjouksensa kernaasti vastaan. Opetus, jota Luiz antoi minulle joka viikko raamatuntutkistelumme jälkeen, auttoi minua valmistautumaan uusiin tehtäviin, joita pian saisin Jehovan järjestöltä.

Uusi haaste

Vuonna 1956 sain kirjeen haaratoimistosta, joka sijaitsi tuolloin Rio de Janeirossa. Minut kutsuttiin sinne saamaan valmennusta, jotta voisin palvella kierrosvalvojana eli Jehovan todistajien matkustavana sananpalvelijana. Kurssilla oli minun lisäkseni kahdeksan muuta oppilasta, ja se kesti vähän yli kuukauden. Sen jälkeen minut määrättiin São Pauloon, mikä herätti mielessäni epäilyksiä. Mietin, mitä minä, musta mies, tekisin siellä kaikkien niiden italialaisten keskellä. Hyväksyisivätkö he minut?b

Vieraillessani ensimmäisessä seurakunnassa Santo Amaron alueella oli rohkaisevaa nähdä valtakunnansali täynnä todistajia ja kiinnostuneita. Viimeistään siinä vaiheessa, kun seurakunnan kaikki 97 julistajaa osallistuivat kanssani palvelukseen tuona viikonloppuna, tajusin, että syyttä suotta olin pelännyt tänne tuloa. ”He tosiaan pitävät minua veljenään”, tuumasin itsekseni. Noista rakkaista veljistä ja sisarista huokuva lämmin ystävällisyys kannusti minua jatkamaan hellittämättä matkatyössä.

Aaseja, hevosia ja muurahaiskarhuja

Maaseutuseurakuntien ja -ryhmien väliset pitkät etäisyydet olivat alkuaikojen matkavalvojien suurimpia haasteita. Julkinen liikenne oli noilla seuduilla sangen epävarmaa – jos sitä yleensäkään oli. Suurin osa teistä oli vain kärrypolkuja.

Jotkin kierrokset ratkaisivat tämän pulman hankkimalla kierrosvalvojan käyttöön aasin tai hevosen. Monena maanantaina satuloin ratsuni, sälytin sen selkään tavarani ja ratsastin jopa 12 tuntia seuraavaan seurakuntaan. Santa Fé do Sulissa todistajat omistivat aasin, jonka nimi oli Dourado. Se tunsi tien kaikkiin syrjäkylien tutkisteluryhmiin. Sillä oli tapana pysähtyä aina maatilan portilla ja odottaa kärsivällisesti, kunnes avasin sen. Vierailuni jälkeen Dourado ja minä jatkoimme matkaa seuraavan ryhmän luo.

Myös luotettavien viestintäyhteyksien puute teki kierrostyöstä haastavaa. Esimerkiksi päästäkseni tapaamaan pientä todistajaryhmää, joka kokoontui eräällä maatilalla Mato Grosson osavaltiossa, minun piti ylittää veneellä Araguaiajoki ja ratsastaa noin 25 kilometriä metsän halki. Erään kerran kirjoitin tälle ryhmälle vierailustani, mutta ilmeisesti kirje hävisi matkalla, koska kukaan ei ollut minua vastassa joen toisella puolella. Päivä oli jo pitkällä, joten minun ei auttanut muu kuin pyytää erästä kuppilan omistajaa pitämään silmällä matkatavaroitani ja lähteä pelkkä salkku kainalossa talsimaan eteenpäin.

Pian ilta tummui. Kompastellessani pimeässä kuulin muurahaiskarhun murahduksen. Tuo otus voi kuulemma karata pystyyn ja tappaa ihmisen vahvoilla eturaajoillaan. Siksi aina kun aluskasvillisuuden seasta kuului ääntä, hiivin eteenpäin suojaten itseäni salkulla. Tuntikausien taivallus toi minut viimein puron varteen. Pilkkopimeässä en valitettavasti huomannut sen toisella puolella jököttävää piikkilanka-aitaa. Hyppäsin puron yli yhdellä loikalla – ja kaatua mätkähdin suoraan piikkilanka-aidan päälle. Sekös teki kipeää!

Kun lopulta pääsin perille, maatilan koirat tervehtivät minua äänekkäästi haukkuen. Noina aikoina lammasvarkaat liikuskelivat yleensä öisin, joten heti kun ovea raotettiin, kerroin, kuka olin. Mahdoin olla perin säälittävä näky repaleisissa, veren tahrimissa vaatteissani, mutta veljet ilostuivat nähdessään minut.

