Jehovan todistajat – kirurginen ja eettinen haaste
Tämä artikkeli on painettu uudelleen Amerikan lääkäriliiton luvalla sen lehdestä The Journal of the American Medical Association (JAMA) 27.11.1981 sivuilta 2471 ja 2472; ensin englanniksi ja nyt myös suomeksi. (Copyright 1981, American Medical Association.) Sen ovat valmistaneet New Yorkissa Yhdysvalloissa olevat Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran lääketieteen- ja tutkimusosastot.
● Jehovan todistajien hoitaminen on melkoinen haaste lääkäreille. Tämän uskonnon jäsenten syvä vakaumus ei hyväksy oman tai toisen ihmisen vastaavan tyyppisen kokoveren, punasolujen, valkosolujen eikä verihiutaleitten käyttöä. Monet sallivat (verettömällä nesteellä käynnistetyn) sydänkeuhkokoneen tai keinomunuaisen tai vastaavien laitteiden käytön, kunhan potilaan oma veri kiertää suljetussa piirissä hänen ollessaan kytkettynä tällaisiin laitteisiin. Lääkäreitten ja muiden hoitohenkilöiden ei tarvitse kantaa huolta vastuukysymyksistä, sillä todistajat ryhtyvät sopiviin lainmukaisiin toimenpiteisiin vapauttaakseen heidät vastuusta verestä kieltäytymisensä suhteen. Todistajat hyväksyvät nestemäiset verenkorvikkeet. Näiden ja muiden huolellisten menetelmien avulla lääkärit suorittavat nykyään kaikentyyppisiä suuria leikkauksia aikuisille ja alaikäisille todistajapotilaille. Tällaisia potilaita varten on kehittynyt sellainen hoitokäytäntö, joka on sopusoinnussa ”koko ihmisen” hoitamista koskevan periaatteen kanssa. (JAMA 1981:246:2471–2472)
LÄÄKÄRIT kohtaavat kasvavana haasteena erään tärkeän terveydenhoidollisen kiistakysymyksen. Yhdysvalloissa on yli puoli miljoonaa Jehovan todistajaa, jotka eivät hyväksy verensiirtoja. Todistajien ja heidän yhteydessään olevien lukumäärä kasvaa. Vaikka aiemmin monet lääkärit ja sairaalaviranomaiset pitivätkin verensiirroista kieltäytymistä lainopillisena ongelmana ja pyrkivät tuomioistuinten valtuutuksella tekemään niin kuin he uskoivat olevan lääketieteellisesti viisasta, viimeaikaisesta lääketieteellisestä kirjallisuudesta käy ilmi, että asenteet ovat muuttumassa huomattavasti. Se voi johtua siitä, että on saatu enemmän kirurgisia kokemuksia potilaista, joiden hemoglobiiniarvot ovat olleet hyvin alhaisia, ja voi myös olla osoitus siitä, että valistuneen suostumisoikeuden periaate tunnetaan paremmin.
Nykyään monia ei-akuutteja leikkaus- ja tapaturmapotilaita, sekä aikuisia että alaikäisiä todistajia, hoidetaan ilman verensiirtoja. Äskettäin Jehovan todistajien edustajat tapasivat kirurgista ja hallintohenkilöstöä eräissä maan suurimmista sairaaloista. Nämä tilaisuudet paransivat ymmärtämystä ja auttoivat ratkaisemaan veren käyttöön, siirrännäisiin sekä lääketieteellisten ja lainopillisten kiistojen välttämiseen liittyviä kysymyksiä.
