Psalmit
Ongelma johon esitetään lohdullinen ratkaisu
KAUTTA ihmishistorian monet ovat hämmentyneet nähdessään laittomien menestyvän. Periaatteettomat ihmiset saavat usein korkean valta-aseman ja sitten riistävät ja sortavat köyhiä ja ahdistettuja. Mutta pitäisikö meidän pelätä turmeltuneita ihmisiä? Tämä kysymys on perusaineksena ongelmassa, johon esitetään ratkaisu erään ”koorahilaisiin” kuuluvan leeviläisen kirjoittamassa Psalmissa 49.
Alkulauseessa sanotaan: ”Kuulkaa tämä, kaikki kansat, ottakaa korviinne, maailman asukkaat kaikki, sekä alhaiset että ylhäiset, niin rikkaat kuin köyhät.” (Ps. 49:2, 3) Näillä sanoilla psalminkirjoittaja kehottaa kaikkia olemaan tarkkaavaisia – niin ”alhaisia” kuin ”ylhäisiäkin”. Niin kaikki, sekä rikkaat että köyhät, voivat hyötyä siitä mitä esitetään.
Psalminkirjoittaja jatkaa: ”Minun suuni puhuu viisautta, minun sydämeni ajatus on ymmärrystä. Minä kallistan korvani kuulemaan mietelauseita, minä selitän ongelmani kannelta [harppua, UM] soittaen.” (Ps. 49:4, 5) Se, mitä psalminkirjoittaja aikoi sanoa, oli lähtöisin Jumalan hengen ohjaamasta ajattelusta, se ei ollut pelkkää ihmisviisautta, sillä psalminkirjoittaja sanoi ’kallistavansa korvansa kuulemaan mietelauseita’, jumalallisesta alkulähteestä tulevia lauseita. Saatuaan tämän henkeytetyn ilmaisun hän esitti ongelmansa harpun säestyksellä.
Sitten esitetään arvoituksellinen kysymys: ”Miksi minä pelkäisin pahoina päivinä, kun minun vainoojani vääryys piirittää minut?” (Ps. 49:6) Niin, pitäisikö hänen ryhtyä pelkäämään, kun sortavat vainoojat, miehet jotka haluaisivat riistää häneltä Jumalan hänelle antamat oikeudet, aiheuttaisivat hänelle kärsimyksen päiviä? Kuten seuraavat jakeet ilmaisevat, nämä ’vainoojat’ olivat varakkaita yksilöitä. Vaikka sellaiset voivat käyttää asemaansa epäoikeudenmukaisen voiton saamiseen toisten kustannuksella, meidän ei pitäisi antaa myöten paniikinomaiselle pelolle eikä meidän pitäisi ryhtyä kadehtimaan sitä vaurautta, josta itsekkäät ihmiset saattavat nauttia. Heillä ei ole muuta kuin aineellinen rikkautensa. He kerskailevat siitä, mitä he omistavat, ja sen sijaan että he odottaisivat Luojalta suojaa ja turvaa, he panevat luottamuksensa epävarmoihin aineellisiin rikkauksiin. Psalminkirjoittaja osoittaa edelleen selvästi, miksi meidän ei pitäisi pelätä eikä kadehtia ketään sellaista ihmistä. He eivät elä loputtomasti eikä heidän vaurautensa ole kestävää omaisuutta. Hän kirjoittaa:
”He luottavat tavaroihinsa ja kerskaavat suuresta rikkaudestaan. Kukaan ei voi veljeänsä lunastaa eikä hänestä Jumalalle sovitusta maksaa. Siitä hänen sielunsa lunastus on ylen kallis ja jää iäti suorittamatta, että hän saisi elää iankaikkisesti eikä kuolemaa näkisi. Vaan hänen täytyy nähdä, että viisaat kuolevat, että tyhmät ja järjettömät myös hukkuvat ja jättävät toisille tavaransa.” – Ps. 49:7–11.
Kuten psalminkirjoittaja osoitti, rikkaudella ei ole mitään arvoa veljen pelastamisessa kuolemasta. Kaikki maailman varallisuus ei muodostaisi riittävän arvokasta lunastushintaa edes yhdestä ihmiselämästä. Mikään ei pidä loitolla kuolemaa. Ihmiset eivät pysty antamaan sellaista lunastushintaa. Kukaan ei voi maksaa sellaista summaa, joka pelastaisi ihmisen kuolemasta ja tekisi hänelle mahdolliseksi elämän jatkamisen. Viisaitten, tyhmien ja järjettömien – kaikkien täytyy kuolla. Mitä tahansa omaisuutta joku onkin hankkinut elinaikanaan, hänen täytyy jättää se toisille.
Rikkaat sortajat tietysti haluavat asian olevan toisin. Ainakin he haluavat säilyttää muistonsa elävänä tuleville sukupolville. Mutta voivatko he onnistua? Pane merkille psalminkirjoittajan vastaus:
”He luulevat, että heidän huoneensa pysyvät iäti ja heidän asuntonsa polvesta polveen; he nimittävät maatiloja nimensä mukaan. Mutta ihminen, mahtavinkaan, ei ole pysyväinen: hän on verrattava eläimiin, jotka hukkuvat. Näin käy niiden, jotka itseensä luottavat [jotka ovat typeriä, UM], ja heidän perässään niiden, jotka mielistyvät heidän puheisiinsa. . . . Kuin lammaslauma heidät viedään tuonelaan, kuolema heitä kaitsee, jo huomenna oikeamieliset astuvat heidän ylitsensä; tuonela kalvaa heidän hahmoansa, eikä heillä ole asuntoa.” – Ps. 49:12–15.
