Elämäkerta

Jehova palkitsee aina uskollisensa

KERTONUT VERNON DUNCOMBE

Lopettelin iltapalaani ja sytytin tavalliseen tapaani savukkeen. Sitten kysäisin vaimoltani Aileenilta, millaista oli ollut kokouksessa sinä iltana.

HÄN piti pienen tauon ja sanoi sitten: ”Siellä luettiin kirje, joka koski uusia nimityksiä, ja siinä mainittiin sinun nimesi. Olet nyt äänilaitteiden hoitaja. Kirjeen viimeisessä lauseessa sanottiin, että jos joku näistä juuri nimitetyistä veljistä käyttää tupakkaa, hänen velvollisuutensa on kirjoittaa Seuralle ja kertoa, ettei voi ottaa tehtävää vastaan.”a Vastasin verkkaiseen tahtiin ja päättäväisesti: ”Jassoo! Vai sanottiin siinä sillä lailla.”

Purin hammasta ja musersin savukkeen vieressäni olevaan tuhkakuppiin. ”En tiedä, miksi minut valittiin tuohon tehtävään, mutta en ole vielä koskaan kieltäytynyt yhdestäkään tehtävästä enkä aio tehdä sitä nytkään.” Päätin, etten ikinä enää tupakoisi. Tuo päätös vaikutti perin pohjin elämääni kristittynä ja muusikkona. Kerron nyt muutamista tapahtumista, jotka johtivat tähän päätökseen.

Lapsuus ja nuoruus

Synnyin Torontossa Kanadassa 21. syyskuuta 1914. Olin rakastavien ja työteliäiden vanhempien, Vernonin ja Lindan, vanhin poika. He huolehtivat perheestään, johon kuului kaikkiaan neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Minusta seuraava oli Yorke, sitten tulivat Orlando, Douglas, Aileen ja Coral. Ollessani vasta yhdeksänvuotias äiti antoi minulle viulun ja järjesti minut Harrisin musiikkikouluun saamaan opetusta. Ajat olivat kovat, mutta vanhempani keksivät keinot saada raitiovaunuliput ja koulumaksut maksetuiksi. Myöhemmin opiskelin musiikin teoriaa ja sointuoppia Royal Conservatory of Musicissa Torontossa, ja 12-vuotiaana osallistuin kaupunginlaajuiseen solistikilpailuun Massey Hallissa, keskikaupungin maineikkaassa konserttisalissa. Minut valittiin voittajaksi, ja palkinnoksi sain upean viulun ja krokotiilinnahkaisen viulukotelon.

Opiskelin jossain vaiheessa myös pianon ja kontrabasson soittoa. Soitin usein muutaman muun kanssa perjantai- ja lauantai-iltaisin pienissä juhlissa samoin kuin ylioppilaskunnan tansseissa. Näissä tansseissa tapasin Aileenin ensi kertaa. Viimeisenä kouluvuotenani soitin lukuisissa orkestereissa eri puolilla kaupunkia. Koulun päätyttyä minut pyydettiin mukaan Ferde Mowry -nimiseen orkesteriin, ja se oli hyväpalkkainen, vakituinen työni aina vuoteen 1943 saakka.

Opin tuntemaan Jehovan

Vanhempani tulivat kosketuksiin Raamatun totuuden kanssa juuri ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Isä työskenteli tuolloin näyteikkunoiden somistajana eräässä Toronton keskustan tavaratalossa. Hänellä oli tapana kuunnella ruokalassa kahden muun työntekijän keskusteluja; molemmat olivat raamatuntutkijoita (joina Jehovan todistajat tuolloin tunnettiin). Kun isä sitten illalla tuli kotiin, hän kertoi äidille kuulemastaan. Joitakin vuosia myöhemmin, vuonna 1927, raamatuntutkijat pitivät Torontossa suuren konventin Kanadan kansallisen näyttelyalueen suuressa hallissa. Taloamme, joka sijaitsi kahden korttelin päässä alueen länsipuolen sisäänkäynnistä, käytettiin Ohiosta Yhdysvalloista tulleiden 25 konventtilaisen majapaikkana.

Jälkeenpäin Ada Bletsoe -niminen raamatuntutkija kävi monesti äidin luona ja jätti hänelle uusimmat julkaisut. Eräänä päivänä hän sitten sanoi: ”Rouva Duncombe, olen tuonut teille kirjallisuutta jo jonkin aikaa. Oletteko koskaan lukenut sitä?” Vaikka äidillä oli kasvatettavanaan kuusi lasta, hän päätti ruveta lukemaan lehdet siitä eteenpäin eikä sen koommin luopunut tuosta tavasta. Minä en kuitenkaan sen enempää paneutunut noihin julkaisuihin. Yritin saada kouluni päätökseen, ja olin täysin uppoutunut musiikkiin.

