Onko uskonto ”henkilökohtainen asia”?
Miksi jotkut kieltäytyvät keskustelemasta siitä? Onko se tosiaan liian arka aihe puhuttavaksi?
”USKONTO on aihe, mistä kieltäydyn keskustelemasta; se on liiaksi henkilökohtainen asia”, sanovat monet, kun uskontoa tai Raamattua koskeva aihe tulee esille. Toiset suorastaan loukkaantuvat ajatuksestakin, että joku puhuisi heille uskonnosta: ”Minun uskontoni on niin lähellä sydäntäni”, he saattavat sanoa, ”että kieltäydyn keskustelemasta siitä ja paheksun tungetteluanne.” Mutta koska uskontokysymys koskee meidän elämäämme, niin eikö jokaisen oikeassa sydämentilassa olevan henkilön pitäisi olla halukas tutkimaan, mitä pyhä Raamattu sanoo tästä asiasta?
Jeesuksen Kristuksen opettamaan uskontoon liittyy varmasti henkilökohtaisia ratkaisuja ja vakaumuksia. Jeesuksen Kristuksen apostoli selitti: ”Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi.” (Room. 10:10) Koska sydän on kysymyksessä, niin täytyy olla henkilökohtainen vakaumus. Mitä se, että uskonto on näin henkilökohtainen, kuitenkin osoittaa? Ei sitä, että siitä ei voida keskustella, vaan pikemminkin sen, että uskonto, minkä joku perii omaisiltaan tai mitä hän muuten tunnustaa ilman todellista sisäistä vakaumusta, ei ole oikea uskonto. Se ei ole pyhän Raamatun uskonto. Tosi usko ei ole joukon mukana menemisen uskontoa. Se vaatii henkilökohtaista ratkaisua, mikä perustuu Raamatun henkilökohtaiseen tutkimiseen, ja sitten elämän henkilökohtaista antamista kaikkivaltiaalle Jumalalle.
Jotkut voivat sanoa: ”Minun uskontoni on sydämessäni, ja Jumala tuntee sydämeni”, miksi keskustelisin siis siitä? Koska sydämessä oleva usko on vasta alku. Usko, mikä alkaa sydämestä ja päättyy sinne eikä mene sen pidemmälle, ei ole lainkaan kristillisyyttä. Kun Kristuksen apostoli sanoi, että ”sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi”, niin hän ei jättänyt asiaa siihen, vaan hän jatkoi osoittaen lisävaatimuksen: ”Ja suun tunnustuksella pelastutaan.” (Room. 10:10) Pelastuksen saaminen Jumalan uudessa maailmassa vaatii siis enemmän kuin henkilökohtaista uskomista sydämessä. Täytyy olla ’suun tunnustus pelastumiseksi’.
SUULLA TUNNUSTAMINEN
Apostoli tekee siis selväksi sen, että Jumalan sanan täytyy tunkeutua ihmisen sydämeen. Hänen täytyy sitten käsittää mielessään tosiasiat ja saada sydämen usko ja henkilökohtainen vakaumus, että Jumala lähetti Poikansa maailmaan, herätti hänet kuolleista istumaan Isänsä oikealle puolelle ja että Kristuksen hallitsema Jumalan valtakunta on ihmisen ainoa vapautus- ja pelastustoivo. Uskoen tämän ja katuen aikaisempaa elintapaansa uskovan täytyy tehdä hyvin henkilökohtainen päätös: antaa elämänsä Jumalalle ja vertauskuvata tämä antautuminen vesikasteella, niin kuin Jeesus itsekin teki. Näiden henkilökohtaisten tapahtumien jälkeen tosi palvojan täytyy tunnustaa suullaan ja tehdä siten jatkuvasti, kunnes hän saavuttaa pelastuksen Jumalan uudessa maailmassa. Jumalan Poika vahvistaa sen, miten tärkeätä on antaa tunnustus eli todistus ihmisten edessä saadakseen iankaikkisen elämän:
”Jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, myös Ihmisen Poika tunnustaa Jumalan enkelien edessä. Mutta joka kieltää minut ihmisten edessä, se kielletään Jumalan enkelien edessä.” Hän sanoi vielä: ”Sillä joka häpeää minua ja minun sanojani tässä avionrikkojassa ja syntisessä sukupolvessa, sitä myös Ihmisen Poika on häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa.” – Luuk. 12:8, 9; Mark. 8:38.
