Jaa toisille omastasi

 1. Selitä maailmallisen ja kristillisen vieraanvaraisuuden välinen ero.

KRISTILLINEN vieraanvaraisuus ilmaisee rakkautta, maailmallinen vieraanvaraisuus ilmaisee ylpeyttä. Näiden kahden välillä on suuri ero. Toisen vaikuttimena on rakkaus ja hyvyys, toisen ylpeys ja itsekkyys. Maailman ihmiset harjoittavat vieraanvaraisuutta ”ihmisten nähden, että he [heitä] katselisivat”. He odottavat usein sen saajien maksavan heille takaisin. ’Minä annan päivällisen sinulle, jos sinä annat minulle’, on maailman teeskentelevän vieraanvaraisuuden ydinajatus. Mutta miten erilainen onkaan kristitty! Hän ei anna omastaan toisille ylpeydestä eikä takaisinsaamisen halusta, vaan syvästä rakkaudesta Jumalaan ja ihmiseen. Vaikka maailmanihminen antaa siis toiselle sen tähden, mitä tällä on, niin kristitty antaa ihmiselle sen tähden, mikä hän on: hänen lähimmäisensä, veljensä. Tulee pian aika, jolloin jokainen elävä ihminen noudattaa tätä vieraanvaraisuuden kristillistä menettelytapaa ja on siten taivaan Isän kaltainen. – Matt. 6:1.

 2, 3. a) Mikä tunne ilmaantuu, kun joku saa totuuden? b) Missä täydessä määrässä ovat lampaat – vuohien vastakohtana – noudattaneet Kuninkaan veljien sanomaa?

² Kun oikeasydäminen henkilö on saanut Jehovan yltäkylläisiä hengellisiä anteja, niin hän tuntee halua olla vieraanvarainen ja jakaa aineellista omaansa toisille, tehden tämän kaiken lopullisesti sitä tarkoitusta varten, että saattaisi toisetkin osallisiksi hyvästä uutisesta. Eivätkö Jeesuksen vertauksen lampaat jakaneet omastaan Kuninkaalle? Kuningas sanoi lampaille: ”Minä tulin nälkäiseksi, ja te annoitte minulle jotain syötävää, minä tulin janoiseksi, ja te annoitte minulle jotain juotavaa. Minä olin muukalainen, ja te otitte minut vieraanvaraisesti vastaan, alaston, ja te vaatetitte minut. Minä tulin sairaaksi, ja te piditte minusta huolta. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.” Miten lampaat voivat tehdä kaiken tämän taivaalliselle Kuninkaalle? ”Totisesti minä sanon teille”, Jeesus sanoi. ”Sikäli kuin te teitte sen yhdelle näistä minun pienimmistä veljistäni, te teitte sen minulle.” – Matt. 25:35, 36, 40, Um.

³ Kuinka paikkansapitävä tämä vertaus onkaan täyttyessään tänä lopun aikana! Kuninkaan veljet, voidellun jäännöksen jäsenet, ovat kestäneet vainot ja vaikeudet saadakseen hyvän uutisen saarnatuksi. Ketkä tulivat heidän avukseen? Vuohetko? Eivät koskaan! He kieltäytyvät jakamasta mitään, myötätuntoa tai aikaakaan, Kuninkaan veljien kanssa. He eivät haluaisi antaa apua ja huojennusta Kuninkaan hengellisille veljille enempää kuin Kuninkaalle itselleenkään, jos hän olisi täällä maan päällä. Mutta lampaat, jotka ovat kiitollisia heille tuoduista hengellisistä rikkauksista, eivät anna puolestaan ainoastaan vieraanvaraista apua Kristuksen seuraajien jäännökselle, vaan enemmänkin sydämen uskollisuutta heidän Veljelleen, Kuninkaalle. Ja tämän Kuninkaan veljille suodun avun ja tuen takia Kuningas sanoo lampaille: ”Tulkaa, te, joilla on minun Isäni siunaus, perimään se valtakunta, mikä on ollut valmistettuna teitä varten maailman perustamisesta asti.” – Matt. 25:34, Um.

 4–6. Miten me voimme osoittaa, että meillä on tosi rakkaus Jumalaa kohtaan Perkeleen asiainjärjestelmän ollessa vielä olemassa?

⁴ Toisille jakaminen, varsinkin niille, jotka ovat tosi kristittyjä, saa ilmeisesti Kuninkaan hyväksymyksen ja kiitoksen. Koska hyvän uutisen saarnaaminen ei ole vielä loppuunsuoritettu, niin on vielä tilaisuuksia jakaa omastaan toisille heidän auttamisekseen edistämään Valtakunnan työtä, olkootpa he sitten jäännöstä tai muita lampaita. ”Tehkäämme siis tosiaan, niin kauan kuin meillä on siihen suotuisaa aikaa, sitä, mikä on hyvää kaikille, mutta erityisesti niille, jotka ovat uskonyhteydessä kanssamme.” – Gal. 6:10, Um.

⁵ Ei voi olla epäilystäkään siitä, että hyvän tekeminen veljillemme sisältää aineellisten antien jakamisen, koska apostoli Johannes sanoi kuvaillessaan tosi rakkautta: ”Jolla on tämän maailman varoja elämän ylläpitämiseksi ja joka näkee veljensä olevan puutteessa ja joka kuitenkin sulkee hellän myötätuntonsa ovet häneltä, niin millä tavalla Jumalan rakkaus pysyy hänessä? Pienet lapset, älkäämme rakastako sanoin eikä kielellä, vaan teossa ja totuudessa.” – 1. Joh. 3:17, 18, Um.