Kesäkuussa 1935 minut ja Aileen vihittiin anglikaanisessa kirkossa. Olin jättänyt Yhdistyneen kirkon 13-vuotiaana enkä ollut sen jälkeen liittynyt mihinkään toiseen uskontoon. Niinpä merkitsin avioliittorekisteriin, että olen Jehovan todistaja, vaikka en vielä ollutkaan.

Haaveenamme oli perustaa jolloinkin tulevaisuudessa perhe ja olla hyviä vanhempia. Aloimme siis lukea yhdessä Uutta testamenttia, mutta hyvistä aikomuksistamme huolimatta muut asiat tulivat väliin. Yritimme hiukan myöhemmin uudelleen mutta samoin tuloksin. Sitten jouluna 1935 saimme lahjapaperiin käärityn kirjan nimeltä Jumalan harppu. Vaimoni sanoi: ”Onpa äitisi lähettänyt meille merkillisen joululahjan.” Mutta kun olin lähtenyt työhön, Aileen alkoi lukea sitä, ja hän piti lukemastaan. Kesti hyvän aikaa ennen kuin sain tietää siitä. Mitä perhettä koskeviin toiveisiimme tuli, ne eivät toteutuneet. Tyttövauvamme, joka syntyi 1. helmikuuta 1937, ei jäänyt henkiin. Olimme surun murtamia!

Tuolloin kotiväkeni osallistui aktiivisesti saarnaamistyöhön, ja kuulin, että isä oli perheessä ainoa Valtakunnan julistaja, joka ei ollut vielä saanut hankituksi Lohdutus-lehden (nykyään Herätkää!) tilausta; se oli kenttäpalveluksessa kuukauden tavoite. Vaikken ollut lukenut vielä yhtäkään Seuran julkaisua, tunsin sääliä häntä kohtaan ja sanoin: ”Kuule isä, tilaa minulle tuo lehti, niin pääset samaan kuin muut.” Tuli kesä, ja orkesteri muutti kaupungista soittamaan erääseen lomakeskukseen. Sain Lohdutus-lehden postitse. Kesä vaihtui syksyksi, ja orkesteri muutti takaisin Torontoon. Lehti tuli edelleen myös uuteen osoitteeseemme, mutten ollut ottanut ainoatakaan numeroa edes kääreestään.

Kerran joululomalla tutkin kertynyttä lehtipinoa ja tulin siihen tulokseen, että koska olin maksanut noista lehdistä, minun pitäisi lukea edes muutama nähdäkseni, mitä ne pitivät sisällään. Heti ensimmäinen avaamani lehti sai minut säpsähtämään. Siinä tuotiin ilmi tuon ajan poliittinen juonittelu ja turmeltuneisuus. Aloin puhua lukemastani toisille muusikoille. He kuitenkin epäilivät sanojani, ja minun oli luettava lisää, jotta voisin puolustaa ajatuksiani. Olin tahtomattani alkanut todistaa Jehovasta. En ole kertaakaan sen jälkeen jättänyt lukematta noita ”uskollisen ja ymmärtäväisen orjan” valmistamia erinomaisia raamatullisia julkaisuja (Matteus 24:45).

Vaikka viikot olivatkin työni takia kiireisiä, kävin pian sunnuntaisin Aileenin kanssa kokouksissa. Tullessamme kokoukseen eräänä sunnuntaina vuonna 1938 kaksi iäkästä sisarta tervehti meitä ja toinen sanoi: ”Nuori veli, oletko jo asennoitunut Jehovan puolelle? Sinähän tiedät, että Harmagedon on aivan oven edessä!” Tiesin, että Jehova on ainoa tosi Jumala, ja olin varma, että tämä oli hänen järjestönsä. Halusin kuulua siihen, joten kävin kasteella 15. lokakuuta 1938. Aileen kastettiin puolisen vuotta myöhemmin. Olen onnellinen voidessani kertoa, että kaikista perheemme jäsenistä tuli vihkiytyneitä Jehovan palvelijoita.

