Mihin ihminen sijoittuu?

KÄÄNTYESSÄMME eläinkunnan ihmeistä ja monimutkaisuuksista tarkastelemaan ihmiselämää me havaitsemme vielä suurempia ihmeitä, sillä ihmisruumis ja etenkin ihmisen aivot ovat mittaamattomasti monimutkaisemmat. Itse asiassa kuilu eläinkunnan ja ihmiskunnan välillä on paljon laajempi kuin hyönteisten ja apinoitten välillä.

Mikä muodostaa tämän kuilun? Se on havaittavissa fyysisen, henkisen ja hengellisen rakenteen erilaisuudessa. Kaikkiin sukuihin ja kansoihin kuuluvilla ihmisillä kaikkialla on halua palvoa. Ateistisimmatkaan hallitukset eivät ole voineet tukahduttaa tätä viettiä. Historia osoittaa, että ihmiset ovat aina olleet antautuneita jollekin jumalalle tavalla tai toisella. Nekin, jotka väittävät olevansa jumalankielteisiä, palvovat ehkä valtiota, rahaa, nautintoja, jotakuta sankaria tai urheilu- tai viihdemaailman tähteä tai he ehkä tekevät itsestään ”jumalia”.

Ihmisen kyky hengellisyyteen

Syynä on se, että kaikista maapallon elollisista vain ihmisellä on kyky käsittää ja ymmärtää hengellisiä asioita ja siis myös moraali, mitä eläimillä ei ole. Ihmisellä voidaan todella sanoa olevan synnynnäinen kyky hengellisyyteen, ja hänellä on tarve tyydyttää tätä kykyä. Hän arvostaa taidetta, kauneutta ja hyviä ominaisuuksia. Hän voi Jumalan avulla tuottaa ”hengen hedelmää”, mikä on ”rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, huomaavaisuus, hyvyys, usko, lempeys, itsehillintä”. – Gal. 5:22, 23.

Tarkoitus, ajattelu, tietoisuus kuolemasta

Raamattu selittää tätä ihmisen ylemmyyttä sanoen, että ihminen tehtiin ’Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi’. (1. Moos. 1:26, 27) Hän voi heijastaa joitakin Jumalan ominaisuuksia. Ennen kuin Aadam teki syntiä, hän oli kokonaan ja täydellisesti ”Jumalan kuva ja kunnia”. (1. Kor. 11:7) Ei niin, että hän olisi ollut Jumalan kuva ulkonäöltään tai muodoltaan, vaan haluttavissa rakkauden, ajattelukyvyn, viisauden, säälin ja armon ominaisuuksissa. Hänellä oli nämä ja muita Jumalan ominaisuuksia siinä määrin kuin oli sopivaa hänen asemalleen Jumalan luomakunnassa ja niitä velvollisuuksia varten, jotka hänen oli täytettävä.

Ihmisillä on myös tarkoituksensa siinä, mitä he tekevät, toisin kuin eläimillä, jotka toimivat vaistomaisesti. On totta, että eläimilläkin on tietty tarkoitus, mutta ne eivät toteuta sitä ajattelemalla – ne täyttävät sen joko vaistomaisesti tai hetkellisellä kokemukseen perustuvalla reaktiolla jonkin välittömän tavoitteen saavuttamiseksi. Ottakaamme esimerkiksi Raamatun kuvaus strutsin käyttäytymisestä:

”Se jättää munansa maahan, hiekalle helteen haudottaviksi.

Ei se ajattele, että jalka voi ne särkeä ja metsän eläimet polkea ne rikki.

Se on tyly poikasilleen, niinkuin ne eivät olisikaan sen omia;

hukkaan menee sen vaiva, mutta ei se sitä pelkää.

Sillä Jumala on jättänyt sen viisautta vaille ja tehnyt sen ymmärryksestä osattomaksi.”

– Job 39:17–20.

”Tutkielmassa ihmisen ja eläinten välisestä suhteesta” Hans Bauer sanoo:

”Päinvastoin kuin ihmiset yksikään eläin ei harkitse tekojensa syitä. Kun eläin jätetään oman onnensa nojaan, se yksinkertaisesti etsii omaa nautintoaan ja mukavuuttaan, ei mitään muuta. Tosin on sanottava, että se yleensä nauttii sen tekemisestä, mikä on sen oman perusrakenteen mukaista. Ja hyvin monessa tapauksessa sen perusrakenteen mukaista on yhteisöelämän luominen [kuten termiittien, muurahaisten, mehiläisten, lintujen jne. tapauksessa].” – Animals Are Quite Different, s. 204.

Tällä ei tahdota sanoa, ettei eläimillä olisi tunteita. Edellä lainattu kirja sanoo sivuilla 24 ja 25:

”Meillä on kaikki syyt myöntää, että eläimet voivat ihmisten tavoin pelätä, vihata, tuntea kiintymystä ja inhoa ja koti-ikävää, rakastaa synnyinseutuaan, kokea suuttumusta ja kauhua, omata sosiaalisia ja matkimisvaistoja ja tuntea mielihyvää, surua, iloa ja masennusta.”