Mitä tämä tunnustaminen merkitsee? Se ei ole pelkkää huulilla palvomista, älytöntä muodollisuutta, tyhjää muotomenoa. Sen täytyy olla älyllistä tunnustamista, täytyy suorittaa ymmärtäen totuus ja uskoen siihen lujasti. Sen täytyy olla puhumista sydämen kyllyydestä, kuten Jeesus sanoi: ”Sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu.” (Matt. 12:34) Suu puhuu sydämestä, joka omistaa totuuden aarteen ja uskoo sen varmasti, hyviä asioita, rakentavia asioita. Koska tunnustuksen täytyy siis seurata uskoa, pelkkä uskominen ei riitä. Uskomisen jälkeen uskovan täytyy käyttää ilmaisukykyään antaakseen todistusta uskostaan toisille. Vasta silloin kuningas Jeesus Kristus tunnustaa hänet pelastettavaksi.
Kristillisyyttä ei olisi, jos Jeesus ei olisi puhunut toisille eikä ilmoittanut Jumalalta saamiaan totuuksia. Jeesus toi toivon ja elämän sanoman, mutta jollei hän olisi ilmoittanut näitä jumalallisia totuuksia toisille, niin miten surullista se olisikaan ollut meille! Meillä on kuitenkin nämä totuudet ja lujan toivon perustus. Niinpä Heprealaiskirjeen henkeytetty kirjoittaja antaakin meille hyvän neuvon: ”Pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa [julkisessa julistamisessa, Um].” ”Uhratkaamme siis hänen kauttansa Jumalalle joka aika kiitosuhria, se on: niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät.” (Hepr. 10:23; 13:15) Huomaa, että Jumala vaatii kristityn uskon ”julkista julistamista” ja että sen tulee tapahtua ”joka aika”.
Tämä julkinen julistaminen, mitä Jumala vaatii, on kahdenlaista. Ensiksikin se sisältää julkisen julistamisen eli tunnustamisen kristityn uskovien toverien edessä, niiden, jotka uskovat samoin kuin hänkin. Tosi kristityn täytyy kannustaa uskovia tovereitaan omilla ilmaisuillaan. Siksi henkeytetty kirjoittaja jatkoikin, käsiteltyään ensin sitä, kuinka tärkeätä on pitää kiinni julkisesta julistuksestamme, heti: ”Valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.” (Hepr. 10:24, 25) Kristityn tulee siis kannustaa uskovia tovereitaan hyviin töihin, hänen on ilmaistava ajatuksensa, annettava selityksiä, rohkaistava toisia seurakunnan kokouksissa ja muina aikoina ollessaan heidän kanssaan. Kaikki tämä koituu keskinäiseksi kannustukseksi, koska samoin kuin toiset hyötyvät sinun selityksistäsi, heidänkin selityksensä rakentavat sinua. Tätä rohkaisua rakkauteen ja hyviin tekoihin tulee antaa säännöllisesti: ”Kehoittakaa toisianne joka päivä, niin kauan kuin sanotaan: ’tänä päivänä’.” – Hepr. 3:13.
ERIUSKOISILLE PUHUMINEN
Uskoville tovereille puhuminen on toista kuin uskonnosta puhuminen niille, joilla on eri usko kuin sinulla. Meidän henkilökohtaiset toiveemme eivät voi hallita asiaa, koska Jeesus Kristus antoi esimerkin kaikille tosi kristityille. Meidän on noudatettava hänen esimerkkiään, kuten apostoli Pietari osoittaa, ”tarkoin”. (1. Piet. 2:21, Um) Katsokaamme nyt tarkoin, mitä Jeesus teki ja sanoi mentyään Nasaretiin ja astuttuaan synagoogaan. Hän avasi kirjakäärön ja luki Jesajan 61:1, 2:sessa olevan ennustuksen sekä sovellutti sen itseensä: ”Niin hänelle annettiin profeetta Esaiaan kirja, ja kun hän avasi kirjan, löysi hän sen paikan, jossa oli kirjoitettuna: ’Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta’.” (Luuk. 4:17–19) Jeesus näytti esimerkin saarnaamisessa, toisille puhumisessa, ja Jeesus lähetti taas muita julistamaan Jumalan valtakuntaa.