⁶ Koska rakkaus on enemmän kuin kielen heiluttamista, niin on todellinen rakkauden ilmaiseminenkin vieraanvaraisuutta. ”Älä pidätä hyvää niiltä, joille se on tuleva, kun vallassasi on tehdä sitä. Älä sano lähimmäisellesi: ’Mene ja tule uudelleen, huomenna minä annan sen’ – kun sinulla on se.” Se, jolla on tosi rakkautta, jakaa siis omastaan, kun tarve vaatii, hän ei punnitse tavaroita niin kauan, ettei hän koskaan anna mitään, tai jos hän antaa, niin hän antaa liian vähän ja liian myöhään. Koska me olemme yhä Perkeleen maailmassa, niin meidän veljemme ovat toisinaan suuressa tarpeessa, mikä ei johdu heidän omasta laiskuudestaan eikä syystään. Syynä saattaa olla myrsky, tulva, tulipalo, tapaturma, sairaus tai vaino. Jos joku näkee veljensä tällaisessa hädässä ja kieltää apunsa, kun hänellä on mahdollisuus antaa sitä, niin ”miten Jumalan rakkaus pysyy hänessä?” – Sananl. 3:27, 28, Ts.

JAKAMINEN ”HEIDÄN TARPEITTENSA MUKAAN”

 7. Mikä on raamatullinen näkemys omastaan jakamisesta? Mitä meidän täytyy voittaa noudattaaksemme tätä kehotusta?

⁷ Jotta voisimme jakaa omastamme toisille oikeaan aikaan ja oikeassa määrässä, niin meidän täytyy taistella inhimillisiä unohtamisen ja ajattelemattomuuden taipumuksia vastaan ja voittaa ne. Jokainen on taipuvainen tulemaan välinpitämättömäksi ja huomaamattomaksi toisten tarpeitten suhteen, koska on syventynyt omaan toimintamaailmaansa. Kristittyjä kehotetaan sentähden elämään ”ei pitäen silmällä henkilökohtaiseksi eduksi vain omia asioitanne, vaan myös henkilökohtaiseksi eduksi toisten asioita”. ”Jakakaa pyhien kanssa heidän tarpeittensa mukaan.” Olkaa ”anteliaita, valmiita jakelemaan”. ”Älkää unohtako tehdä hyvää ja jakaa omastanne toisten kanssa.” – Fil. 2:4; Room. 12:13; 1. Tim. 6:18; Hepr. 13:16, Um.

 8. Keiden kanssa me voimme erityisesti jakaa ”heidän tarpeittensa mukaan”? Miksi tämä ei ole suosikkijärjestelmää?

⁸ Jotkut veljet saattavat tarvita enemmän kuin toiset siksi, että he omistavat koko ajan hyvän uutisen saarnaamiseen. Näiden tarpeista on usein tilaisuus pitää huolta. Tämä ei ole suosikkijärjestelmää. Se on Raamatun sääntö, mikä on esitetty meidän opiksemme 1. Timoteuksen kirjeen 5:17, 18:nnessa (Um): ”Pidettäköön niitä vanhempia miehiä, jotka johtavat oikealla tavalla, kaksinkertaisen kunnian arvoisina”, tai niinkuin alaviite lisää: ”kaksinkertaisen palkan”. Ketkä ovat nimenomaan tämän ”kaksinkertaisen palkan” arvoisia? ”Erityisesti ne, jotka työskentelevät ankarasti puhuen ja opettaen. Sillä Raamattu sanoo: ’Sinä et saa sitoa härän suuta, kun se polkee viljaa’, ja: ’Työmies on palkkansa arvoinen.”’ Sinä tunnet niitä, jotka työskentelevät ankarasti. Sitä ei ole vaikea sanoa. On sopivaa ja erittäin mieluista Jumalalle osoittaa henkilökohtaista kiinnostusta näitä kohtaan ja jakaa heidän kanssaan ”heidän tarpeittensa mukaan”, mutta kuitenkin meidän varojemme mukaan. Kun me osoitamme tällaista ”kaksinkertaista” vieraanvaraisuutta kierros- ja piiripalvelijoille, lähetystyöntekijöille, tienraivaajille ja muille, ”jotka työskentelevät ankarasti puhuen ja opettaen” hyvää uutista, niin se ei ole puolueellisuutta. Se on Jumalan tahto.

 9, 10. a) Kun apostoli kirjoitti seurakunnalle, niin mitä hän sanoi niistä, jotka johtavat oikealla tavalla ja jotka työskentelevät ankarasti hyvän uutisen saarnaamisessa? b) Mikä etu on avoinna meille niinkuin ensimmäisen vuosisadan kristityillekin?

