Miksi roomalaiskatoliset piispat vahvistavat uudelleen selibaatin?

VUONNA 1971 oli roomalaiskatolinen piispainsynodi koolla Vatikaanivaltiossa 30.9.–5.11. Monet katolilaiset odottivat toiveikkaina, mitä tuo suunnilleen 210 piispan ja 40 muun papin ja maallikon ryhmä saisi aikaan. Tämä ilmeni esimerkiksi seuraavanlaisista otsikoista katolisissa julkaisuissa: ”Toiveita synodin suhteen.” ”Voisiko synodi yllättää?” ”Vuoden 1971 synodi: haaste palvelukseen.” Sanottiin myös: ”Vuoden 1971 Rooman synodi on varmasti virstanpylväs.”

Toteutuivatko sellaiset toiveet? Eivät, katolisessa sanomalehdistössä synodin päättyessä esiintyneistä otsikoista päätellen: ”Synodi murskasi hänen odotteensa.” ”Synodi, suuri onnettomuusko?” ”Lähdetään pois, eikä enää synodia.” ”Synodi sotkeutui omaan virkavaltaisuuteensa.” ”Synodi ärsytti Illinois’n pappeja.” ”Küng: Synodi oli epäonnistuma.”

Synodi merkitsee kirjaimellisesti uskonnollisten johtajien ’kokousta’, ja siksi voidaan sanoa, että apostoleiden ja vanhinten noin vuonna 49 Jerusalemissa pitämä kokous ympärileikkauskysymyksen harkitsemiseksi oli synodi. (Apostolien tekojen 15. luku) Roomalaiskatolisille piispoille järjestetty kokoustilaisuus oli Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen aikaansaannos, ja aikaisemmat synodit pidettiin vuosina 1967 ja 1969. Näitä synodeja on kuvailtu ”Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen aikaansaamaksi suureksi rakennemuutokseksi”. Tämän kokouksen esityslistalle paavi Paavali pani kaksi tärkeätä aihetta: ”papinvirka” ja ”oikeudenmukaisuus maailmassa”.

Vaikka katoliset piispat ja papit olivat erittäin kiinnostuneita tästä synodista, samaa voitiin tuskin sanoa tavallisesta katolilaisesta. National Catholic Reporter -lehden toimittaja ja julkaisija huomauttikin: ”Katsoaksemme asioita oikealta näkökannalta meidän täytyy jatkuvasti muistuttaa itseämme siitä, että useimmat maailman katolilaisista eivät joko tiedä tai välitä, että piispojen maailmansynodia pidetään täällä [Roomassa]. . . . Mutta valitettavasti täällä saa myös sen vaikutelman, että monet piispat tuntevat samoin ’maailmassa’ olevien ihmisten suhteen. He näyttävät eristäytyvän.” Toinen katolinen viikkolehti nimeltä Commonweal sanoi pääkirjoituksessaan: ”Tiedämme, että monille ystävillemme ja lukijoillemme piispojen kokous näyttää suunnilleen yhtä merkittävältä kuin Edselin myyjien kokous [Edsel on automerkki, jota ei enää valmisteta ja joka oli Ford-yhtiön monen miljoonan dollarin erehdys].”

Selibaatin aiheuttama skandaali

”Papinvirka”-aiheeseen sisältyi ilmeisesti selibaattikysymys. Koska paavi Paavali oli hiljattain puhunut voimakkaasti sen puolesta, niin ilmeisesti ajateltiin, että aihetta ei tarvitse ottaa esiin synodissa. Mutta sen aiheuttama skandaali oli liian julkinen, niin että jonkun piispoista oli otettava aihe käsiteltäväksi. Esimerkiksi eräs ranskalainen, hyvin pienen ja köyhän seurakunnan pappi, joka erotettiin papinvirasta, koska hän eli paikallisen tytön kanssa, sanoi, että Rouenin arkkipiispa, monsignor Pallier, jätti huomioon ottamatta samanlaiset tilanteet silloin, kun rikkaiden, tärkeiden seurakuntien papit asuivat tyttöystävänsä kanssa.

Varsinkin Yhdysvaltain piispat olivat hyvin perillä asiasta, sillä kansallisen mielipidetutkimuskeskuksen suorittama 6000 piispaa ja pappia käsittänyt mielipidetutkimus osoitti, että 54 prosenttia suosi valinnanvaraista selibaattia. Joissakin latinalaisen Amerikan maissa piispat ovat päättäneet olla tuhlaamatta energiaa selibaattikysymykseen ja sallivat siksi pappien mennä naimisiin ja jatkaa virkansa hoitamista niin kauan kuin heidän yhdyskuntansa ei ryhdy vastustamaan sitä.

