Tasapainoisen näkemyksen saaminen lemmikkieläimistä
SINULLA ei ehkä ole leopardia, saukkoa tai boakäärmettä kodissasi tai takapihallasi. Ehkä sinulla on tavallisempi pieni kesy eläin – ehkä vain koira tai kissa. Vaikka näin olisikin, saatetaan yhä kysyä, onko tuo eläin joko fyysisesti tai muulla tavoin ”poissa paikaltaan” vai ei. Oma asenteesi ja menettelysi lemmikkieläintä kohtaan voisi olla syynä sellaiseen väärään suhteeseen. Miten voimme ratkaista asian? Harkitsemalla tarkoitusta, jota varten eläinten ja meidän Luojamme suunnitteli ne, ja suhdetta, jonka Hän määräsi ihmisen ja niiden välille.
Raamatun kertomus osoittaa, että kaikista maan luomuksista vain ihminen tehtiin Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Hänen annettiin vallita kaikkia muita maan luomuksia. (1. Moos. 1:26–28) Vaikka Aadam oli kiinnostunut eläinkunnasta ja sen monien jäsenten nimittämisestä, hän ei löytänyt niiden joukosta ”auttajaa . . . täydennyksekseen”. (1. Moos. 2:19, 20, Um) Ne olivat kaikki ihmistä alempia, ja Jeesuksen opetuslapset Pietari ja Juudas sanoivatkin niitä sattuvasti ’järjettömiksi eläimiksi’. – 2. Piet. 2:12; Juud. 10.
Eläimet tosin leikkivät ja ilmaisevat sellaisia tunteita kuin mielihyvää, masennusta, kiintymystä, pelkoa, vihaa ja levottomuutta. Ne myös eroavat toisistaan yksilöinä ilmaisten selvästi erottuvia ominaispiirteitä lajien välillä ja lajien sisäpuolella. Kuitenkin on niin kuin Hans Bauer runsaan todistusaineiston ja tutkimustyön perusteella osoittaa kirjassaan Animals Are Quite Different (Eläimet ovat aivan erilaisia): ”Miten paljon tahansa [eläimen] toimet saattavatkin tulokseltaan muistuttaa ihmisten tekoja . . . eläin ei koskaan perusta elämänvaellustaan tai edes erillisiä tekoja, joista tuo elämänvaellus koostuu, käsitteellisille ajatuksille. . . . Ei mikään, mitä eläin tekee tai jättää tekemättä, tapahdu koskaan missään ajatusketjun, tarkoituksellisen harkinnan tai uskomuksen seurauksena.” Hän päättelee sen pikemminkin olevan ”tulos ympäristön olosuhteista, joiden tasalla eläimen on pysyteltävä”. – Sivu 34; vrt. Ps. 32:9.
Kerran toisensa jälkeen onkin osoitettu, että eläinten ”viisaus”, joka ilmenee esimerkiksi siinä, että ne kykenevät rakentamaan patoja (majavat), valmistamaan hunajakennoja (mehiläiset), kutomaan mutkikkaita verkkoja (hämähäkit) ja tekemään muuta samankaltaista, on vaistonvaraista viisautta. Eläimet suorittavat näitä urotekoja, vaikka ne olisi kasvatettu erillään muista lajinsa edustajista. Luoja liitti tuon viisauden niiden geneettiseen rakenteeseen.
Monet eläimet voidaan tietenkin opettaa tekemään jotakin sellaista, mikä on niille uutta ja mikä ei kuulu niiden perimiin kykyihin. Mutta tämä rajoittuu aina kyseessä olevan eläinlajin luonnollisiin ominaisuuksiin ja on riippuvainen niistä. Esimerkiksi apina voidaan opettaa ajamaan polkupyörällä tai luistelemaan jäällä; sitä ei voida kuitenkaan koskaan kouluttaa tekemään lammaskoiran työtä, niin että se vartioisi laumaa tai toisi lauman tarhaan tai ulos sieltä. Eivät kaikki koirarodutkaan sovellu yhtä hyvin koulutettaviksi lammasten paimentamiseen.
Ihmiset sen sijaan voivat muodostaa ajatuksia, he voivat käyttää deduktiivista ja induktiivista todistelua tehden johtopäätöksiä, jotka edellyttävät lähtemistä erityisestä asiaintilasta tai tapahtumasta muodostamaan yleistä sääntöä, tai he voivat päätellä syystä seuraukseen tai seurauksesta syyhyn. Ihminen voi sen tähden käyttää menneistä kokemuksista saamaansa tietoa ja ymmärrystä ratkaistakseen uusia syntyviä ongelmia. Hän voi siten tietoisesti ja omasta tahdostaan rakentaa tiedolleen ja ymmärrykselleen. Hän voi myös käsittää oikean ja väärän, hyvän ja pahan, oikeudenmukaisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden mittapuut, uskoa niihin ja pitää niistä kiinni. Eläimet eivät voi tehdä mitään tällaista.