Nämä tunteet ovat kuitenkin yleensä vain hetkellisiä eivätkä perustu ajatteluun. Esimerkiksi koira voi olla uskollinen isännälleen ja taistella hänen puolestaan, vaikka hän kohtelee sitä hyvin raa’asti ja käyttää koiraa toteuttamaan julmia ja pahoja tarkoitusperiä.

Vain ihmisillä on käsitys tulevaisuudesta tai tulevaisuudensuunnitelmia. He voivat katsoa eteenpäin määräämättömään aikaan, ikuisuuteen. Raamattu sanoo Jumalan ihmiselle antamasta lahjasta: ”Myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä.” (Saarn. 3:11) Eläimet sen sijaan elävät vain nykyhetkeä varten tai halujensa hetkellistä tyydytystä varten. Ihminen rakentaa tulevaisuutta silmälläpitäen. Hän käyttää historian tietoja ja keksintöjä suunnitellakseen tulevaisuuttaan, ja useimmat ihmiset haluaisivat jatkaa elämäntarkoituksensa toteuttamista loputtomasti. Ihmiset ”pelkäävät” elämänsä päättymistä. He tietävät, millaista elämä on – ensin vanheneminen kuoleman edeltäjänä, sitten hyvästijättö rakkaille, kykenemättömyys aiottujen töitten suorittamiseen, kaikkien nautintojen loppuminen ja pian unohdetuksi tuleminen. Mutta eläimet eivät ”pelkää” sellaista, kuten Raamattu sanoo strutsista.

Ihminen luotu elämään ikuisesti ja pantu vallitsemaan eläimiä

Syy tähän suunnattomaan eroon on se, että ihmistä ei luotu kuolemaan, vaan elämään ikuisesti maan päällä. Synnin ilmaantuminen aiheutti kuoleman. (Room. 5:12; 6:23) Ihmisen tekemä synti ei kuitenkaan aloittanut syntiä ja kuolemaa eläinten keskuudessa. Eläimillä ei ole mitään käsitystä synnistä eikä omaatuntoa, joka ohjaisi niitä tai tuomitsisi ne. Ihmisen syntinen tapa kohdella eläimiä on joissakin tapauksissa aiheuttanut niiden kuoleman, vieläpä joidenkin lajien kuolemisen sukupuuttoon. Mutta geologiset löydöt osoittavat, että eläimet elivät ja kuolivat kauan ennen kuin ihminen ilmaantui näyttämölle. Ilmeisesti niiden elinikä on aina ollut rajallinen. Kun ne siis kuolevat ja mätänevät tai toiset eläimet syövät ne, niin niille on vain luonnollista kadota näyttämöltä. Niillä on vaistot, jotka varoittavat niitä vaarasta. Tämä varmistaa lajien säilymisen. Mutta eläin ei tiedä sitä.

Ihmiselle annettiin alun perin valta vallita eläimiä. (1. Moos. 1:28) Tämä johtui hänen suuresta älyllisestä ylemmyydestään. Hän on usein käyttänyt tätä valtaa julmalla ja tuhoisalla tavalla. Siitä huolimatta hän on niiden kiistaton herra. Jumala vakuutti Nooalle uudestaan vedenpaisumuksen jälkeen: ”Ja peljätkööt ja vaviskoot teitä kaikki eläimet maan päällä ja kaikki taivaan linnut ja kaikki, jotka maassa matelevat, ja kaikki meren kalat; ne olkoot teidän valtaanne annetut.” – 1. Moos. 9:2.

Tämän lausunnon mukaisesti eläimet pelkäävät ihmistä. Vieläpä tavallisesti vaarallisina pidetyt pedotkin tekevät kaikkensa välttääkseen ihmistä. Sellainen eläin, joka metsästää ihmisiä hyökätäkseen heidän kimppuunsa, on harvinainen. Tavallisesti sellaista tapahtuu vain silloin, kun eläin on ajettu niin ahtaalle, että se ei näe muuta mahdollisuutta kuin hyökätä. Alkuperäisessä täydellisessä tilassaan eläimet olivat itse asiassa ihmisen ystäviä, ja ne on varmasti luotu ihmiskunnan parhaaksi. Vain hyvin pientä osaa niistä voidaan nykyään pitää vahingollisina, ja sekin johtuu tavallisesti siitä, että ihminen on kohdellut niitä väärin, tai hänen tuhlaavaisista, saastuttavista tavoistaan.

Ihminen sijoittuu siis maalliselle näyttämölle valtiaana, jonka hyväksi koko monimutkainen elämän rakennelma on olemassa maan päällä. Vaikka kasvi- ja eläinkunta tuottavat kunniaa Jumalalle, ihminen voi luotujen ominaisuuksiensa ja rakenteensa perusteella tuottaa paljon enemmän kunniaa Hänelle, mikäli hän luo hyvät suhteet Jumalaan. Vastauksena kysymykseemme meidän on sanottava: Ei, elämä maan päällä ei ole pelkän sattuman tulos. Kaikissa tasapainottavissa muodoissaan, ja varsinkin maallisen luomakunnan mestariteoksessa, ihmisessä itsessään, elollisten ihmeellinen järjestely ylistää suurimman Suunnittelijan ja Rakentajan – JUMALAN – suurenmoisuutta.