Ja jesuiitta teologi J. McKenzie sanoo: ”Useilla alueilla, missä monet [papit] eivät elä naimattomina, selibaattisäännös saattaa näyttää vain pelkältä suunnattomalta ulkokultaisuudelta. . . . Joidenkuiden mielestä sellainen mahdollisuus, että papit tekevät aviorikoksen tai ottavat avioeron, aiheuttaisi suuren skandaalin; vaikeasti selville saatavista syistä he eivät huomaa samaa skandaalin mahdollisuutta siinä, että papit pitävät vihkimätöntä vaimoa.”

Selibaatin aiheuttamaa ”skandaalia” lisää varmasti se seikka, että roomalaiskatolinen kirkko sallii ainakin kaksi poikkeusta. Niinpä roomalaiskatoliseen uskontoon kääntyneitä protestanttisia pappeja on vihitty papinvirkaan siitä huolimatta, että he ovat naimisissa. Sellaisia pappeja on tällä hetkellä suunnilleen 60. Lisäksi Vatikaani sallii itäistä ritusta noudattavien kirkkojen pappien – joilla on oma jumalanpalvelusjärjestyksensä mutta jotka tunnustavat paavin suvereenisuuden – mennä naimisiin. Tämä sallitaan siksi, että sellaiset kirkot sijaitsevat maissa, missä on vallalla Kreikan tai Venäjän ortodoksinen kirkko, jotka sallivat hiippakuntiensa pappien mennä naimisiin. Virkaan vihittäessä pappi näet ratkaisee, haluaako hän solmia avioliiton vai ei. Hinta, jonka hän maksaa avioliitosta, on se, ettei hän voi saada korkeampaa virka-asemaa. Tässä Vatikaani varmasti on epäjohdonmukainen, kuten itäisen rituksen kirkkojen johtajatkin väittävät. Se, että Vatikaanin kanta on menettelytapa- eikä periaatekysymys, voidaan nähdä siitä, että Vatikaani kieltää itäisen rituksen kirkkojen pappeja menemästä naimisiin, jos he toimivat länsimaissa.

Selibaattia vastustavia ääniä

Ilmeisesti selibaatin aiheuttama ”skandaali” ei kohonnut kovin tärkeänä esiin piispojen mielessä, sillä vain 10 heistä äänesti valinnanvaraisen selibaatin puolesta, 168 äänesti selibaattisäännöksen säilyttämisen puolesta, 21 äänesti sen puolesta varauksin ja 3 pidättyi äänestämästä. Mutta toisessa äänestyksessä yli puolet niistä, jotka eivät asu Vatikaanissa, äänesti sen puolesta, että naimisissa olevien miesten vihkiminen papinvirkaan sallittaisiin erikoisolosuhteissa. Katolisissa piireissä ”kolmantena maailmana” tunnetulta alueelta, ts. latinalaisesta Amerikasta, Afrikasta ja Aasiasta, kotoisin olevat piispat halusivat, että naimisissa olevia miehiä vihittäisiin papeiksi. Noissa maissa on 4000 roomalaiskatolilaista jokaista pappia kohti, kun taas Euroopassa ja Yhdysvalloissa on suhteessa neljä kertaa niin monta pappia, nimittäin yksi pappi jokaista 1000 asukasta kohti.

Esitämme seuraavaksi muutamia mielipiteitä, jotka olivat järkähtämättömästi selibaattisäännöksen vahvistamista vastaan:

”Kumpi on parempi – saarnata evankeliumia naimisissa olevien pappien avulla vai olla saarnaamatta sitä lainkaan?” – Hollannin arkkipiispa, kardinaali Alfrink.

”Meillä piispoilla ei ole ainoastaan valta vihkiä papeiksi, meillä on velvollisuus vihkiä riittävästi pappeja Jumalan kansan tarpeiden tyydyttämiseksi.” – Belgian kardinaali Suenens.

”Olisi vaarallista keskittyä siinä määrin nykyiseen selibaattikuriin, että uskallamme jäytää itse pappeuden luonnetta ennemmin kuin päästämme naimisissa olevia miehiä hengelliseen säätyyn.” – Piispa Alexander Carter, Sault Sainte Marie, Kanada.

”Eikö synodin tulisi ottaa huomioon, että kristillisten yhdyskuntien oikeus on saada pappeja, sen sijaan että se ylistää selibaatin sopivan papin virkaan?” – Piispa Samuel Louis Gaumain Tšadista Keski-Afrikasta.