⁹ Apostoli suositteli usein ottamaan eräät vastaan osoittaen heidän työnsä tähden aulista ja ymmärtäväistä vieraanvaraisuutta: ”Minä suosittelen teille sisartamme Foibea, joka on Kenkreassa olevan seurakunnan palvelija, jotta te ottaisitte hänet tervetulleena vastaan Herrassa pyhille arvollisella tavalla ja jotta te auttaisitte häntä kaikessa, missä hän saattaa tarvita teitä, sillä hän itse on myös osoittautunut monien, minun itsenikin, puolustajaksi.” Paavali tiesi, että Foibe, Kenkrean seurakunnan palvelija, oli ankara työntekijä ja että hän oli usein jakanut varoistaan toisten, itsensä apostolinkin, kanssa. Hän suosittelee nyt, että veljet ottaisivat hänet Roomassa vastaan tavalla, millä hän on ottanut vastaan toisia, ”pyhille arvollisella tavalla”. – Room. 16:1, 2, Um.

¹⁰ Kun ensimmäisen vuosisadan kristittyjen hallitseva elin lähetti erikoispalvelijoita seurakuntiin huolehtimaan niiden hengellisistä tarpeista, niin asianomaisilla veljillä oli etu osoittaa vieraanvaraisuutta. Samoin on nytkin. Hallitseva elin lähettää erikoispalvelijoita, kuten kierros- ja piiripalvelijoita sekä Beetelin veljiä avustamaan seurakuntia hengellisesti. Seurakunnilla on etu ottaa nämä erikoispalvelijat vastaan ”pyhille arvollisella tavalla” ja jakaa heidän kanssaan ”heidän tarpeittensa mukaan”.

11. a) Mitä omastaan jakaminen ”heidän tarpeittensa mukaan” merkitsee? b) Mikä saa todellisuudessa Jumalan suosion tässä jakamisessa?

¹¹ Koska kristillinen vieraanvaraisuus on ”heidän tarpeittensa mukaan”, niin se on aulis mutta kuitenkin kohtuullinen. Meidän tulee olla valmiit jakamaan omastamme, mutta olla järkeviä jakamisessamme. (Tiit. 3:2, Um) Ole ’kohtuullinen elintavoissasi’. Vaikka anteliaisuus on raamatullinen sääntö, niin kohtuuttomuus ei ole. Kenenkään ei pidä tehdä itsestään köyhää tilapäisestikään. Veljet eivät jaa toisinaan omastaan toisten kanssa, koska heistä tuntuu, että teillä ei ole mitään erityistä tarjottavana, ei ole ”juottovasikkaa”. Heillä on väärä näkökanta. Kenenkään veljen ei pidä kieltäytyä ottamasta vieraakseen jotakuta erikoispalvelijaa siksi, että hänellä on tarjottavana ainoastaan tavallista ruokaa. Kun Jumalan Poika osoitti vieraanvaraisuutta, niin ajatteliko hän, ettei tavallinen ruoka ollut kyllin hyvää? Se ateria, minkä hän tarjosi ihmeen avulla 5 000 hengelle, ei ollut valmistettu ”juottovasikasta”, vaan leivästä ja kalasta. Vaikka Jeesus olisi voinut Jumalan voimalla valmistaa yhtä upeat pidot kuin rikkaat roomalaisetkin, niin hän näki hyväksi ravita heidät ”heidän tarpeittensa mukaan”. Älä ajattele siis koskaan, että sinun täytyy näyttää parempia olosuhteita, kuin millaiset sinulla on todellisuudessa. Se ei olisi vieraanvaraisuuden noudattamista, vaan ylpeyden näyttelemistä. Meidän kristillisen anteliaisuutemme tulee olla sen mukainen, miten me voimme säästävästi järjestää hyvän uutisen takia. Meidän anteliaisuutemme ei mene silloin koskaan kohtuuttomuuteen, eikä meidän säästeliäisyytemme muutu milloinkaan kitsaudeksi. Kun sinä jaat, niin Jumalalle ei merkitse mitään se, mitä sinä jaat, vaan miksi sinä jaat: ”Jos on ensin alttius, niin se on erittäin otollista sen mukaan, mitä henkilöllä on, ei sen mukaan, mitä henkilöllä ei ole.” – 1. Tim. 3:2; 2. Kor. 8:12, Um.

12. a) Selitä kristillinen vastaanottamistapa. b) Mikä vaara piilee hillitsemättömässä itsekkyydessä?

¹² Niinkuin meidän täytyy olla järkeviä antamisessa, niin meidän on oltava ottamisessakin. Koska me annamme ”pyhille arvollisella tavalla”, niin meidän tulee ottaakin samalla tavalla. Ole järkevä ottaessasi vastaan mitä tarjotaan. Jos sinut on esimerkiksi kutsuttu jakamaan ateria jonkun toisen kanssa, niin ole kohtuullinen, epäitsekäs. Jos viiden hengen tulee jakaa ateria ja lihaa on vain viisi palaa pöydällä, niin on ystävällistä, epäitsekästä ottaa vain yksi pala, vaikka ruokahalu vaatisikin enemmän. Jehova vihaa itsekkäitä ihmisiä. Ketkään ahneet ihmiset eivät peri Jumalan valtakuntaa. (1. Kor. 6:10) Muista, että itsekkyyden ilmaiseminen saa Kristuksen tuhatvuotishallituksen lopussa lukemattomat ihmiset jakamaan Perkeleen kohtalon. Ala nyt juuria pois kaikenlaista itsekkyyttä. Mitä enemmän me edistymme nyt tähän suuntaan, sitä parempi meille, kun loppukoetus tulee. Niinkuin siis antaminen vaatii valpasta ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta, niin vaatii sitä ottaminenkin.