Vastoinkäymisistä huolimatta ne olivat onnellisia aikoja. Nautin pitkistä ratsastus- ja kävelymatkoista: toisinaan levähdin puiden katveessa, kuuntelin lintujen laulua ja katselin, kuinka ketut luikkivat editseni erämaataipaleilla. Sain iloa myös siitä, että tiesin vierailuistani olevan todella apua. Monet lähettivät minulle kiitoskirjeitä. Jotkut tulivat kiittämään oikein kädestä pitäen, kun tapasimme konventeissa. Iloitsin kovasti, kun näin ihmisten voittavan henkilökohtaisia ongelmiaan ja edistyvän hengellisesti.

Auttaja – vihdoinkin

Noina matkatyövuosinani olin paljon yksikseni, ja se opetti minut luottamaan Jehovaan ”kalliovuorenani ja linnoituksenani” (Psalmit 18:2). Tajusin myös, että naimattomana saatoin keskittyä täysin Valtakunnan työhön.

Vuonna 1978 tapasin kuitenkin Júlia Takahashi -nimisen tienraivaajasisaren. Hänellä oli ollut hyvä työpaikka sairaanhoitajana suuressa sãopaulolaisessa sairaalassa, mutta hän oli luopunut siitä voidakseen palvella alueella, jolla tarvittiin kipeästi Valtakunnan julistajia. Kristityt vanhimmat, jotka tunsivat hänet, kiittelivät hänen hengellisiä ominaisuuksiaan ja sanoivat hänen olevan taitava tienraivaaja. Kuullessaan minunlaiseni vanhanpojan avioliittoaikeista jotkut tietysti yllättyivät. Eräs hyvä ystäväni ei ottanut uskoakseen koko asiaa. Hän lupasi minulle kokonaisen härän, jos minusta tosiaan tulisi ukkomies. Tuo 300-kiloinen härkä paistui vartaassa hääpäivänämme 1. heinäkuuta 1978.

Kestävänä heikosta terveydestä huolimatta

Júlia alkoi palvella rinnallani matkatyössä, ja seuraavien kahdeksan vuoden aikana vierailimme Etelä- ja Kaakkois-Brasilian seurakunnissa. Sitten sydämeni alkoi oireilla. Kaksi kertaa pyörryin kesken keskustelun saarnaamistyössä. Huonon kuntoni vuoksi siirryimme erikoistienraivaajiksi Birigüiin São Paulon osavaltioon.

Sikäläiset todistajat tarjoutuivat viemään minut autolla lääkäriin noin 500 kilometrin päähän Goiâniaan. Kun tilani oli sen verran vakaa, että minut pystyttiin leikkaamaan, minulle asennettiin sydämentahdistin. Siitä on nyt noin 20 vuotta. Vaikka minulle on sen jälkeen tehty vielä kaksi sydänleikkausta, osallistun edelleen aktiivisesti opetuslasten tekemiseen. Monien muiden uskollisten kristittyjen vaimojen tavoin Júlia on ollut alituinen voiman ja rohkaisun lähde.

Vaikka terveysongelmat rajoittavat tekemisiäni ja masentavat minua aika ajoin, pystyn kuitenkin edelleen palvelemaan tienraivaajana. Muistutan itseäni siitä, ettei Jehova ole koskaan luvannut elämämme tässä vanhassa järjestelmässä olevan pelkkää ruusuilla tanssimista. Jos apostoli Paavalin ja muiden vanhan ajan uskollisten kristittyjen oli ilmaistava kestävyyttä, miksi meidän pitäisi päästä helpommalla? (Apostolien teot 14:22.)

Löysin äskettäin ensimmäisen Raamattuni, jonka hankin 1930-luvulla. Olin kirjoittanut sen sisäkanteen luvun 350 – Brasilian julistajamäärä vuonna 1943, kun aloin käydä kristillisissä kokouksissa. Tuntuu uskomattomalta, että nyt maassa on pitkälti yli 600000 todistajaa. Minulla on ollut ilo tehdä oma pieni osani tämän kasvun hyväksi. Jehova on totisesti palkinnut kestävyyteni. Voin sanoa psalmistan tavoin: ”Jehova on tehnyt suuria siinä, mitä hän on tehnyt meille. Me olemme tulleet iloisiksi.” (Psalmit 126:3.)

[Alaviitteet]

[Kuva s. 9]

Todistajia mainostamassa Salvadorin ensimmäisen konventin esitelmää vuonna 1943

[Kuva s. 10]

Todistajia saapuu São Pauloon Iloisten kansojen konventtiin vuonna 1946

[Kuvat s. 10, 11]

Matkatyössä 1950-luvun lopulla

[Kuva s. 12]

Vaimoni Júlian kanssa