Minän palvonta

”ITSENI palvonta? Naurettavaa!” Sinusta se voi olla ”naurettavaa”. Mutta yhä useammille muille se ei ehkä ole. Itse asiassa tämänsuuntainen kehitys on niin ilmeinen, että monet nimittävät sukupolveamme ”minä-sukupolveksi”. Tällaisen lausunnon tukena on melkoisesti todisteita.

”No, ehkä itsekkyys on hieman riistäytymässä käsistä. Mutta itsensä palvonta? Eikö se ole asian liioittelemista?” Ensi silmäyksellä voi tuntua siltä, mutta kuva voi muuttua tarkasteltaessa lähemmin minätietoisuutta korostavaa liikettä.

Tosin tietoisuus on tärkeää. Meidän tulee olla tietoisia siitä, mitä ympärillämme tapahtuu. Meidän tulee olla tietoisia ihmisistä, joiden seurassa me olemme – perheenjäsenistä, naapureista, yhteisössämme olevista ja jopa jokaisesta maan päällä, ottaen huomioon kutistuvan maailmamme. Niin, ja tietoisuuteemme täytyy sisältyä oma itsemme, ajatuksemme ja tekomme, tarpeemme ja vastuumme.

Kuitenkin psykologi-gurujen nykyään saarnaama minätietoisuus kaventuu siinä määrin, että johtavana opinkappaleena näyttää olevan: ’Minä ensin; sinä seuraavana tai kuudentena tai minä tahansa – sillä ei todellisuudessa ole mitään merkitystä Minulle Suurenmoiselle.’ Eivät kaikki tässä liikkeessä mukana olevat mene näin pitkälle, mutta monet menevät, sanovatpa he sen yhtä avoimesti tai eivät.

Miksi on ajauduttu MINÄN palvontaan?

On olemassa syitä siihen, miksi on ajauduttu minätietoisuutta korostavaan liikkeeseen tänä aikana. Vanhat arvot on asetettu kyseenalaisiksi, ja monet sovinnaisista uskonnoista laiminlyövät niiden voimassa pitämisen. Monien psykologien ja psykiatrien kannattamat uudet säännöt eivät tyydytä ihmisen mieltä ja ovat usein ristiriitaisia. Hengellisesti puhuen miljoonat ajelehtivat levottomilla merillä etsien luotettavia peräsimiä ja lujia ankkureita.

Harhakuvitelmistaan päässeinä he ovat otollista maaperää opetuksille, jotka nostavat oman minän jalustalle. He ottavat vastaan ”opettajia kutkuttamaan heidän korviaan, ja he kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät sitä vastoin syrjään valheellisiin kertomuksiin”. Heitä riistetään ”filosofialla ja tyhjällä petoksella ihmisten perinteen mukaan, maailman alkeisasioiden [materialististen suhtautumistapojen, An American Translation] mukaan”. – 2. Tim. 4:3, 4; Kol. 2:8.

Ovatko jotkut löytäneet vastaukset?

Mutta monet ovat sitä mieltä, että he ovat löytäneet oikeat vastaukset minätietoisuusliikkeestä. He ovat mielestään löytäneet peräsimet ja ankkurit, joita tarvitaan myrskyisillä merillä selviytymiseksi. Ovatko he löytäneet? Ovatko he onnellisia ja tyytyväisiä, niin etteivät he enää hapuile, eivätkä enää etsi?

Järkeville epäilyksille on aihetta. Seuraavissa artikkeleissa tutkitaan tarkemmin minätietoisuusliikkeen valo- ja varjopuolia.

[Tekstiruutu s. 3]

MINÄTIETOISUUTTA KOROSTAVA LIIKE

Miksi nykyään on luisuttu ’minäkeskeisyyteen’? Onko se ohimenevä hullutus? Onko sillä käytännöllistä arvoa? Mitkä ovat sen hedelmät?

Tyydyttääkö se tunneperäisiä tarpeita? Voiko se poistaa syyllisyydentunteita? Ja mitä on sanottava synnistä? Onko se vanhentunut?

Jos minätietoisuutta korostava liike ei ole vastaus tunneperäisiin hapuiluihimme, niin mikä on vastaus?