Oslon piispa John Gran sanoi, että selibaatti tulisi tehdä valinnanvaraiseksi sekä inhimillisistä että moraalisista syistä. Hän sanoi, että monet papit elävät ”eristyneinä, mikä on säälittävää ennen kaikkea nuorille papeille”. Hän viittasi edelleen naimisissa olevien luterilaisten pappien esimerkkiin ja sanoi: ”Useimmat näistä papeista eivät näytä olevan . . . millään tavoin huonompia kuin katoliset papit.”

Miksi selibaatti vahvistettiin uudelleen?

Mutta lopuksi piispat äänestivät ylivoimaisesti valinnanvaraista selibaattia vastaan. He olivat sitä mieltä, ettei 40 prosentin vähennys ilmoittautuvien määrässä ja virastaan luopuvien pappien jatkuvasti lisääntyvä määrä – 11000 erosi vuosina 1963–1969 – johtunut selibaattisäännöksestä. Sen sijaan he väittivät, että kaikki tämä johtui pappien kokemasta uskon kriisistä, että loppujen lopuksi kyseessä oli vain pappien vähemmistö ja heidän uskon menetyksensä johtui sellaisista ulkopuolisista tekijöistä kuin televisiosta, sanoma- ja aikakauslehdistä.

Irlannista saapuneen kardinaali Conwayn perustelut olivat erityisesti vaikuttamassa siihen, että piispat äänestivät jopa sitä vastaan, että tehtäisiin poikkeuksia erikoistapauksissa. Hän väitti, että papeille ei voitaisi sallia avioitumista jossakin Euroopan maassa ja kieltää toisessa; että jos se sallittaisiin kaukaisissa maissa, niin olisi pakko sallia se myös Euroopassa. Hän varoitti edelleen, että jos selibaattiin sallittaisiin pienikin aukkokohta, se johtaisi sen täydelliseen tuhoon. Hän kehotti myös välttämättömästi tukahduttamaan kaikki toiveet siitä, että papit tai seminaarilaiset voisivat ajatella selibaatista tehtävän valinnanvarainen.

Selostaessaan synodin keskustelua tästä aiheesta eräs katolinen toimittaja sanoi: ”Synodi ei läpäissyt koetta. Ei . . . sen vuoksi, että se . . . käytännöllisesti katsoen sulki oven naimisissa olevien miesten papiksi vihkimiselle, vaan sen todistelujen uskomattoman alhaisen tason vuoksi. Epäluulo ja pelko hallitsivat heitä: pelko seurauksista, . . . pelko jopa siitä, että avioliitto ’saastuttaisi’ papinviran pyhyyden, kuten eräs piispa asian esitti.”

Selibaattisäännös vahvistettiin uudelleen myös siksi, että piispat eivät yleensä tunteneet lainkaan empatiaa alaisuudessaan toimivia pappeja kohtaan; sellaista empatiaa, jollaista Oslon piispa Gran osoitti. Sillä seikalla, että 72 prosenttia heistä oli yli 50-vuotiaita, on saattanut olla vaikutusta tähän. Ja heiltä puuttui myös myötätuntoa ja sääliä niitä miljoonia katolilaisia kohtaan, joilla on vain yksi pappi aina 4000 seurakuntalaista kohti. Heidän sydämestään olivat kaikonneet Kristuksen Jeesuksen tunteet, kun hän kehotti seuraajiaan rukoilemaan, että elopellolle lähetettäisiin useampia työmiehiä hänen kansansa surullisen ahdingon vuoksi. – Matt. 9:36–38.

Paavi Paavali ei ollut jättänyt mitään epäilyksiä piispojensa mieleen sen suhteen, mikä kanta hänellä oli selibaattikysymyksessä. Kaiken lisäksi hän oli säännöllisesti läsnä kokouksissa, ja viikoittaisessa lehdistökonferenssissaan hän ilmoitti, mitä mieltä hän oli synodin tapahtumista. Ja kun tuli kysymys äänestämisestä, paavi välttämättä halusi tietää, mitä kukin äänesti, vaikka joukko johtavia piispoja halusi äänestyksen olevan nimetön.

Miksi paavi pitää niin hellittämättömästi kiinni pappien selibaatista? Siksikö, että ’se on säihkyvin jalokivi papin kruunussa’ ja korottaa papit tavallisen ihmisen yläpuolelle? Siksikö, että on taloudellisempaa ja mukavampaa olla tekemisissä naimattomien miesten kanssa kuin perheellisten miesten kanssa? Vai johtuuko se siitä, että se aina tuo uutta verta papistoon? Ehkä, ehkä.

