Miten tärkeää hyvä seura on sinulle?

KUN apostoli Pietari viittasi ensimmäisellä vuosisadalla kristittyihin ”koko teidän veljesseurananne maailmassa”, niin hän tarkoitti täsmälleen Kristuksen seuraajien erästä huomattavaa ominaisuutta. (1. Piet. 5:9, Um) He olivat toistensa seurassa. He eivät tyytyneet pysymään kotona ja nauttimaan salaisesta, henkilökohtaisesta uskonnosta. He tunsivat tarvitsevansa niin paljon seuraa kuin oli mahdollista saada toisten samanuskoisten kanssa. Heidän uskostaan oli puhuttava.

Nuo kristityt tarvitsivat toistensa seuraa. Mikään muu seura ei voinut tyydyttää. He muistivat myös apostolin varoituksen: ”Huono seura hyvät tavat turmelee.” (1. Kor. 15:33) Kokoontumalla säännöllisesti yhteen hyvään seuraan he voivat noudattaa Raamatun kirjoittajan Juudaan tärkeää kehotusta: ”Rakentakaa itseänne pyhimmän uskonne perustukselle.” (Juud. 20) Tämä yhdysside kristillisen seurakunnan kanssa oli heille niin tärkeä, että vainot, poliittinen levottomuus, matkat, vaikeudet, sää – mitkään näistä eivät voineet estää innokkaita kristittyjä kokoontumasta yhteen. Onko tämä sinunkin kantasi?

MATKAVAIKEUKSIEN VOITTAMINEN

Se seikka, että koti on kaukana paikasta, mihin kokoonnutaan toisten kristittyjen kanssa, eikä kuljetusvälineitä ole, saattaa olla esteenä joillekuille, mutta ei monille Jehovan todistajille Panamassa. Eräs kahdeksan hengen ryhmä tarvitsee 3¹/2 tuntia kulkeakseen hevosella pitkin rosoisia vuoristopolkuja. Satoi tai paistoi, he ovat säännöllisesti valtakunnansalissa määräaikaan, innokkaana saamaan seuraa ja hengellistä ravintoa. Eräällä toisella vaikeakulkuisella vuoristoalueella todistajat kävelevät tuntikausia ylittäen virrat kapeita tukkeja pitkin, usein kahlaten ja kantaen kenkiään. Saavuttuaan kokouspaikalle he pesevät säärensä ja jalkansa, panevat kengät jalkaansa ja nauttivat ohjelmasta pelkäämättä samanlaista paluumatkaa, mikä tällä kertaa on suoritettava pimeässä.

Eikö sinulla ole kulkuvälinettä, ja onko Jehovan todistajain valtakunnansali melkoisen matkan päässä kodistasi? Ajattelepa eräitä Kolumbian todistajia Etelä-Amerikassa, joiden on usein käveltävä auringonpaisteessa tai sateessa yli 30 kilometriä päästäkseen kokouspaikkaan, eikä suinkaan hyvin valaistuja päällystettyjä teitä vaan kapeita polkuja ja kahlaten jokien poikki vyötäisiään myöten kestäen kuumuuden tai rankkasadekuurot. Eivätkä he tee näin vain jonkin erikoiskokouksen vuoksi, vaan päästäkseen säännöllisiin viikkokokouksiin tutkimaan Raamattua Vartiotornin avulla.

Monissa paikoissa Meksikoa on ”apostolinkyyti” ainoa kulkuväline. Kuitenkin Jehovan todistajat arvostavat suuresti kokouksia tuossa maassa. Viikoittaisissa Vartiotornin tutkisteluissa on keskimäärin läsnä 119 prosenttia todistajain koko määrästä. 91 prosenttia käy pienemmissä viikkokokouksissa yksityiskodeissa ja 82 prosenttia viikon keskellä saarnaamispalveluksen pohtimiseksi ja parantamiseksi pidetyissä kokouksissa. Eivätkä nämä korkeat läsnäolijain lukumäärät ole sääntönä ainoastaan suuremmissa kaupungeissa vaan pitävät paikkansa kautta koko maan.

