”Ei se minun vikani ole!”

VOITKO aina sanoa näin? Ihmisiin vaikuttavat toisten sanat ja teot. Joskus heillä saattaa olla aihetta vihastua tai vaipua syvään masennukseen toisten tekojen tai huomautusten takia.

Ehkä olet kokenut sellaista. Mutta oletko varma, ettet ole aiheuttanut toisten vihastumista, masentumista tai kärsimistä? Voitko tosiaan aina sanoa: ”Ei se minun vikani ole”?

JULMUUS JA VÄÄRINTEKO SULKEVAT POIS MUIDEN YHTEYDESTÄ

Yleensä ihmiset haluavat olla ainakin jossain määrin toisten ihmisten miellyttävässä seurassa. Usein he tulevat varsin onnettomiksi, jos toiset syrjivät heitä. He voivat jopa ajatella, että ne jotka näyttävät karttavan heitä, ovat ajattelemattomia tai rakkaudettomia.

Mutta syy ei ehkä ole kokonaan ”syrjityn” tuttavissa. Henkeytetty sananlasku sanoo: ”Rakkaudellisen huomaavainen mies kohtelee palkitsevasti omaa sieluaan, mutta julma ihminen sulkee oman elimistönsä pois muiden yhteydestä.” (Sananl. 11:17, UM) Me voimme siis olla ankaria itsellemme, kun olemme epäystävällisiä ja julmia toisille. Lopulta ne, joita me kohtelemme ankarasti, eivät ehkä halua seuraamme, vaikka he ”syrjisivätkin” meitä vain siksi, etteivät he enää halua tulla loukatuiksi julmuutemme takia.

Meidät voidaan myös sulkea pois muiden yhteydestä väärän käytöksemme takia. Muinaisessa Israelissa perhekuntien päämiehet, jotka eivät mukautuneet Jumalan käskyihin, voivat aiheuttaa oman huonekuntansa sulkemisen pois muiden yhteydestä. Esimerkiksi Aakan ryösti Jumalalta anastamalla sopimattomasti itselleen erään sinearilaisen vaipan, 200 sekeliä hopeata ja kultaharkon. Mutta kun Aakanin väärinteko paljastui, ’Jehova sulki hänet pois muiden yhteydestä’ (UM), ja sekä hänet että hänen perheensä jäsenet kivitettiin kuoliaiksi. (Joos., 7. luku) Nykyään kristillisen huonekunnan pää ja hänen perheensä muut jäsenet voivat sekaantua väärintekemiseen, mikä johtaa heidän erottamiseensa kristillisestä seurakunnasta. Todellisuudessa sellainen mies, joka henkilökohtaisesti rikkoo Jumalan sanaa vastaan ja suvaitsee vakavaa väärintekoa perheessään, ’sulkee oman huonekuntansa pois muiden yhteydestä’. (Sananl. 11:29, UM) Uskolliset kristityt aivan oikein sulkevat hänet ja ehkä muita hänen perheensä jäseniä pois yhteydestään, niin että he eivät ole heidän seurassaan, koska he ovat katumattomia väärintekijöitä. (1. Kor. 5:11–13) Tällaisen väärinteon seurauksen kohdatessaan sellainen mies voi tuskin sanoa: ”Ei se minun vikani ole!”

KUN SOPIVAA APUA EI ANNETA

Kristittyjen vanhinten pitäisi tietysti yrittää auttaa toisia uskovia, jotka tahattomasti ottavat harha-askeleen. Apostoli Paavali esitti asian tällä tavalla: ”Veljet, vaikka joku ihminen ottaakin jonkin harha-askeleen, ennen kuin hän on tietoinen siitä, niin yrittäkää te, joilla on hengellisiä edellytyksiä, palauttaa kohdalleen sellainen ihminen lempeyden hengessä, samalla kun pidät silmällä itseäsi, ettei sinuakin kiusattaisi.” (Gal. 6:1) Mutta jos seurakunnan nimitetyt vanhimmat eivät anna hengellistä apua tarvittaessa, niin ovatko he täysin vapaat vastuusta, jos erehtyvä lopulta lankeaa kiusaukseen?

Paljon toisaalta riippuu siitä, kuinka apua annetaan. Paavali sanoi, että niiden, joilla on hengellisiä edellytyksiä, pitäisi palauttaa erehtyvä kohdalleen ”lempeyden hengessä”. Mutta olettakaamme, ettei vanhin esitä neuvoa lempeästi ja että sen vuoksi neuvottava masentuu, suuttuu tai joutuu muulla tavoin pois tasapainosta. Saamansa kovan kohtelun vuoksi erehtyvä ei ehkä ’palaudu kohdalleen’ ja saattaa jopa jatkaa itsepintaisesti väärää menettelyä. Voiko epäystävällinen vanhin sellaisessa tapauksessa todella sanoa: ”Ei se minun vikani ole”? – Vrt. Luuk. 17:1, 2; 2. Kor. 6:3.

KUN ESIINTYY SORTOA

Entä jos joku, jolla on valtaa toisiin, osoittautuu sortavaksi? Koska hän kohtelee toisia kovin ottein, jotkut voisivat todeta melkein mahdottomaksi mielenrauhan säilyttämisen ja heidän täytyisi todellisuudessa ponnistella kaikkensa hillitäkseen itsensä. Tämä ei ole hämmästyttävää, sillä Raamatussa sanotaan: ”Pelkkä sorto voi saada viisaan menettelemään hullusti.” – Saarn. 7:8, UM.