Ihmispelko, ei Jumalan pelko

Mutta loppujen lopuksi täytyy sanoa, että piispat vahvistivat uudelleen selibaattisäännöksen, koska he pelkäsivät ihmistä eivätkä Jumalaa. Ja ”ihmispelko panee naulan”. (Sananl. 29:25) Jos piispat olisivat pelänneet Jumalaa, he olisivat antaneet Jumalan sanan ohjata itseään. Mooseksen kautta annetun lakijärjestelyn alaisuudessa pappien ei ainoastaan sallittu mennä naimisiin, vaan heidän oli mentävä naimisiin, jotta papisto ei olisi kuollut sukupuuttoon, ja se oli perinnöllinen säännös. Ja profeetoista vain Jeremiaa kiellettiin menemästä naimisiin, elämään selibaatissa, ja hän oli erikoistapaus. Se oli oleva merkkinä siitä hirveästä lopusta, joka odotti hänen kansaansa. – 3. Moos. 21:1, 7, 13, 14; Jer. 16:2–4.

Ja mitä havaitsemme Raamatun kristillisistä kreikkalaisista kirjoituksista? Jeesus tosin sanoi, että naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden oli ihannetila, mutta samaan aikaan hän sulki pois kaikki ajatukset neitsyyden lupaukseen perustuvasta selibaattisäännöksestä sanomalla: ”Ei tämä sana kaikkiin sovellu, vaan ainoastaan niihin, joille se on suotu. . . . Joka voi sen itseensä sovittaa, se sovittakoon.” – Matt. 19:10–12.

Apostoli Paavalin sanat ovat vielä suorasukaisemmat: ”Hyvä on miehelle olla naiseen ryhtymättä; mutta haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa, ja kullakin naisella oma aviomiehensä. Naimattomille ja leskille minä taas sanon: heille on hyvä, jos pysyvät sellaisina kuin minäkin; mutta jos eivät voi itseään hillitä, niin menkööt naimisiin; sillä parempi on naida kuin palaa.” – 1. Kor. 7:1, 2, 8, 9.

Hepr. 13:4:ssä on myös seuraavat henkeytetyt sanat: ”Avioliitto pidettäköön kunniassa kaikkien kesken, ja aviovuode saastuttamatonna; sillä haureelliset ja avionrikkojat Jumala tuomitsee.” Ilmeisesti nämä sanat eivät anna aihetta ajatella, että avioliitto ’saastuttaisi’ Jumalan palvelijan, kuten yksi piispoista asian esitti!

Vaikka Jeesus osoitti, että kristillisessä palveluksessa ihannetila on naimattomuus, niin avioliitto näyttää itse asiassa olleen yleinen käytäntö apostolien keskuudessa, sillä apostoli Paavali kirjoitti: ”Eikö meillä olisi oikeus kuljettaa muassamme vaimoa, uskonsisarta, niinkuin muutkin apostolit ja Herran veljet ja Keefas tekevät?” Varsin todennäköisesti kaikki apostolit Paavalia lukuun ottamatta olivat naimisissa. – 1. Kor. 9:5.

Eivätkä Raamatun kristilliset kreikkalaiset kirjoitukset ohjeillaan ja esimerkeillään esitä kristittyjen palvelijoiden avioliittoa ainoastaan mahdolliseksi, vaan ne osoittavat, että avioitumisen kieltäminen on yksi luopumuksen merkeistä: ”Henki sanoo selvästi, että tulevina aikoina moniaat luopuvat uskosta ja noudattavat villitseviä henkiä ja riivaajien oppeja valheenpuhujain ulkokultaisuuden vaikutuksesta, joiden omatunto on poltinraudalla merkitty ja jotka kieltävät menemästä naimisiin.” – 1. Tim. 4:1–3.

On todella merkittävää, että sekä katolisista että ei-katolisista selostuksista, jotka käsittelevät synodin pohdiskeluja valinnanvaraisesta selibaatista ja naimisissa olevien miesten vihkimisestä papiksi erikoistilanteissa, on turha etsiä viittauksia Raamattuun. Tämä voisi hyvinkin johtua siitä, ettei läsnä ollut yhtään teologia. Tunnettu sveitsiläinen teologi Hans Küng tunnusti, että Raamatussa ei ole mitään sellaista, mikä tekisi selibaatista säännöksen: ”Me ymmärrämme yhä paremmin, että me olemme ristiriidassa Uuden testamentin meille antaman vapauden kanssa. Onko meillä oikeus tehdä siitä yleispätevä laki? Jeesus ei halunnut sitä.” – The Auckland Star, 22.9.1971.

Aiotko pitää kiinni uskonnosta, joka puoltaa opetuksia, jotka ovat niin ilmeisesti ja tunnustetusti ristiriidassa Jumalan sanan kanssa? Tämä asia huolestuttaa vakavasti kaikkia katolilaisia, jotka todella haluavat miellyttää Luojaansa.