Paraguayn maaseudulla Jehovan todistajat käyvät säännöllisesti kokouksissa monista vaikeuksista huolimatta. Harvat voivat ratsastaa hevosella tai ajaa hevosen vetämissä rattaissa; enemmistö kävelee. Kun sataa, heillä ei ole tosiaan mitään valinnan varaa, sillä kaikki tiet ovat lain määräyksestä suljetut, kunnes ne ovat kuivuneet. Näin ollen todistajat kulkevat paljasjaloin läpi syvän kuran, ja saavuttuaan valtakunnansalille he pesevät jalkansa ja panevat kengät jälleen jalkaansa.

Costa Ricassa, missä ³/4 todistajista asuu maaseudulla, sadat heistä kävelevät tai ratsastavat hevosella kuusikin tuntia kuraisia teitä päästäkseen toistensa seuraan. Muuan sisar johtaa kahtatoista raamatuntutkistelua eri paikoissa sen lisäksi, että kävelee kuusi tuntia ollakseen mukana seurakunnan kokouksissa. Kerran joka kuussa hän tekee kanootilla matkan, joka kestää 8 tuntia, päästäkseen erääseen alueen etäiseen osaan, missä kiinnostuneet hartaasti odottavat hänen heille johtamiaan raamatullisia oppitunteja.

KÖYHYYS EI OLE HAITTA

Jotkut voivat pitää köyhyyttä syynä poisjäämiseen valtakunnansalin kokouksista. Matkakulut ovat suuret. Mutta tätä ei pidetä voittamattomana pulmana Keski- ja Etelä-Amerikassa. Katsohan esimerkiksi erään äidin ja hänen seitsemän lapsensa tapausta Asunciónissa Paraguayssa. He käyvät säännöllisesti valtakunnansalin kokouksissa kahdesti viikossa, vaikka pitkä bussimatka maksaa heille 36 prosenttia perheen keskimääräisistä kuukausituloista. Heille ovat kristillisen seuran siunaukset hyvin sen arvoiset.

Sitten on erään vanhahkon panamalaisen todistajasisaren erinomainen esimerkki, hän kun on suurena rohkaisuna kaikille, jotka käyvät samassa seurakunnassa. He tietävät, että päästäkseen valtakunnansaliin hänen täytyy meloa yli Gatun-järven cayucossa eli kotitekoisessa kanootissa ja sitten kävellä yli kolme kilometriä päästäkseen bussiin, jolla on ajettava vielä noin kuusitoista kilometriä. Miten hän maksaa bussimatkan? Hän tuo mukanaan munia, jotka on kääritty jokainen erikseen palmunlehtiin, ja myy ne toisille matkustajille.

Venezuelan sisäosissa asuvien on päättäväisesti ponnisteltava nauttiakseen säännöllisesti valtakunnansalissa saatavasta seurasta. Mutta he ponnistelevat. Monet asuvat pikkutiloilla, ja heillä on hyvin vähän käteistuloja, joten on vaikea saada rahaa bussimaksuihin. Eräs vanhahko nainen, joka asuu eristetyllä alueella, kävelee usein yli 30 kilometriä lähimpään valtakunnansaliin. Hän tuo mukanaan joitakin maantuotteita myytäväksi torilla voidakseen maksaa matkansa kotiin bussilla. Tällaisista haitoista huolimatta on läsnäolo Venezuelan valtakunnansaleissa hyvä – 95 prosenttia todistajista käy joka viikko Vartiotornin tutkistelussa.