Harkitse, mitä psalminkirjoittaja sanoo. Varakkaat, jotka ovat koonneet rikkautta vilpillisin keinoin, toivovat mielessään, että heidän omaisuutensa kestäisi vuodesta toiseen ja kulkisi sukupolvelta toiselle. Koska he ovat antaneet maatiloilleen oman nimensä, he ajattelevat sen estävän heidän muistoaan unohtumasta. Mutta he eivät ymmärrä, että he ovat vain kuolevaisia ihmisiä, tomusta tehtyjä. Vaikka heitä ehkä pidetään kunniassa heidän varallisuutensa vuoksi, itsekkäät ihmiset eivät voi asua maan päällä loputtomasti. Heidän kaikki yrityksensä nimensä elossa säilyttämiseksi ovat tuomitut epäonnistumaan. He eivät ole sen paremmassa asemassa kuin tuhoutuvat järjettömät eläimet.
Varallisuudestaan huolimatta laittomat ihmiset saavat lopun, joka ei ole sen kummempi kuin sellaisten eläinten loppu, jotka tapetaan ravinnoksi tai tihutöitten ehkäisemiseksi. Sellaisten ihmisten elämässä ei ole mitään, mikä kohottaisi heidät eläinkunnan yläpuolelle, sillä he jättävät elämässään täysin huomioon ottamatta Luojan, ikuisen Jumalan. He ovat siksi typeriä kuvitellessaan, että he voivat estää nimeään unohtumasta. Ne, jotka omaksuvat itsekkäitten ihmisten filosofian eli ”puheet”, ovat samoin typeriä ja saavat samanlaisen häpeällinen lopun. Heidän täytyy mennä alas tuonelaan eli Šeoliin, jossa heitä kaitsee eli johtaa kuolema.
Mutta mitä on sanottava niistä, jotka panevat luottamuksensa Jehovaan? Tällaiset Jumalan uskolliset palvelijat saavat yliotteen ”huomenna” tai ”aamulla” (UM). Se tapahtuu uuden päivän sarastaessa, kun he vapautuvat ahdistuksista ja sorrosta.
Kun siis vanhurskaat nauttivat Jumalan suosiosta, pahat vaikka ovatkin nauttineet rikkaudesta ja vallasta maatuvat mullassa. Siten ’kalvetaan heidän hahmoansa’. Sen sijaan että he nauttisivat upeasta asunnosta, he mätänevät Šeolin syvyyksissä.
”Oikeamieliset”, Valtakunnan perillisten jäännös ja ”suuri joukko” säilyvät elossa Har-Magedonin sodassa ja kokevat luvatun vapautuksen, kun sen sijaan laittomat tuhotaan. Kristuksen tuhatvuotisen hallituskauden aikana kaikki Šeolissa olevat kuolleet saavat ylösnousemuksen.
Asettaen oman kohtalonsa periaatteettomien ihmisten kohtalon vastakohdaksi leeviläinen psalminkirjoittaja jatkaa:
”Mutta minun sieluni Jumala lunastaa tuonelan vallasta, sillä hän ottaa minut huomaansa. . . . Älä pelkää, jos joku rikastuu, jos hänen talonsa komeus karttuu. Sillä kuollessaan ei hän ota mitään mukaansa, eikä hänen komeutensa astu alas hänen jäljessänsä. Vaikka hän eläissänsä kiittää itseään siunatuksi, vaikka sinua ylistetään, kun vietät hyviä päiviä, täytyy sinun mennä isiesi suvun tykö, jotka eivät ikinä enää valoa näe. Ihminen, mahtavinkin, [joka, UM] on ymmärrystä vailla, hän on verrattava eläimiin, jotka hukkuvat.” – Ps. 49:16–21.
Psalminkirjoittajan tavoin me aivan oikein asetamme Jumalan tahdon tekemisen elämämme keskipisteeksi. Pannessaan täyden luottamuksensa Jumalaansa tämä leeviläinen voi olla varma, että Jehova lunastaisi hänet Šeolista eikä sallisi hänen kokea ennenaikaista kuolemaa. Häntä ei siten ottaisi huomaansa Šeol, vaan hänen lunastajansa Jehova. Kun Jehova on meidän Jumalamme, meillä ei ole mitään syytä pelätä pahaa miestä tai kadehtia häntä. Hänen varallisuutensa saattaa karttua ja hänen kotinsa ja muu omaisuutensa saattaa tulla komeammaksi. Hän on voinut elinaikanaan onnitella itseään sen aseman ja varallisuuden johdosta, jonka hän on kyennyt hankkimaan. Ihmiset yleensäkin ovat saattaneet ylistää häntä hänen aineellisesta menestymisestään ja ovat ehkä mukautuneet hänen ajatuksiinsa.
Loppujen lopulta hän ei kuitenkaan saavuta yhtään sen enempää kuin hänen esi-isänsäkään, sillä hänen loppunsa on kuolema. Siten hänen edessään on vain pimeyden maailma, ei valoa. Riippumatta siis siitä, kuinka paljon kunniaa kuolevainen ihminen voi saada tässä asiainjärjestelmässä, jos hän ei ymmärrä eikä arvosta hengellisiä asioita eikä tee sijaa Luojalle elämässään, hän on kuin eläin, joka ei kykene palvomaan Luojaa. Niinpä rikas, itsekäs ihminen elää kuin eläin ja häviää kuin eläin.
Ratkaisun siihen arvoitukselliseen ongelmaan, joka koskee pahojen aiheuttaman sorron pelkäämistä, pitäisi totisesti auttaa meitä näkemään, minkä pitäisi olla aina ensi sijalla elämässämme. Mikään aineellinen ei ole pysyvää. Jos me haluamme kestävän tulevaisuuden, meidän täytyy panna luottamuksemme ikuiseen Jumalaan, joka voi palauttaa kuolleetkin elämään.