Oli suuri ilo olla Jumalan kansan yhteydessä, ja pian tunsin oloni kotoisaksi heidän seurassaan. Kun en päässyt kokouksiin, halusin aina kovasti tietää, millaista siellä oli ollut. Tuo nimenomainen ilta, josta alussa kerroin, osoittautui käännekohdaksi Jehovan palveluksessani.

Suuri muutos elämässämme

Toukokuun 1. päivänä 1943 saimme merkittävän työmääräyksen. Olimme olleet syyskuussa 1942 Clevelandissa Ohiossa ensimmäisessä suuressa konventissamme, Uuden maailman teokraattisessa konventissa. Keskellä hirvittävää, loputtomalta näyttävää maailmansotaa kuulimme veli Knorrin, Vartiotorni-seuran silloisen presidentin, pitävän rohkeasti esitelmän aiheesta ”Rauha – voiko se olla pysyvä?” Se oli vaikuttava puhe. Muistamme elävästi, kuinka hän osoitti Ilmestyksen 17. luvun perusteella, että sodan jälkeen koittaisi rauhan kausi, jolloin suoritettaisiin valtaisa saarnaamistyö.

Suurimman vaikutuksen meihin teki kuitenkin veli Knorrin aiempi puhe aiheesta ”Jefta ja hänen lupauksensa”. Puheessa esitettiin toivomus siitä, että saataisiin lisää tienraivaajia! Katsoimme Aileenin kanssa toisiimme ja totesimme kuin yhdestä suusta (monien muiden ohella): ”Tuo oli meille!” Aloimme viipymättä tehdä suunnitelmia ryhtyäksemme tuohon tärkeämpään työhön.

Jehovan todistajien työ oli ollut kiellettyä Kanadassa 4:nnestä heinäkuuta 1940 lähtien. Kun aloitimme tienraivauksen 1. toukokuuta 1943, oli yhä laitonta todistaa Jehovasta ja tarjota Seuran kirjallisuutta kenttäpalveluksessa. Kristittyinä sananpalvelijoina pidimme kukin mukanamme vain omaa Kuningas Jaakon raamatunkäännöstä. Ainoastaan muutamia päiviä sen jälkeen kun olimme saapuneet ensimmäiselle tienraivausalueellemme Parry Soundiin Ontarioon, haaratoimisto lähetti kenttätoveriksemme kokeneen tienraivaajan Stewart Mannin. Se oli todella rakkaudellinen teko! Veli Mann oli miellyttäväkäytöksinen, ja hänellä oli hymy herkässä. Opimme häneltä paljon, ja meillä oli mukavaa yhdessä. Olimme saaneet useita raamatuntutkisteluja, kun Seura määräsi meidät Hamiltonin kaupunkiin. Vähän tämän jälkeen minut kutsuttiin asepalvelukseen, vaikken ollut enää kutsuntaiässä. Kieltäydyin liittymästä armeijaan, ja minut pidätettiin 31. joulukuuta 1943. Oikeusmuodollisuuksien jälkeen minut tuomittiin vaihtoehtopalvelukseen eräälle leirille, jossa olin elokuuhun 1945 saakka.

Heti vapautumiseni jälkeen meidät määrättiin Aileenin kanssa tienraivaajiksi Cornwalliin Ontarioon. Pian sinne päästyämme teimme jo lähtöä Québeciin erään poliisioikeuteen liittyvän jutun vuoksi, jonka saimme hoidettavaksemme Seuran lakiosastolta. Tämä tapahtui Duplessisin aikana, jolloin Jehovan todistajia vainottiin Québecissä erityisen kiihkeästi. Olin joka viikko monena päivänä neljässä eri oikeusistuimessa veljien apuna. Nuo olivat jännittäviä ja uskoa vahvistavia aikoja.

Clevelandissa vuonna 1946 pidetyn konventin jälkeen tuli määräys kierros- ja piirityöhön. Kiersimme tuossa työssä kautta maan rannikolta rannikolle. Kaikki tapahtui nopeasti. Vuonna 1948 meidät kutsuttiin Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 11. kurssille. Veljet Albert Schroeder ja Maxwell Friend olivat opettajiamme, ja 108 oppilasta käsittäneellä kurssillamme oli kaikkiaan 40 voideltua. Koska mukana oli niin monia Jehovaa pitkään palvelleita, kurssi oli kerrassaan upea ja antoisa kokemus!