Jeesuksen seuraajat eivät olleet ääneti sen suhteen, mitä he olivat kuulleet Jumalan Pojalta, vaan he antoivat jokaisen, jonka kanssa he tulivat kosketukseen, saada tietää Jumalan ihmeellisistä toimenpiteistä elämän saamiseksi. He pitivät kristillisyyttä tosin henkilökohtaisena, mutta myös siltä kannalta, että heillä oli henkilökohtainen velvollisuus puhua Jumalan hyviä sanoja muille. Kun Pietari ja Johannes vietiin juuri sen tuomioistuimen eteen, joka oli juonitellut Herran Jeesuksen saamiseksi lähetetyksi kuolemaan, niin heitä syytettiin siitä, että he olivat puhuneet julkisesti Kristuksesta, ja he myönsivät auliisti syytteen oikeaksi. Oikeusistuin antoi sitten ankaran varoituksen, ettei heidän pitänyt tehdä sitä enää uudelleen: ”Niin he kutsuivat heidät ja kielsivät heitä mitään puhumasta ja opettamasta Jeesuksen nimeen. Mutta Pietari ja Johannes vastasivat heille ja sanoivat: ’Päättäkää itse, onko oikein Jumalan edessä kuulla teitä enemmän kuin Jumalaa; mutta me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet’.” – Apt. 4:18–20.
Me emme huomaa Raamatusta koskaan Jeesuksen seuraajien sanoneen: ’Minun uskontoni on henkilökohtainen, minä kieltäydyn puhumasta siitä.’ Päinvastoin! He tunsivat olevansa henkilökohtaisesti velvollisia puhumaan toisille, ja se oli aivan oikein, sillä Jeesus opetti seuraajiaan olemaan puhujia, julistajia, saarnaajia, evankeliumin palvelijoita, hyvän uutisen levittäjiä. Eivätkö myös Jeesuksen Kristuksen viimeiset sanat, ennen kuin hän kohosi taivaaseen, koskeneet puhumisen tarpeellisuutta? Totisesti ne koskivat! Nuo Apostolien tekojen 1:8, 9:nnessä kerrotut merkitykselliset sanat kuuluivat: ”Kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka.” Kristitty ei voi lopettaa puhumista, hän ei voi lakata todistamasta Jumalan valtakunnan totuudesta!
SINULTA VAADITAAN LEMPEÄMIELISYYTTÄ
Jotkut saattavat ajatella, ettei heidän tule puhua uskonnosta, koska se voi johtaa väittelyihin ja aiheuttaa enemmän kiihtymystä kuin hyötyä. Mutta osoittaako Raamattu, että kristittyjen on oltava ääneti siitä syystä? Ei koskaan! Apostoli Paavali julisti: ”Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kohtaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään; hänen tulee sävyisästi ojentaa vastustelijoita; ehkäpä Jumala antaa heille mielenmuutoksen, niin että tulevat tuntemaan totuuden.” (2. Tim. 2:24, 25) Tosi kristitty ei kiihdy, vihastu eikä tule levottomaksi puhuessaan Raamatun totuuksista. Ei ole riitelyn syytä. Hänen ”tulee olla lempeä kaikkia kohtaan” ja puhua ”sävyisästi” niille, joiden mielenlaatu ei ole suosiva. Silloin ei synny kiihtyneitä väittelyitä.
Jos ihmiset kysyvät meiltä toivoamme, niin mitä meidän tulee tehdä? Jos me palvomme Raamatun Jumalaa, me teemme, mitä apostoli Pietari sanoo: olemme ”aina valmiit vastaamaan jokaiselle, joka [meiltä] kysyy sen toivon perustusta, joka [meissä] on, kuitenkin sävyisyydellä ja pelolla”. (1. Piet. 3:15) Puhu siis toivostasi tehden sen ”sävyisyydellä”!