JAA ”NURISEMATTA”

13. Miten vieraanvaraisuutta täytyy osoittaa, jotta sillä olisi merkitystä Jumalan silmissä?

¹³ Epäitsekäs ihminen antaa nurisematta. ”Tehköön kukin, juuri niinkuin hän on sydämessään päättänyt, ei nuristen eikä pakotuksesta, sillä Jumala rakastaa iloista antajaa.” Saattaisi näyttää tarpeettomalta kehottaa ketään antamaan nurisematta. Pietari huomasi kumminkin tarpeelliseksi sanoa: ”Olkaa vieraanvaraisia toisillenne nurisematta.” – 2. Kor. 9:7; 1. Piet. 4:9, Um.

14. a) Miksi jotkut saattavat olla nurisevia antajia? b) Miten voidaan saada selville vieraanvaraisuuden väärinkäyttäjät, ja mitä Raamatun sääntöä heihin tulee soveltaa?

¹⁴ Joidenkin varhaiskristittyjen on täytynyt nurista osoittaessaan vieraanvaraisuutta. He saattoivat olla itsekkäitä, kitsaita, saitoja. Tai kenties he olivat saaneet kokea vieraanvaraisuuden väärinkäyttöä, mikä oli tehnyt heidät ”happamiksi”. Jotkut ”vaelsivat kurittomasti” Tessalonikassa eivätkä ”tehneet työtä” lainkaan. Jotkut heistä saattoivat olla loiseläjiä, jotka elivät veljien vieraanvaraisuudesta. He ovat voineet mennä eri koteihin ja elää veljien kustannuksella. Paavali katsoi joka tapauksessa viisaaksi esittää säännön: ”Jos joku ei halua tehdä työtä, älköön syökökään.” Kun tätä Raamatun sääntöä sovelletaan, niin ei kenenkään veljen tarvitse tuntea, että hänen on vaarallista osoittaa vieraanvaraisuutta. Miksi ei? Siksi, että jos hän lainkaan pystyy tekemään havaintoja, niin hän voi erottaa vieraanvaraisuuden väärinkäyttäjän, sillä toisia hyväkseenkäyttävä ei ole hengellismielinen, hänen kanssakäymisensä ei ole todellisesti teokraattista. Siitä on selvästi havaittavissa hengellismielisyyden puute. Ennen kaikkea on kuitenkin olemassa työnteon myönteinen merkki. Ankarasti työtätekevällä ei ole aikaa käyttää toisia hyväkseen, koska hänellä on niin kiire huolehtiessaan omista tarpeistaan ja saarnatessaan hyvää uutista. Loiseläjällä on aikaa koettaa hyötyä toisista, koska hän ei ole ahkera työntekijä. On näin ollen helppoja keinoja saada ilmi ne, jotka ovat meidän vieraanvaraisuutemme arvoisia. Tällaisten kanssa meidän tulee jakaa omastamme ”nurisematta”. – 2. Kor. 9:7; 2. Tess. 3:10, 11, Um.

15. Minkä suosituksen ja kehotuksen apostoli Johannes antoi rakkaalle ystävälleen Gaiukselle?

¹⁵ Raamatussa on mainittu useita, jotka pitivät vieraanvaraisuutta suurena etuna ja ”antoivat nurisematta”. Apostoli Johannes kirjoitti Gaiukselle: ”Rakas, sinä teet uskollista työtä siinä, mitä teetkin veljien ja lisäksi muukalaistenkin hyväksi, jotka ovat todistaneet sinun rakkaudestasi seurakunnan edessä. Nämä sinä näet hyväksi lähettää matkalleen Jumalalle arvollisella tavalla. Sillä he lähtivät hänen nimensä vuoksi ottamatta lainkaan rahaa kansoihin kuuluvilta ihmisiltä. Meillä on sentähden velvollisuus ottaa tällaiset ihmiset vieraanvaraisesti vastaan, jotta meistä tulisi työntekijöitä heidän kanssaan totuudessa.” Gaius oli osoittanut vieraanvaraisuutta ahkerille työntekijöille, ja Johannes, joka oli kuullut hänen ihmeellisestä hengestään, suosittelee nyt häntä siitä, että hän ”tekee uskollista työtä”. Hän rohkaisee Gaiusta edelleen käskemällä häntä ottamaan jatkuvasti vastaan veljiä ”Jumalalle arvollisella tavalla”. – 3. Joh. 5–8, Um.

16–18. a) Kuka Lyydia oli, ja miksi meidän tulee olla hänen kaltaisiaan? b) Miten apostoli Paavali katseli vieraanvaraisuutta? Miksi meidän tulee olla hänen kaltaisiaan?

¹⁶ Toinen, joka osoitti oikeaa henkeä, oli Lyydia. Paavali tapasi hänet Filippissä Makedoniassa. Hän otti totuuden vastaan, ja hänet kastettiin. ”Kun hän ja hänen huonekuntansa oli nyt kastettu, niin hän sanoi hartaasti pyytäen: ’Jos te, miehet, olette arvostelleet minun olevan uskollinen Jehovalle, niin astukaa talooni ja jääkää sinne.’ Ja hän pani meidät tulemaan.” – Apt. 16:15, Um.