Eräänä päivänä veli Knorr Brooklynista vieraili luonamme. Hän sanoi puheessaan, että tarvittaisiin 25 vapaaehtoista, jotka opettelisivat japanin kielen. Kaikki 108 tarjoutuivat vapaaehtoisiksi! Presidentin tehtäväksi jäi valita ne, joita alettaisiin opettaa. Uskon Jehovan ohjanneen valintaa, koska se onnistui niin hyvin. Monet niistä 25:stä, jotka valittiin ja jotka saivat sittemmin olla työn edelläkävijöinä Japanissa, ovat yhä määräalueellaan ikääntymisestään huolimatta. Jotkut, muun muassa Lloyd ja Melba Barry, siirrettiin uusiin tehtäviin. Lloyd toimi hallintoelimen jäsenenä aina siihen saakka, kun hän kuoli viime vuonna. Iloitsemme heidän kaikkien kanssa palkinnosta, jonka Jehova on antanut.

Päättäjäispäivä koitti, ja me saimme määräyksen Jamaikaan. Koska Québecissä kuitenkin oli keskeneräisiä oikeusjuttuja, meitä pyydettiin palaamaan Kanadaan.

Musiikkia mielin määrin!

Vaikka jätin musiikin taka-alalle tienraivauspalveluksen vuoksi, näytti siltä, että se ei jättänyt minua. Vuonna 1949 Seuran presidentti Nathan Knorr ja hänen sihteerinsä Milton Henschel tulivat Maple Leaf Gardens -areenalle Torontoon. Veli Knorr piti sähköistävän esitelmän aiheesta ”On myöhäisempi kuin luuletkaan!” Minua pyydettiin ensi kertaa johtamaan konventin orkesteria. Teimme valssisovituksen joihinkin suosittuihin Valtakunnan palveluksen laulukirjan (suom. 1948) sävellyksiin, ja veljet tuntuivat pitävän niistä. Lauantai-iltapäivän ohjelman jälkeen harjoittelimme ohjelmaamme, jonka olimme suunnitelleet sunnuntaiksi. Näin vilaukselta, että veli Henschel oli tulossa areenan poikki meitä kohti, ja annoin orkesterille merkin lopettaa, sillä halusin mennä tapaamaan häntä. Veli Henschel kysyi, kuinka monta jäsentä orkesteriimme kuului. ”Noin 35, kun kaikki ovat paikalla”, vastasin. ”Ensi kesänä New Yorkissa teitä pitäisi olla kaksi kertaa enemmän”, hän sanoi.

Ennen kesää sain kuitenkin kutsun Brooklyniin. Olosuhteiden vuoksi Aileen ei voinut tulla kanssani heti. Uusi Columbia Heights 124:n rakennus ei ollut vielä valmistunut, joten sain yösijan pikkuisesta huoneesta, joka sijaitsi alkuperäisessä Betel-kodissa. Huoneessa asui lisäkseni kaksi voideltua veljeä: veli Payne, joka oli jo vähän iäkkäämpi, ja Karl Klein. Tapasin molemmat nyt ensi kertaa. Meillä oli melko ahdasta, mutta tulimme siitä huolimatta oikein hyvin juttuun keskenämme. Nämä minua iäkkäämmät veljet olivat pitkämielisiä ja kärsivällisiä. Minä yritin vain pysytellä poissa tieltä! Sain hyvää opetusta siitä, mitä Jumalan henki voi saada aikaan. Se että sain tavata veli Kleinin ja työskennellä hänen kanssaan, toi minulle monia siunauksia! Hän oli aina huomaavainen ja avulias. Yhteistyömme sujui mutkattomasti, ja olemme olleet läheisiä ystäviä yli 50 vuoden ajan.

Sain ilokseni auttaa Yankee-stadionilla pidettyjen konventtien musiikkijärjestelyissä vuosina 1950, 1953, 1955 ja 1958. Sain myös huolehtia Al Kavelinin kanssa orkesteriin liittyvistä järjestelyistä konventissa, joka pidettiin Rose Bowlissa Pasadenassa Kaliforniassa vuonna 1963. Yankee-stadionin konventissa vuonna 1953 esitettiin musiikkiohjelma ennen sunnuntain esitelmää. Erich Frost esitteli sopraano Edith Shemionikin (myöhemmin Weigand), joka lauloi orkesterimme säestyksellä Frostin sävellyksen ”Eespäin, todistajat!” Olimme lisäksi innoissamme, kun saimme kuulla ensi kertaa afrikkalaisten veljien ja sisarten täyteläistä ja kaunista ääntä. Lähetystyöntekijä Harry Arnott oli iloksemme tuonut upean nauhoituksen Pohjois-Rhodesiasta (nykyisin Sambia). Musiikki kajahteli kautta koko stadionin.