On vielä eräs tärkeä syy, minkä vuoksi kukaan kristitty ei voi lakata puhumasta: tarve varoittaa toisia tämän asiainjärjestelmän uhkaavalta tuhosta Jumalan yleissodassa Harmagedonissa. Elämä on kysymyksessä! Samoin kuin Nooa tunsi välttämättömäksi puhua suoraan ennen suurta vesitulvaa, Jumalan nykyisetkin tosi palvojat oivaltavat tilanteen vaatimuksen. He tietävät Jeesuksen ennustaneen meidän ajastamme, että ”tämä valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu”. Ennen kuin loppu tulee Harmagedonissa, on Jumalan perustetun valtakunnan hyvä uutinen julistettava kaikille kansoille. Varoittava todistus täytyy antaa. Jos joku tietää Jumalan päättäneen hävittää tämän maailman, eikä kuitenkaan varoita toisia, niin Hesekielin 3:17, 18:nnessa vahvistettu periaate osoittaa, että Jumala pitää sitä henkilöä vastuullisena, koska hän on ollut ääneti, vaikka hänen olisi pitänyt käyttää puhekykyään toisten varoitukseksi. Koska apostoli Paavali ei pidättynyt puhumasta Jumalan totuuksia toisille, vaan opetti ”huone huoneelta”, niin hän saattoi sanoa: ”Minä olen viaton kaikkien vereen. Sillä minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille kaikkea Jumalan tahtoa.” Olkaamme mekin viattomia ”kaikkien vereen” puhumalla Valtakunnan toivosta ja siitä, mitä Valtakunta tekee pian tälle jumalattomalle maailmalle! – Matt. 24:14; Apt. 20:20, 26, 27.
MITÄ TULEE TEHDÄ
Entä jos joku havaitsee, ettei hän mielellään puhu Raamatusta? Ryhdy heti korjaamaan tilannetta! Rupea ensinnäkin hankkimaan enemmän tietoa Jumalan sanasta, koska monet kieltäytyvät keskustelemasta toivostaan tiedon puutteen takia. Jos jonkun uskonto on liian läheinen keskusteltavaksi, niin se uskonto ei perustu Raamattuun, vaan tunteeseen, herkkätunteisuuteen. Raamatun tosi uskonto on järkevää, tosiasiallista ja ilmaistavaa, mutta kristityn täytyy hankkia tietoa voidakseen puhua muille toivostaan.
Miten sinun pitäisi sitten menetellä, jos joku toisen uskon omaava tulee puhumaan kanssasi uskonnosta? Jos palvot Raamatun tosi Jumalaa, niin kuuntelet tyynesti ja käytät sitten sopivaan aikaan tilaisuutta ilmaistaksesi toivosi. Tee kysymyksiä, kun toiset puhuvat sinulle, kuten esim. miksi he uskovat niin. Pyydä heitä näyttämään itsellesi Raamatusta, mikä heidän toivonsa on. Näytä ”sävyisyydellä” toisille oma Valtakunnan-toivosi.
Jos sattuisit puhumaan joillekuille toivostasi, ja he sanoisivat: ”Minä en keskustele uskonnosta, koska se on liian henkilökohtainen”, niin saattaisit sanoa: ”Uskontoon liittyy varmasti henkilökohtainen vakaumus, mutta koska minulla ei ole mitään omasta uskostani keskustelemista vastaan – kuuluupa siitä keskusteleminen suorastaan uskooni – niin haluaisin kertoa teille, mikä on tuonut minulle toivoa ja onnea.”
Tosi kristityt eivät suorastaan ”voi olla puhumatta” Jumalasta ja hänen valtakunnastaan. Jos joku kieltäytyy keskustelemasta uskonnosta, niin hän ei palvo Raamatun Jumalaa, ja hän kulkee aivan päinvastaista tietä, kuin mitä Raamattu opettaa. Kysymyksessä on tosin sydän, mutta ”suun tunnustuksella pelastutaan”. – Room. 10:10.