¹⁷ Lyydia noudatti tosiaan vieraanvaraista menettelytapaa. Paavalikin osoitti oikeaa henkeä. Lyydia katsoi suureksi eduksi näiden Jehovan palvelijoitten pitämistä vierainaan. Eikä Paavali ollut tarpeettomasti huolissaan, hän ei menetellyt koskaan siten, kuin Lyydialla olisi ollut velvollisuus ottaa hänet luokseen. Paavali ei osoittanut milloinkaan sellaista mieltä, että ”se kuuluu minulle”, ”sinun velvollisuutesi on se minua kohtaan”. Hän ei tehnyt viittaustakaan ruokaan ja asuntoon. Lyydia itse teki ehdotuksen. Kuinka valpas hän olikaan! Hän tiesi, että Paavalin tarvitsi syödä ja että hän tarvitsi paikan, missä nukkua yön. Ja koska Paavali ei halunnut olla taakkana kenellekään, niin tärkeää kuin se olikin, mitä hän tarvitsi, niin hän hyväksyi pyynnön vasta, kun Lyydia ponnekkaasti vaati häntä. Luukkaan selitys – ”ja hän pani meidät tulemaan” – osoittaa, miten huomaavainen, lämminsydäminen henkilö Lyydia oli. Ole hänen kaltaisensa!

¹⁸ Meidän pitäisi olla myöskin Paavalin kaltaisia. Hän ei saattanut koskaan ketään tuntemaan olevansa velvollinen tekemään jotakin apostolille. Älä pidä siis koskaan vieraanvaraisuutta minään itsellesi kuuluvana. Älä ajattele milloinkaan, että veljien tulee osoittaa sitä sinulle. Jos esimerkiksi joku veli käyttää autoaan tuodakseen sinut kokoukseen, niin älä ajattele milloinkaan, että hänen velvollisuutensa on siitä lähtien tehdä se joka viikko. Oikea, epäitsekäs asenne on: ’Minä kyllä kävelen kokoukseen mieluummin kuin olen taakkana kenellekään. Jos joku veli osoittaa minulle ystävällisyyttä viemällä minut kokoukseen autollaan, niin minä kiitän Jehovaa hänen armollisesta hyvyydestään, ja jos hän ei tee sitä uudelleen, niin minä en ole loukkaantunut.’ Kun me säilytämme tämän epäitsekkään asenteen, niin antavilla veljillä on tunne, että se, mitä he jakavat, on ”runsas lahja eikä mitään kiristettyä”. – 2. Kor. 9:5, Um.

TEE YRITYS

19. Mitä meidän tulee pitää mielessämme, kun me yritämme olla vieraanvaraisia?

¹⁹ Jos me haluamme jakaa omastamme toisten kanssa, niin meidän täytyy tehdä yritys. Tämän yrityksen tulee olla sellainen, että se ei saata hämilleen ja että se on helppo hyväksyä. Jos sinä siis kutsut ankarasti työtätekevän toverisi päivälliselle, niin sano: ”Tule päivälliselle kanssamme”, sen sijaan että sanoisit: ”Haluaisitko sinä nauttia päivällistä kanssamme?” Jos sinä tarkoitat sitä, niin sano se suoraan. Jos muistat apostoli Paavalin asenteen, ettei hän halunnut olla taakkana, niin voit kuvitella, miten hän olisi vastannut sellaiseen kysymykseen kuin: ”Haluaisitko sinä nauttia päivällistä kanssamme?” Lyydia käytti suoraa kutsumistapaa, ja silloinkin hänen ’piti panna hänet tulemaan’.

20, 21. a) Esitä Raamatun esimerkkejä niistä, jotka näkivät vaivaa jakaakseen omastaan. b) Minkä sydämeenkäyvän vastakaiun heidän vieraanvaraisuutensa herätti?

²⁰ Yrityksen tekeminen vaatii sinua toisinaan näkemään vaivaa. Kun Paavali kirjoitti Timoteukselle, niin hän mainitsi, kuinka Onesiforus näki vaivaa käydäkseen apostolin luona vankilassa ja tuodakseen hänelle virvoitusta. ”Suokoon Herra armon Onesiforuksen huonekunnalle, koska hän toi minulle usein virvoitusta, eikä hän hävennyt minun kahleitani. Päinvastoin, kun hän sattui olemaan Roomassa, niin hän etsi minua ahkerasti ja löysi minut.” Rooman kaltaisessa suuressa kaupungissa vaadittiin ’ahkeraa etsimistä’ Paavalin löytämiseksi. Mutta Onesiforus yritti. Hän vei vangitulle apostolille virvoitusta, ei kerran tai kahdesti, vaan ”usein”. Hänen vieraanvaraisuutensa liikutti niin syvästi Paavalin sydäntä, että hänen oli huudahdettava: ”Suokoon Herra hänen löytää armon Jehovalta sinä päivänä.” – 2. Tim. 1:16–18, Um.