Muuan hedelmäyhtiö rakensi vuosia sitten kapearaiteisen radan pitkin Atlantin rannikkoa Costa Ricassa banaanien kuljetusta varten. Vaikka rata on nyt melkein käyttämätön, niin todistajat ja muut käyttävät rataa matkustaen muulien vetämissä avoimissa tavaravaunuissa. Heidän on tietysti väistettävä muulien kavioista lentelevää kuraa, ja matkan päässä on veljien usein peseydyttävä ja muutettava vaatteensa ennen osallistumistaan ohjelmaan valtakunnansalissa. He suorittavat kaiken sen saadakseen olla toisten samanuskoisten seurassa. Tekisitkö sinä niin?

Hondurasissakin on uskollisilla kristityillä voimakas halu olla uskonveljien seurassa. Eräs vaimo, jonka mies ei ole todistaja ja jolla on kahdeksan lasta, on harvoin poissa seurakunnan kokouksista, vaikka hänen on käveltävä yli kolme kilometriä mennen tullen. Ja eräs aviopari kävelee lähes seitsemän kilometriä valtakunnansalin. Jokaisen kokouksen jälkeen he lähtevät kotiin viidakkomaisen alueen läpi pimeässä ja saapuvat kotiin usein kello 1 tai 2 seuraavana aamuna. Kuitenkaan he eivät koskaan kuvittelisikaan jäävänsä pois noista rakentavista kokouksista kristittyjen tovereittensa parissa.

MUITA VOITETTAVIA VAIKEUKSIA

Ehkä uupumus päivätyön jälkeen saattaa näyttää joistakuista hyvältä syyltä jäädä kotiin kokousiltana. Niin ei ajattele eräs kahden pienen lapsen isä Brittiläisessä Hondurasissa. Hän työskentelee aamusarastuksesta iltapimeään, toisinaan aina kello 19:ään asti. Mutta hän on järjestänyt taloutensa siten, että he eivät menetä viikkokokousten monia etuja. Hänen vaimonsa valmistaa lapset etukäteen ja lähtee varhain valtakunnansaliin, koska pienokaisten kulku on hidasta ja heidän on käveltävä yli kolme kilometriä. Ennen lähtöä hän katsoo, että kaikki on valmiina, jotta hänen miehensä voisi vaihtaa nopeasti vaatteensa ja kiiruhtaa hänen jäljessään polkua pitkin.

Usein tarvitaankin miehen läsnäoloa, sillä rankkasateet tuovat toisinaan käärmeitä teille, joten hänen on oltava silloin valpas suojelemaan perhettään. Siitä huolimatta on uskonveljien kokoukseen pääseminen ylin tarkoitus. Hän tietää, miten tyydytystä tuottavia sellaisissa tilaisuuksissa nautittavat hengelliset juhlat ovat.

Ajattele myös erään venezuelalaisen naisen tapausta. Hän asuu lähes 20 kilometrin päässä lähimmästä valtakunnansalista. Kun sataa, niin teillä on mahdoton ajaa autoilla, joet tulvivat, ja toisin paikoin hänen on kahlattava vedessä miltei kainaloihin asti. On muitakin vaaroja. Kun hän kerran raivasi tietään valtakunnansaliin, joka oli pensasalueella, hän tunsi jotain terävää sääressään, mutta jätti sen mielestään ajatellen vain terävän oksan raapaisseen häntä. Jonkin ajan kuluttua hän alkoi tuntea puutumista. Hän kävi hakemassa lääkehoitoa käärmeenpuremaan paikallisesta lääkintäpaikasta. Hän voi nyt täysin hyvin eikä emmi vähääkään käydä jälleen säännöllisesti kokouksissa.

Suuri perhe voi olla omiaan estämään joitakuita olemasta säännöllisesti läsnä seurakunnan viikkokokouksissa. Mutta Keski- ja Etelä-Amerikassa on useita suuria perheitä, eikä se aseta kuitenkaan ylipääsemätöntä pulmaa. Eräässäkin kaupungissa Venezuelassa asuu esimerkiksi kuuden hengen perhe tunnin matkan päässä lähimmästä valtakunnansalista, ja kuitenkin he ovat säännöllisesti läsnä kokouksissa. Eräs toinen perhe kävelee kahdeksan kilometriä kristillisen seurakunnan kokouksiin kolmesti viikossa, ja puolet tuosta matkasta on vaikeakulkuista.