Varovaisuuden tarve
Jos olemme huolissamme Jumalan miellyttämisestä elämässämme, on varovaisuus tarpeen suhtautumisessamme lemmikkieläimiin, joita meille saattaa olla. Voimme todeta, että ensimmäisen naisen lankeamiseen kapinoimaan Jumalaa vastaan liittyi väärä asennoituminen eläinkuntaan. Hän salli sanojen, jotka näyttivät tulevan käärmeen suusta, vaikuttaa itseensä. Käärmehän on vaistomaisen ”varovainen” mutta kuitenkin ’järjetön eläin’. – 1. Moos. 3:1–6, Um.
Sitä seuranneitten vuosisatojen aikana väärään palvontaan on usein liittynyt väärä näkemys eläinkunnasta. Krokotiileja, paviaaneja ja härkiä on pidetty temppeleissä, missä niitä on kylvetetty, pirskotettu hajuvedellä ja ruokittu mitä parhailla ruoilla, vaikka samalla alueella asuneet ihmiset ovat eläneet nälkäisinä kurjissa olosuhteissa. Mahtavat kansat ovat ottaneet jonkin eläimen tai linnun hallituksensa ja kansansa ylpeäksi vertauskuvaksi ja kunnioittaneet kiihkeästi tuota eläimellistä symbolia.
Vaikkakaan emme jumaloisi eläintä pyhänä, entä jos kohtelisimme lemmikkieläintä ikään kuin se olisi itse asiassa ihmisten tasolla? Entä jos me osoittaisimme jopa suurempaa kiinnostusta ja huolta sitä kohtaan kuin osoitamme ihmisiä kohtaan, joiden etuja pitäisimme eläimen etuja vähempiarvoisina? Entä jos olisimme halukkaita menemään hyvin pitkälle ja kuluttamaan paljon rahaa lieventääksemme eläinten kärsimyksiä yleensä, mutta emme ’rakastaisi lähimmäistämme niin kuin itseämme’ ja auttaisi toisia sääliväisesti, niin kuin Jumalan Poika teki ollessaan maan päällä? (Mark. 6:34) Eikö kaikissa sellaisissa tapauksissa eläintä pantaisi asemaan, johon se ei kuulu?
Kerrotaanpa tapauksia, vaikkakin ehkä harvinaisia, ihmisistä, jotka sallivat lemmikkieläimensä istua ruokapöydässä kanssaan ja syödä lautaselta kodin ihmisjäsenten kanssa. Jotkut tekevät tuhansiin markkoihin nousevia testamentteja jostakin lemmikkieläimestä huolehtimiseksi. Toiset kuluttavat paljon rahaa pitääkseen jonkin vanhan ja sairaan eläimen hengissä, jopa vaarantavat kodin toisten jäsenten terveyden säilyttämällä eläimen siellä.
Saatamme muistaa henkeytetyn kirjoittajan Juudaan ilmaiseman Jumalan tuomion niille enkeleille, jotka ”eivät säilyttäneet valta-asemaansa, vaan jättivät oman asumuksensa” tehden sitä, mikä oli ’luonnotonta’ heidän henkiluonnolleen ja Jumalan heille määräämälle asemalle. (Juud. 6, 7) Kun ihmiset yrittävät kohottaa eläimiä ihmistasolle, he itse asiassa alentavat itsensä eivätkä säilytä sitä arvokasta korkeampaa asemaa, johon Jumala alkujaan asetti ihmisen. Samanaikaisesti he panevat eläimet ’luonnottomaan’ suhteeseen ihmisen kanssa, sellaiseen, joka ei kuulu Jumalan tarkoitukseen.
Mutta eikö 2. Sam. 12:1–6:ssa olevaa kertomusta saatettaisi lainata puolustukseksi joillekin tavoille, joita edellä mainittiin suhtautumisesta lemmikkieläimiin? Siinä profeetta Naatan kertoi kuningas Daavidille köyhästä miehestä, joka osti pienen uuhikaritsan ja elätti sitä sen kasvaessa hänen ja hänen poikiensa luona. Kertomus sanoo: ”Se söi hänen leipäpalastansa, joi hänen maljastansa, makasi hänen sylissään ja oli hänelle niinkuin tytär.” Sitten rikas mies, joka omisti monia lampaita, otti karitsan mieheltä ja käytti sen ruokkiakseen vierasta. Daavidista selostus oli uskottava, ei etsityn tuntuinen, sillä kertomuksen lopussa hän sanoi kiihtyneessä vihassa: ”Niin totta kuin Herra elää: mies, joka tämän on tehnyt, on kuoleman oma [ansaitsee kuolla, Um]. Ja karitsa hänen on korvattava nelinkertaisesti, koska hän teki näin ja koska hän ei sääliä tuntenut.” Mitä sanoisit tästä?