²¹ Toinen, joka näki vaivaa mahdollistaakseen vieraanvaraisuuden, oli suunemilainen vaimo. Hän huomasi Elisan palvelevan Jehovaa. Kun Elisa kulki ohitse, niin hän yritti pyytää häntä sisälle virvoittautumaan. Hän päätti eräänä päivänä voivansa tehdä enemmän. Niin hän sanoi miehelleen: ”Katsohan, minä olen varma, että tämä on pyhä Jumalan mies, joka menee jatkuvasti meidän ohitsemme. Tehkäämme nyt pieni suljettu yliskammio ja pankaamme vuode hänelle sinne, pöytä, tuoli ja lamppu, niin että milloin hän tuleekin luoksemme, hän voi mennä sinne.” Kun Elisa lepäsi eräänä päivänä tässä huoneessa, niin hän kysyi emännältään, eikö hän voisi osoittaa jotain ystävällisyyttä vastalahjaksi. Tämä ei pyytänyt mitään. Mutta Elisa sai palvelijansa kautta tietää, että suunemilaisella ei ollut lapsia ja että hänen miehensä oli iältään vanha. Hän ymmärsi, mikä siunaus olisi tälle vaimolle, jos hänellä olisi poika. Profeetta kutsui hänet ja sanoi hänelle, että hän syleilisi seuraavana vuonna poikaa. Kuinka siunatun osan vaimo saikaan! Hänen kiihkein toiveensa toteutui – siksi, että hän varasi yhdelle Jehovan palvelijalle mahdollisuuden asua kodissaan. – 2. Kun. 4:9, 10, Ak.

22–25. a) Mikä saattaa olla syynä siihen, että joku ei ole ”valmis jakamaan”? b) Kun apostoli Paavali joutui puutteeseen, niin ketkä olivat ”valmiit jakamaan” omastaan ja ketkä eivät? c) Miksi apostoli sanoi ”riistäneensä” Makedonian seurakunnilta hyväksyessään niiden antaman tuen?

²² Kun veljet eivät ole valppaan huomaavaisia ja ”valmiita jakamaan” niinkuin tämä suunemilainen ja Onesiforus, vaikka heillä on varoja, niin johtuuko se siitä, että he ovat kitsaita? Se on luultavammin suoranaista ajattelemattomuutta tai kenties kypsyyden puutetta. Me muistamme tässä suhteessa korinttolaiset, kun Paavali palveli heitä ensi kerran. Hän joutui vaikeuksiin osa-ajan työstään huolimatta. Mutta korinttolaiset eivät olleet ”valmiit jakamaan”. He eivät yrittäneet jakaa varoistaan Paavalin kanssa. Kun Paavali oli myöhemmin poissa heidän luotaan, niin hän tunsi tarvetta mainita, että hän oli palvellut heitä pyytämättä yhtään mitään:

²³ ”Teinkö minä synnin alentumalla, jotta te ylentyisitte, koska minä julistin iloiten maksutta teille Jumalan hyvää uutista? Minä riistin toisilta seurakunnilta ottamalla kannatusta palvellakseni teitä, ja kun minä olin teidän luonanne ja jouduin puutteeseen, niin minä en kuitenkaan tullut taakaksi yhdellekään ainoalle, sillä Makedoniasta tulleet veljet pitivät runsaasti huolen tarpeistani.” – 2. Kor. 11:7–9, Um.

²⁴ Näiden sanojen pitäisi panna meidät ajattelemaan. Korinttolaiset eivät ajatelleet. Paavali palveli heitä enemmän kuin vuoden ajan, mutta he eivät kuitenkaan jakaneet koskaan hänen kanssaan ’hänen tarpeittensa mukaan’. Kun hän joutui puutteeseen, niin Makedoniasta tulleet veljet pitivät runsaasti hänestä huolta. Ytimekäs lausunto, että Paavali ”riisti” toisilta seurakunnilta ottamalla vastaan kannatusta niiltä palvellakseen korinttolaisia, osoittaa, miten syvästi liikuttunut apostoli oli. Miksi niin? Ei itsensä tähden. ”Minä olen oppinut olemaan omaani tyytyväinen, millaisissa olosuhteissa lienenkin. Minä tiedän totisesti, miten olla niukoissa varoissa.” – Fil. 4:11, 12, Um.

²⁵ Asia oli näin: Korinton veljillä oli ilmeisesti aineellisia varoja jaettavaksi. Korinton rikkaus oli todellisuudessa niin kuuluisa, että se oli tullut sananparreksi. Mutta Makedonian seurakunnat – ne olivat köyhiä, hyvin köyhiä, niin köyhiä, että Paavali puhui niiden ”suuresta köyhyydestä”, mikä ”pani heidän anteliaisuutensa rikkauden uhkumaan”. Tästä äärimmäisestä köyhyydestä huolimatta makedonialaiset pyytämällä pyysivät saada edun jakaa omastaan, ja he antoivat usein yli todellisten varojensa. Ja lisäksi, vaikka Makedonian seurakunnat tarvitsivat sen vähän, mitä niillä oli, hyvän uutisen eteenpäinviemiseksi omalla alueellaan, niin he tukivat nyt Paavalia kaupungissa, mikä oli kuuluisa varakkuudestaan. Korinttolaiset olisivat voineet auttaa. Mutta Paavali, joka halusi hyvän uutisen olevan aina ilmainen lahja, ei pyytänyt heiltä koskaan, eivätkä hekään tarjonneet apuaan. – 2. Kor. 8:1–4, Um.