Todistajien suhtautuminen hoitoon
Jehovan todistajat hyväksyvät lääketieteellisen ja kirurgisen hoidon. Monet heistä ovat lääkäreitä, jopa kirurgeja. Mutta todistajat ovat syvästi uskonnollisia ihmisiä, jotka uskovat että muiden muassa seuraavat raamatunkohdat kieltävät heiltä verensiirrot: ”Älkää vain syökö lihaa, jossa sen sielu, sen veri, vielä on” (1. Mooseksen kirja 9:3–4); ”Hän vuodattakoon sen veren maahan ja peittäköön multaan” (3. Mooseksen kirja 17:13–14); ”Karttavat . . . haureutta ja sitä, mikä on kuristettua, sekä verta” (Apostolien teot 15:19–21).1
Vaikkei näissä jakeissa käytetäkään lääketieteen termejä, todistajien mielestä ne sulkevat pois kokoveren ja punasolujen sekä plasman siirtämisen samoin kuin valkosolujen ja verihiutaleitten siirtämisen. Todistajien uskonnollinen käsitys ei kuitenkaan ehdottomasti kiellä sellaisten aineosien kuin albumiinin, immunoglobuliinien ja hyytymistekijöitten käyttöä; jokaisen todistajan täytyy itse päättää, voiko hän käyttää niitä.2
Koska todistajat uskovat, että ruumiista poistettu veri tulee hävittää, he eivät hyväksy etukäteen talteen otetun oman veren antamista. He eivät myöskään hyväksy veren talteenottoa leikkauksen aikana ja sen myöhempää käyttöä tämän miedonnuksen jälkeen. Kuitenkin monet todistajat sallivat sellaisen leikkauksen aikaisen verenkäytön, jossa potilas on kytkettynä keinomunuaiseen ja (verettömällä nesteellä käynnistettyyn) sydänkeuhkokoneeseen ja hänen verensä kiertää suljetussa piirissä hänen ollessaan kiinni tällaisissa laitteissa; lääkärin pitäisi neuvotella potilaan kanssa siitä mitä tämän omatunto vaatii.2
Todistajien mielestä Raamattu ei puhu suoranaisesti mitään elinsiirroista; siksi jokaisen todistajan on itse päätettävä, miten hän suhtautuu sarveiskalvo-, munuais- tai muihin kudossiirtoihin.
Suuret leikkaukset mahdollisia
Vaikka kirurgit ovat usein kieltäytyneet hoitamasta todistajia näiden verivalmisteitten käyttöön omaksuman kannan vuoksi, mikä on näyttänyt ”sitovan lääkärin kädet”, monet lääkärit ovat nyt alkaneet pitää tilannetta vain yhtenä lisäkomplikaationa ja haasteena taidoilleen. Koska todistajat eivät vastusta kolloidi- tai kiderakenteisia nestemäisiä verenkorvikkeita, sähköpolttoa, hypotensiivista anestesiaa3 tai jäähdytystä vajaalämpöiseksi, niitä on käytetty menestyksellisesti. Hespan (hetatärkkelys) -plasmavolyyminkohottajien nykyiset ja tulevat sovellutukset,4 suurina annoksina suoneen annettavat rautadekstraaniruiskeet,5,6 ja ultraäänikirurgia7 ovat lupaavia, eikä niitä vastusteta uskonnollisista syistä. Jos myös äskettäin kehitetty fluorattu verenkorvike (Fluosol-DA) osoittautuu turvalliseksi ja tehokkaaksi,8 sen käyttö ei ole vastoin todistajien vakaumusta.
Vuonna 1977 Ott ja Cooley9 kertoivat tehneensä Jehovan todistajille 542 sydän-verisuonileikkausta ilman verensiirtoja ja totesivat, että tämän menetelmän käyttöön sisältyy ”kohtuullisen pieni riski”. Vastauksena pyyntöömme Cooley laati äskettäin tilastollisen katsauksen 1026 leikkauksesta, joista 22 % oli tehty alaikäisille, ja tuli siihen tulokseen, ”että Jehovan todistajien potilasryhmälle tehdyt leikkaukset eivät ole olleet olennaisesti sen riskialttiimpia kuin muille tehdyt leikkaukset”. Samoin tohtori Michael E. DeBakey sanoi, ”että suuressa enemmistössä [todistajiin liittyvistä] tilanteista ilman verensiirtoja leikkaaminen ei ole sen riskialttiimpaa kuin niiden potilaitten leikkaaminen, joille me teemme verensiirtoja” (henkilökohtainen tiedonanto maaliskuulta 1981). Kirjallisuus kertoo myös onnistuneista suurista urologisista10 ja ortopedisista leikkauksesta.11 Tohtorit G. Dean MacEwen ja J. Richard Bowen kirjoittavat, että ”20 alaikäiselle [todistajalle] on tehty onnistunut” selkänikamien okahaarakkeitten yhteensulauttaminen eli spinaalinen fuusio (julkistamaton tieto elokuulta 1981). He lisäävät: ”Kirurgin tarvitsee omaksua sellainen filosofia, että hän kunnioittaa potilaan oikeutta kieltäytyä verensiirrosta mutta silti suorittaa kirurgiset toimenpiteet potilaalle turvallisella tavalla.”