Ensinnäkään ilmaus ”se söi hänen leipäpalastansa, joi hänen maljastansa” ei sano, että lammas istui pöydässä perheen kanssa tai että se joi oman osansa samasta juoma-astiasta miehen kanssa. Se sanoo vain, että mies antoi osan ruokaansa ja juomaansa karitsalle. Raamatussa ”malja” ei useinkaan viittaa juoma-astiaan itseensä vaan sen sisältöön, maljassa olevaan ’annokseen’, ja ilmeisesti mies kaatoi osan juomastaan lampaan juotavaksi. (Vrt. Matt. 26:39, 42; Joh. 18:11; Mark. 10:38–40.) Mies piti sen myös yöllä lämpimänä sallimalla sen nukkua vieressään. Miksi? Ilmeisesti pitääkseen nuoren eläimen hengissä, koska se oli poissa emonsa luota.
Tuomitsiko Daavid vihassaan rikkaan miehen kuolemaan karitsan tappamisesta? Ei, sillä kertomus osoittaa hänen ilmaisseen henkilökohtaisen tunteensa, että sellainen mies ansaitsi kuolla, ”koska hän ei sääliä tuntenut”. Ketä kohtaan? Karitsaako? Ei, sillä jos köyhän miehen karitsaa ei olisi käytetty ateriaksi, rikkaan miehen karitsalle olisi tehty niin. Daavid hehkui vihasta pikemminkin siksi, että rikas mies ei osoittanut sääliä puutteenalaista miestä, ihmistä, ja hänen perhettään kohtaan. Niukoista varoistaan köyhä mies oli ostanut tämän eläimen, joka olisi voinut ajan mittaan varata perheelle villaa ja maitoa ja olla mahdollisesti lammaslauman alkuna. Nyt puutteenalaisen miehen kaikki huolenpito ja uhraukset oli tehty tyhjiksi. Daavidin varsinainen tuomio oli, että rikkaan miehen piti hyvittää karitsa neljällä uudella karitsalla 2. Moos. 22:1:ssä esitetyn lain mukaisesti. (Tässä kohdassa profeetta Naatan tietysti osoitti, että kertomus oli todellisuudessa esitetty sen ahneen säälimättömyyden valaisemiseksi, jota Daavid itse oli osoittanut Uuria-nimistä miestä kohtaan.)
Tämä ei merkitse sitä, että Jumala ei tunne mitään huolta eläimistä. Päinvastoin, sillä hänen Israelille antamassaan lakiliitossa oli useita asetuksia, jotka vaativat israelilaista osoittamaan ystävällisyyttä ja huomaavaista huolenpitoa omia eläimiään ja toisten israelilaisten eläimiä kohtaan. Eläimillä oli oltava lepoaikoja, niitä oli autettava niiden ollessa ahdingossa, niitä ei saanut iestää epäsuhtaisesti eikä niiden suuta saanut sitoa viljanpuinnin yhteydessä. (2. Moos. 20:10; 23:4, 5, 12; 5. Moos. 22:10; 25:4) Psalmi 23 kuvailee kauniisti sitä hellää huolenpitoa, jota Israelin paimenet tavallisesti soivat lampailleen. Julmaa välinpitämättömyyttä eläimiä kohtaan ei pitänyt löytyä vanhurskaitten vaan pahojen joukosta. – Sananl. 12:10.
Kuitenkin eläimet oli tarkoitettu ihmisen palvelukseen, ei koskaan toisin päin. Jumala ei epäröinyt käyttää eläinten nahkoja vaatettaakseen ensimmäisen ihmisparin. (1. Moos. 3:21) Häntä miellytti Aabelin lammasuhrin uhraaminen. (1. Moos. 4:4) Apostoli Pietari puhuu itse asiassa järjettömistä eläimistä ”luonnostaan pyydystettäviksi ja häviämään” syntyneinä. (2. Piet. 2:12) Tämä ei merkitse sitä, että Jumala olisi luonut eläimet vain hävittämistä varten, eikä se puolla eläinten aiheetonta teurastamista, esimerkiksi metsästettäessä pelkän urheilun vuoksi. Mutta ainakin maailmanlaajuisen vedenpaisumuksen päättymisestä alkaen Jumala soi ihmiselle oikeuden käyttää ruoaksi ”jokaista liikkuvaa eläintä, joka elää”, aivan niin kuin vihreää kasvillisuuttakin. (1. Moos. 9:3, Um) Niiden syöminen olisi niiden ’katoamista’ Kol. 2:21, 22:ssa kuvaillussa merkityksessä.