26. Miten kristilliset seurakunnat voivat nyt osoittaa ”makedonialaista” henkeä jakamisessa?

²⁶ Mikä vastakohta! Korinttolaiset olivat liian ajattelemattomia ja liian epäkypsiä ajatellakseen jakaa omastaan, ja makedonialaiset olivat niin huomaavaisia ja niin kypsiä, että he jakoivat yli todellisen kykynsäkin. Nykyisten kristillisten seurakuntien tulee olla makedonialaisten kaltaisia, huomaavaisia ja valppaita jakamaan omastaan. Jotkut veljet, joilla on auto, menevät auliisti tuomaan hyväätahtovia ihmisiä kokouksiin. Se on hienoa. Mutta jotkut, jotka omistavat autoja, unohtavat kuitenkin toisinaan voivansa osallistua kuljetukseen omien veljiensä keskuudessa. Miten ihmeellistä onkaan, kun veljet käyttävät autojaan auttaakseen heikkoja tai vanhoja sekä niitä, jotka asuvat etäisissä paikoissa! Eräät, jotka unohtavat jakavan hengen, sanovat: ’Jos minä ajaisin kaupungin reunaan asti viemään jotakuta vanhaa sisarta kotiin kokouksen jälkeen, niin minähän menettäisin puoli tuntia!’ On totta, että omastasi jakaminen saattaa viedä jonkin verran aikaasi, mutta kun me näemme vaivaa auttaaksemme veljiämme ja käytämme muutamia minuutteja aikaa, niin se aika ei ole menetettyä aikaa: ”Älkää unhottako tehdä hyvää ja jakaa omastanne, sillä senkaltaisiin uhreihin Jumala mielistyy.” – Hepr. 13:16.

27. Mitkä kysymykset meidän tulee tehdä itsellemme, mikäli on kyseessä omastamme jakaminen toisille?

²⁷ Kysy nyt itseltäsi: Jaanko minä koskaan omastani toisille? Voisinko minä tehdä sitä? Näenkö minä milloinkaan vaivaa osoittaakseni ystävällisyyttä veljilleni? Ajattele näitä kysymyksiä. Ja jos sinulla on auto ja jos kokouksen jälkeen sataa, niin yritätkö sinä ennen poislähtöäsi erityisesti ottaa selvää, voisitko sinä osoittaa ystävällisyyttä antamalla jollekulle kyydin? Jos sinulla on ateria ja ruokaa yli tarpeen, niin ajatteletko sinä koskaan pyytää jotakuta tienraivaajaa jakamaan sen kanssasi? Jos sinulla on liikaa vaatetta, niin kysytkö sinä milloinkaan joltakulta puutteessa olevalta veljeltä, voisiko hän käyttää niitä? Vai unohdatko sinä jakaa omastasi toisille? Kristuksen apostoli sanoi: ”Älkää unohtako.”

28. Mihin nähden tulee seurakunnanpalvelijoitten olla valppaat?

²⁸ Jos sinä olet seurakunnanpalvelija ja pyydät lähiseurakunnan jotakuta veljeä puhumaan, niin jätätkö sinä sattuman varaan, että veljet ottavat hänet vieraanvaraisesti vastaan? Vai ilmoitatko sinä heille heidän etunsa? Voitko kuvitella, että Makedonian veljet olisivat köyhyydestään huolimatta milloinkaan laittaneet vierailevan veljen takaisin matkaan tyhjin vatsoin?

KAIKKI HYVÄN UUTISEN TAKIA

29. a) Vaikka veljet jakavatkin omastaan meidän kanssamme hyvän uutisen takia, niin mikä velvollisuus meillä on siitä huolimatta? b) Miten kiitollisuutta voidaan osoittaa niinkuin rakkauttakin sekä sanoin että teoin?

²⁹ Kun veljet osoittavat meille vieraanvaraisuutta meidän tarpeittemme mukaan, niin me tiedämme heidän tekevän siten ylevässä mielessä, hyvän uutisen takia. Tämä tieto ei tee tyhjäksi velvollisuuttamme olla kiitollisia, vaan meidän pitäisi todellisuudessa olla sitä valppaammin kiitollisia. Kun veljet jakavat omastaan kanssasi, niin älä unohda ilmaista arvostustasi sanoin. Näistä ”viimeisistä päivistä” ennustettiin, että ihmiset ovat silloin ”kiittämättömiä”, ja niin he ovatkin. (2. Tim. 3:1, 2) Mutta uuden maailman yhteiskuntaan kuuluvat eivät saa koskaan nukkua kiitollisuuden suhteen! Me voimme ilmaista kiitollisuutta toisinaan teoillakin eikä vain sanoilla. Kun ajat esimerkiksi autossa jonkun kanssa, jonka varojen tiedät olevan rajoitetut, kuten tienraivaajan, niin kohtuullinen korvaus bensiinistä ja öljystä osoittaa kiitollisuuden henkeä. Muista aina, että jos joku osoittaa arvostusta vähäistä, pientäkin hyötyä kohtaan, niin se ilmaisee hänen punnitsevan ihmisten sydämet eikä heidän omaisuuttaan, arvostavan ihmistä sen mukaan, millainen hän on eikä mitä hänellä on. Kiitollisuus voi siis auttaa meitä tulemaan taivaallisen Isämme kaltaiseksi, hänen, joka katsoo sydämeen.