Kieliesteetkään eivät riitä estämään niitä, jotka arvostavat toisten Jumalaa rakastavien seuraa. Meksikossa sattuu usein, etteivät kokouksiin tulevat intiaanit ymmärrä espanjaa. He tulevat kuitenkin säännöllisesti ja istuvat koko espanjankielisen kokouksen ajan, kunnes tulee aika tulkita ohjelman kohokohdat heidän omalla kielellään. On ilahduttavaa panna merkille heidän ilmeinen mielihyvänsä siellä oloonsa, vaikkeivät he ymmärräkään kaikkea, mitä sanotaan. Ja miten innokkaasti he ahmivatkaan tulkin joka sanan!

Dominikaanisessa tasavallassa todistajat jatkoivat äskeisen poliittisen levottomuuden aikana toistensa seurassa oloa suurien vaikeuksien alaisina. Toisinaan heidän oli katusulkujen takia tehtävä pitkiä mutkia päästäkseen valtakunnansaliin. Kun sitten vastakkaiset voimat halkaisivat pääkaupungin kahtia, monet todistajat estyivät pääsemästä valtakunnansaleihin. Hellittivätkö he? Eivät. He kokoontuivat yksityiskoteihin ja korvasivat siten rakentavan seuran menetystä.

Onpa kristittyjä eräissä maissa kielletty lukemasta Raamattuakin ja kokoontumasta toisten kanssa tutkimaan sitä. Täyttääkö se heidät pelolla siinä määrin, että he jättävät toisten samanuskoisten seuran? Ei lainkaan. Vaikka ihmiset määräävät toisin, he pysyvät siinä suunnassa, minkä Kristuksen Jeesuksen henkeytetty apostoli neuvoi: ”’Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme.” (Hepr. 10:25) Myöhemmät kehitysvaiheet todistavat heidän menettelevän oikein, sillä Jehova suojelee ja siunaa heitä, ja silloinkin, kun heidän kimppuunsa käydään epäoikeudenmukaisesti ja heitä rangaistaan, hän antaa heille lujuutta ja toivoa voittaa ja kestää ne henkiset ja ruumiilliset kärsimykset, mitkä he saattavat joutua kokemaan.

Kun näemme näin innoittavan todistusaineiston kristittyjen tovereittemme kestävästä rakkaudesta, mikä ilmenee siinä, että he arvostavat säännöllistä yhteen kokoontumista, niin eikö ole sopivaa, että kukin tarkistaa oman näkemyksensä kristillisen seurakunnan viikkokokouksista? On olemassa vaara, että niitä pidetään itsestään selvänä. Vaara, että mukavuudenrakkaus voi saada meidät kaihtamaan epämukavuuksia, huolehtimaan aineellisista tarpeistamme pikemmin kuin hengellisestä hyvinvoinnistamme. Tarvitaanko sitä, että meiltä kielletään oikeus kokoontua kristittyjen tovereittemme kanssa, jotta heräisimme täysin arvostamaan tätä etua? Totisesti ei!

On ilmeistä, että jos me haluamme jotain kyllin hartaasti, niin me ponnistelemme sen saamiseksi. Pääseväthän sairaalloisetkin henkilöt, väsyneet, iäkkäät, niin, rammat ja sokeatkin säännöllisesti kristillisen seurakunnan kokouksiin. Miksi, vaikka heillä onkin vaikeuksia? Siksi, että he ovat vakuuttuneita tämän seuran ja sen hengellisen voiman tarpeesta, mitä saadaan Jumalan tahtoa koskevien ajatusten keskinäisestä vaihdosta. (Room. 1:12) Muodosta siis toki terveellisen kanssakäymisen hyvä tapa. Ole siunaus kristityille tovereillesi, niin he ovat siunaus sinulle!