Vuoden 1966 laulukirjan levytys

Muistatko vaaleanpunakantisen laulukirjan ’Laulakaa ja soittakaa sydämessänne’? Kun se oli lähes valmis, veli Knorr sanoi: ”Teemme muutamia levytyksiä. Muodostakaa pieni orkesteri, vain muutama viulu ja pari huilua. En halua mitään torvisoittoa!” Betelin valtakunnansali toimisi studionamme, mutta sen käyttö tuotti jossain määrin huolta. Mitä tapahtuisi, kun ääni kimpoilisi paljaista seinistä, laattalattioista ja kokoontaitettavista metallituoleista? Kuka auttaisi ratkaisemaan tällaisen ikävän ongelman? Joku ehdotti: ”Tommy Mitchell! Hänhän on töissä ABC Network -studioilla.” Saimme yhteyden veli Mitchelliin, ja hän sanoi auttavansa mielellään.

Sitten koitti ensimmäinen levytyksiä varten varattu lauantaiaamu, ja soittajia esiteltäessä huomattiin, että yhdellä veljistä oli pasuunakotelo. Mieleeni palautui veli Knorrin huomautus torvensoitosta. Mitä tehdä? Katselin, miten veli otti vetopasuunan ulos kotelosta, asetti luistin paikoilleen ja alkoi puhallella soitinta lämpimäksi. Tuo veli oli Tom Mitchell, ja jo ensimmäiset sävelet soivat kauniisti. Hän sai pasuunan kuulostamaan aivan viululta! Ajattelin, että tämän veljen olisi jäätävä orkesteriin – eikä veli Knorr koskaan pannut vastaan.

Orkesterimme koostui taitavista muusikoista, jotka olivat myös rakkaudellisia veljiä ja sisaria. Kukaan ei oikutellut. Levytys oli kovaa työtä, mutta yksikään ei valittanut. Kun työ oli saatu päätökseen, vuodatimme eron kyyneleitä, ja mukana olleiden kesken vallitsee yhä luja toveruus. Me kaikki iloitsimme tuosta tehtävästä ja olemme kiitollisia Jehovalle siitä, että saimme työn tehdyksi.

Lisää palkitsevia tehtäviä

Näiden monien vuosien jälkeen nautin yhä kokoaikaisesta palveluksesta. Olin kierros- ja piirityössä 28 miellyttävää vuotta. Sen jälkeen huolehdin Ontariossa sijaitsevasta Norvalin konventtisalista. Olimme Aileenin kanssa kiireisiä jokaviikonloppuisten kierroskonventtien samoin kuin vieraskielisten piirikonventtien vuoksi. Vuosina 1979 ja 1980 arkkitehdit ja insinöörit käyttivät konventtisalin tiloja, kun he suunnittelivat Seuran uutta haaratoimistoa Halton Hillsiin. Konventtisalilla työskentelymme jälkeen tuli jälleen määräys musiikin pariin Brooklyniin vuosiksi 1982–84.

Rakas vaimoni kuoli 17. kesäkuuta 1994, vain viikko 59-vuotishääpäivämme jälkeen. Meille oli kertynyt 51 vuotta antaumuksellista tienraivauspalvelusta yhdessä.

Kun mietin monia elämänvaiheitani, voin muistaa Raamatun olleen hyvin kallisarvoinen opas. Toisinaan luen Aileenin Raamattua ja saan suurta iloa nähdessäni, mikä oli koskettanut hänen sydäntään – kokonaiset jakeet ja nimenomaiset lauseet sekä jotkin yksittäiset sanat, joita hän oli merkinnyt. Kuten Aileenille, minullekin jotkin raamatunkohdat merkitsevät aivan erityisen paljon. Eräs sellainen on psalmi 137, jossa on kaunis rukous Jehovalle: ”Toivonpa, etten enää koskaan pystyisi soittamaan harppua, jos unohtaisin sinut, Jerusalem! Toivonpa, etten enää koskaan pystyisi laulamaan, jos en muistaisi sinua, jos en ajattelisi sinua suurimpana ilonaiheenani.” (Psalmit 137:5, 6, Today’s English Version.) Vaikka rakastankin musiikkia, suurin ilonaiheeni on Jehovan palveleminen uskollisesti, sillä hän on palkinnut minut täysipainoisella ja tyydyttävällä elämällä.

[Alaviite]

[Kuva s. 28]

Aileenin kanssa vuonna 1947

[Kuva s. 30]

Ensimmäisiä levytyksiä