Pitkäaikainen sorto voi tosiaan saada viisaankin menettelemään harkitsemattomasti. Hän voi esimerkiksi menettää itsehillinnän ja tehdä jotakin väärää. Jos hän tekee niin, voiko sortaja karistaa yltään kaiken vastuun ja sanoa: ”Ei se minun vikani ole”?

Toisaalta Saarnaajan 7:8 voi liittyä sortoon, jota viisas itse ryhtyy harjoittamaan toimiessaan vastoin inhimillistä soveliaisuutta ja sokaistessaan itsensä sorrettujen ahdingolta. Hän voi toimia hullusti antamalla sorron hengen hallita itseään ja voi kuvitella olevansa suuri hyväntekijä, jolla on oikeus murskata jokainen, joka uskaltaa arvostella hänen menettelyjään. (Vrt. 2. Aikak. 16:10.) Mutta sortajan väärä näkemys ei tee häntä syyttömäksi.

RAKKAUDEN JA LUOTTAMUKSEN TARVE

Luonnollisesti kysymys moitittavuudesta liittyy moniin puoliin elämässä. Tarkastelkaamme esimerkiksi avioliittoa. Rakkaus, hellyys ja keskinäinen huolenpito ovat välttämättömiä avio-onnelle. Mutta entä jos jompikumpi aviopuoliso ei ilmaise näitä ominaisuuksia? Ja entä jos hän tahallaan ja johdonmukaisesti kieltäytyy antamasta puolisolleen hänelle kuuluvaa?

Sellaisen kieltäytymisen aiheuttamassa puristuksessa ja rakkauden, hellyyden ja aidon huolenpidon puuttuessa hylätty puoliso voi langeta kiusaukseen ja tehdä aviorikoksen. Jos niin kävisi, voisiko rakkaudeton aviopuoliso väistää kaiken vastuun sanomalla: ”Ei se minun vikani ole”? Tuskinpa!

Jottei tällaista tilannetta kehittyisi, apostoli Paavali kirjoitti: ”Älkää evätkö [aviopuolisolle kuuluvaa] toisiltanne paitsi keskinäisestä sopimuksesta määräajaksi, jotta omistaisitte aikaa rukoukseen ja tulisitte jälleen yhteen, jottei Saatana jatkuvasti kiusaisi teitä itsehillinnän puutteenne vuoksi.” – 1. Kor. 7:1–5.

Olkoonpa kristitty tekemisissä perheensä jäsenen tai jonkun huonekunnan ulkopuolella olevan kanssa, hänen pitäisi toimia tavalla, joka herättää luottamusta. Ihminen, joka on taipuvainen toteuttamaan tarkoituksensa toisten hyvinvoinnista piittaamatta, voi joutua kiusaukseen käyttää vilpillisiä juonia ja olettaa, että tarkoitus pyhittää sen saavuttamiseen käytetyt keinot. Mutta mitä usein tapahtuu, kun toiset huomaavat, että jonkun ’kieli hänen suussaan on pelkkää petosta’? (Miika 6:12) He eivät todennäköisesti luota vilpilliseen ihmiseen tulevaisuudessa ja saattavat pysytellä etäällä hänestä. Hänestä se todennäköisesti tuntuu häiritsevältä. Mutta jos hän ajattelee asiaa rehellisesti, voiko hän sanoa: ”Ei se minun vikani ole”?

VAKAVA ASIA

Ne, jotka joutuvat petollisen kielen haltijan uhriksi, eivät ehkä aina huomaa, mitä hän on tehnyt. Mutta on olemassa aina Tietävä, ja hän asettaa syyn sen niskoille, jolle se kuuluu. Meille vakuutetaan Raamatussa: ”Väärämielinen on Herralle kauhistus, mutta oikeamielisille hän on tuttava.” (Sananl. 3:32) Tosin sanoissaan ja teoissaan vilpillinen ihminen saattaa johtaa itsensä harhaan jopa ajattelemaan, että hänellä on oikeus käyttää petollista kieltään viekkaasti ja turvautua kyseenalaisiin menetelmiin. Toisaalta toisilla henkilöillä ei ehkä ole riittävästi todisteita, jotta voisivat ’antaa hänelle nuhteen’. (Luuk. 17:3) Mutta jos sellainen ihminen ei oikaise teitään, hänen asemansa Jumalan edessä on toivoton. Jehova pitää vilpillistä ihmistä inhottavana, ja vain oikeamielinen voi nauttia läheisestä suhteesta Jumalan kanssa.

Loppujen lopulta kaikkien siis täytyy olla vastuussa Korkeimmalle. (Room. 14:10–12) Tämä tähdentää sitä, miten tärkeää on mukautua Jumalan hengen ja hänen henkeytetyn Sanansa ohjaukseen, samalla kun rukoilee alituisesti apua henkilökohtaisesti julmuuden, väärinteon, vastuuttomuuden, sortavien menettelyjen, rakkaudettoman käyttäytymisen ja epäluotettavuuden karttamiseksi. Niin, monissa tilanteissa asianomainen ei ehkä voi väistää vastuuta vain sanomalla: ”Ei se minun vikani ole!”