30. Mitkä siunaukset lähtevät siitä, että jaetaan toisille hyvän uutisen takia?

³⁰ Hyvän uutisen takia osoitettu vieraanvaraisuus tuottaa tosiaan suuret siunaukset. Silloin ei nimittäin syty ainoastaan kiitollisuuden henki ihmistä kohtaan, vaan ennenkaikkea Jumalaa kohtaan. Mitä kiitollisempia me olemme Jumalalle, sitä enemmän meidän sydämemme laajenee, sitä rikkaammiksi me tulemme hengellisessä huomiokyvyssä. Paavali sanoi: ”Te rikastutte kaikessa kaikenlaiseen anteliaisuuteen, mikä aikaansaa meidän kauttamme kiitoksen ilmaisun Jumalalle, koska tämän julkisen palveluksen hoito ei ole ainoastaan pyhien tarpeitten yltäkylläiseksi täyttämiseksi, vaan myöskin Jumalalle esitettävistä monista kiitoksenilmaisuista rikastumiseksi.” Sekä osoitettu että saatu vieraanvaraisuus syventää näin ollen rakkauttamme Sitä kohtaan, joka on pannut vieraanvaraisuuden hengen veljiemme sydämeen, laupeuden Jumalaa, Jehovaa, kohtaan. – 2. Kor. 9:11, 12, Um.

31. Miksi aineellisen jakaminen ei ole tosi kristityn pääpyrkimys? Mikä on hänen päähuolenaan?

³¹ Jos me olemme halukkaita jakamaan aineellista hyvän uutisen takia, niin ei voida ajatella, että me laiminlöisimme itsensä hyvän uutisen jakamisen! On kuitenkin monta sellaista henkilöä, jotka ajattelevat, että Jumala ei vaadi muuta kuin että olemme ystävällisiä ja teemme hyvää aineellisella tavalla. Mutta todellisuudessa sinä pelastat ”sekä itsesi että ne, jotka kuuntelevat sinua”, jakamalla toisille Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Niiden rakkaudessa, jotka ovat halukkaita jakamaan aineellista, mutta eivät hengellistä, on jotakin vajavaista ja epätäydellistä, sillä he eivät seuraa todellisuudessa Kristusta. (Matt. 19:21) Aineellisten tarpeitten huoltaminen ei siis yksin riitä: ”Jos minä annan kaiken omaisuuteni ravitakseni toisia, . . . mutta minulla ei ole rakkautta [niin että seuraisin Kristusta jakamalla elämääantavaa hengellistä ravintoa], niin minä en ole hyötynyt mitään.” Jos me rakastamme todellisesti Jumalaa ja lähimmäistämme, niin me teemme siis kaiken – jakaen aineellistakin toisille – hyvän uutisen edistämiseksi ja yhdymme siten vahvistamaan apostolin kanssa: ”Minä teen kaiken hyvän uutisen takia, jotta pääsisin osalliseksi siitä toisten kanssa.” – 1. Tim. 4:16; 1. Kor. 13:3; 9:23, Um.

32, 33. Mistä vieraanvarainen henki ja jakamishalu on lähtöisin, mutta mihin ne johtavat? Keiden kaltaisia meidän tulee siis olla?

³² Miten rikastuttavaa onkaan vieraanvaraisuus ja jakamishenki! Kun me osoitamme vieraanvaraisuutta muukalaisille, niin ”me suosittelemme . . . itseämme Jumalan palvelijoina, . . . ystävällisyydellä.” Jakamalla omastamme veljille me osoitamme rakkautta ja kiitollisuutta ja työskentelemme hyvän uutisen edistämiseksi. Tosiaankin, ”te rikastutte kaikessa kaikenlaiseen anteliaisuuteen”. Sinä saat muun ohella suuremman onnen: ”Onnellisempaa on antaa kuin ottaa.” Sinä saat sanoinkuvaamattoman palkitsevan sisäisen ilon. Sinä lisäät toisten rakkautta itseäsi kohtaan. Ennen kaikkea sinä lisäät meidän rakkauttamme Jehovaa kohtaan herättämällä monia ’kiitoksen ilmaisuja Jumalalle’. Niin, antaminen rikastuttaa niitä, jotka harjoittavat sitä. Salomo sanoi: ”Toinen antaa auliisti ja tulee kuitenkin sitä rikkaammaksi; toinen pidättää, mitä hänen tulisi antaa, ja vain kärsii puutetta. Antelias mies rikastuu.” Vaikka vieraanvaraisuus ja omastaan jakaminen onkin siis lähtöisin toisten tarpeitten huomaamisesta, niin ne koituvat niiden elämän rikastumiseksi, jotka harjoittavat niitä. – 2. Kor. 6:4–6; 9:11; Apt. 20:35, Um; Sananl. 11:24, 25, Ts.

³³ Miksi kärsisit siis puutetta? Miksi et rikastuisi kaikessa? ’Olkaa anteliaita, valmiit jakamaan.’ ”Olkaa vieraanvaraisia toisillenne nurisematta.” (1. Tim. 6:18; 1. Piet. 4:9, Um) Ole Aabrahamin kaltainen, joka oli vieraanvarainen muukalaisille ja piti vieraanaan enkeleitä. Ole kuin Lyydia, joka piti vieraanvaraisuutta suurena etuna. Ole niinkuin Onesiforus, joka avasi täysin apostolin sydämen ystävällisyyden takia. Ole sellainen kuin suunemilainen vaimo, joka näki vaivaa ollakseen vieraanvarainen ja rikastutti siten itseään pojalla. Ole samanlainen kuin makedonialaiset, jotka olivat suuresta köyhyydestään huolimatta niin valppaita ja huomaavaisia, että jakoivat omastaan toisille. Niin, ole taivaallisen Isäsi kaltainen: NOUDATA VIERAANVARAISTA MENETTELYÄ!