Tämän lisäksi Jumalan laki määräsi surmattavaksi jokaisen eläimen, josta tuli todellinen vaara ihmiselle. (1. Moos. 9:5, 6; 2. Moos. 21:28, 29) Viinitarhalle vahinkoa aiheuttavat ketut voitiin pyydystää, ja miehen lammaslaumojen kimppuun hyökkäävät eläimet voitiin tappaa. (Kork. v. 2:15; 1. Sam. 17:34, 35) Ihmisen oikeudenmukaiset edut ja hyvinvointi saivat aina etusijan; kun eläimet häiritsivät vakavasti niitä, ne voitiin asianmukaisesti hävittää ilman syyllisyyttä Luojan, Jumalan, edessä.
Lemmikkieläinten kuolema
On tietysti luonnollista, että kun eläin kuolee, niin omistaja kaipaa sitä, olipa se koira, hevonen tai mikä tahansa muu eläin, joka on varannut hänelle jonkin verran toveruutta vuosien ajan. Mutta tässäkin asiassa on tarpeellista säilyttää tasapainoinen näkemys.
Monista osista maapalloa voidaan tavata ”lemmikkieläinten hautausmaita”, missä on hautakivet ja -kirjoitukset eri eläinten hautapaikoilla. Tämä tuo mieleen muinaisten egyptiläisten pyhille apishärilleen toimittamat komeat hautajaiset samoin kuin erityiset hautausmaat, joissa oli kirjaimellisesti satoja tuhansia muumioituja kissoja, paviaaneja, krokotiileja ja sakaaleja.
Sellaiset tavat ovat täysin vieraita Raamatun opetuksille. Raamattu osoittaa, että vain ihmiselle annettiin mahdollisuus elää ikuisesti. Aadamin oli määrä kuolla vain, jos hän osoittautui tottelemattomaksi. (1. Moos. 2:16, 17) Me, hänen jälkeläisensä, olemme kuolevassa tilassa perittyämme synnin häneltä, ”sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme”. (Room. 6:23; 5:12) Muut luomukset, kuten ’järjettömät eläimet’, eivät voi tietoisesti tai tahallisesti tehdä syntiä Jumalaa vastaan. Tämän vuoksi niiden kuolema on yksinkertaisesti luonnollinen tapahtuma niiden yleisen elinajan ollessa liitettynä niiden geneettiseen rakenteeseen alusta pitäen. Siten vaikka sarvikuono saattaa elää puolikin vuosisataa, lyhythäntäpäästäisen elinaika harvoin ylittää kahta tai kolmea vuotta. Jotkin hyönteiset elävät vain muutamia tunteja. Tämä on pitävä jatkuvasti paikkansa myös Jumalan lupaamassa uudessa järjestyksessä hänen Poikansa vanhurskaan valtakunnan alaisuudessa, jolloin ihmisten Aadamilta perimää ’kuolemaa ei ole enää oleva’. – Ilm. 21:4.
Syntiselle ihmiskunnalle Kristuksen lunastusuhrin kautta varattu ylösnousemus ei selvästikään sovellu eläinkuntaan, joka ei kykene ymmärtämään tuota jumalallista varausta eikä panemaan uskoaan siihen. Israelissa eläimiä ei haudattu hautausmaihin niiden kuollessa, vaan ne raahattiin kaupungin ulkopuolelle ja viskattiin pois. (Vrt. Jer. 22:18, 19; 36:30.) Niiden ei koskaan ajateltu menevän Šeoliin (koko ihmiskunnan yhteiseen hautaan), josta ne voitaisiin herättää.
Eläimet ovat kylläkin ihastuttavia – omilla paikoillaan. Mutta ne eivät voi koskaan todella korvata ihmisiä. Säilyttääksemme tasapainoisen näkemyksen ja oikean tunneperäisen asenteen meidän pitäisi ymmärtää, että ihmismaailmaa Jumala rakasti niin paljon, että hän antoi ainosyntyisen Poikansa. (Joh. 3:16) On totta, että ihmisten enemmistö ei nykyään heijasta Jumalan ominaisuuksia eikä toimi Hänen ’kuvanaan ja kaltaisenaan’. Siksi he aiheuttavat paljon murhetta, pettymystä, ärtymystä ja sydänsurua. Mutta eivät kaikki ole sellaisia. Voimme löytää ihmisiä, jotka ovat erinomaisia tovereita, ihailtavia ja rakastettavia henkilöitä, jotka osoittautuvat Jumalan rakkauden arvoisiksi. Jos me olemme halukkaita ponnistelemaan löytääksemme sellaisia tovereita, meidän ei tarvitse koskaan olla yksinäisiä eikä erehtyä kääntymään eläinten puoleen saadaksemme sellaista, mitä vain ihmiset voivat antaa.