Herbsman12 kertoo menestyksellisesti hoidetuista tapauksista, joiden joukossa oli ollut myös ”loukkaantumisen aiheuttamasta massiivisesta verenhukasta” kärsineitä nuoria. Hän myöntää, että ”todistajat ovat jossain määrin epäedullisessa asemassa, kun verikysymys tulee esille. Joka tapauksessa on myös täysin selvää, että meillä on vaihtoehtoja veren korvaamiseksi.” Todettuaan, että monet kirurgit ovat kieltäytyneet hyväksymästä todistajia potilaikseen ”lainopillisten seurausten pelosta”, hän osoittaa ettei se ole perusteltu huolenaihe.
Lainopilliset huolenaiheet ja alaikäiset
Todistajat allekirjoittavat mielellään Amerikan lääkäriliiton lomakkeen, joka vapauttaa lääkärit ja sairaalat vastuusta,13 ja useimmat todistajat pitävät mukanaan päivättyä, todistajien allekirjoittamaa Tiedotus lääkäreille -korttia, joka on valmistettu kysymällä neuvoa lääkintä- ja oikeusviranomaisilta. Nämä asiakirjat sitovat potilasta (tai hänen omaisuuttaan) ja suojelevat lääkäreitä, sillä tuomari Warren Burger oli sitä mieltä, että hoitovirheestä nostettu kanne ”näyttäisi kestämättömältä” siinä tapauksessa, että sellainen vapauttava asiakirja on allekirjoitettu. Edelleen Paris14 selitti tätä kysymystä eräässä ”pakollisesta lääkärinhoidosta ja uskonnonvapaudesta” tehdyssä erittelyssä näin: ”Muuan kirjallisuutta tutkinut kommentaattori mainitsi: ’En ole pystynyt löytämään mitään tukea sille väitteelle, että lääkäri joutuisi . . . rikosoikeudelliseen vastuuseen . . ., jos hän ei pakottaisi verensiirtoa sitä haluamattomalle potilaalle.’ Tällainen riski näyttää paremminkin kekseliäitten lakimiehenaivojen tuotteelta kuin realistiselta mahdollisuudelta.”
Pulmallisinta on alaikäisten hoito, mikä usein johtaa oikeustoimeen vanhempia vastaan lastensuojelulakien nojalla. Kuitenkin monet todistajien oikeusjuttuihin perehtyneet lääkärit ja asianajajat, jotka uskovat todistajavanhempien etsivän lapsilleen hyvää lääkärinhoitoa, kyseenalaistavat tällaiset toimet. Todistajat eivät pakoile heille vanhempina kuuluvia vastuita tai siirrä niitä tuomarille tai kolmannelle osapuolelle; he vain vaativat, että perheen uskonnollisia periaatteita kunnioitettaisiin. Kanadan lääkäriliiton entinen sihteeri tri A. D. Kelly kirjoitti,15 että ”alaikäisten vanhemmilla ja tajuttomien potilaitten lähimmillä omaisilla on oikeus tulkita potilaan tahtoa . . . minä en ihaile sellaisen pikatuomioistuimen edesottamuksia, joka kokoontuu kello 2.00 yöllä riistääkseen lapsen vanhempiensa holhouksesta.”
On itsestään selvää, että vanhemmilla on sanansa sanottavana lastensa hoidossa, esimerkiksi punnittaessa leikkauksen, sädetyksen tai kemoterapian riskejä ja etuja. Moraalisista syistä, jotka ovat tärkeämpiä kuin verensiirtojen riskit,16 todistajavanhemmat pyytävät sellaisten hoitomenetelmien käyttöä, joita heidän uskontonsa ei kiellä. Tämä on ”koko ihmisen” hoitamista koskevan lääketieteen periaatteen mukaista, joka ei jätä huomioon ottamatta niitä pysyviä psykososiaalisia vaurioita, joita perheen peruskäsityksiä loukkaava vastentahtoinen toimenpide voi aiheuttaa. Usein suuret sairaalat kautta maan, joilla on kokemusta todistajien hoidosta, ottavat nykyään vastaan potilaita, jopa lapsipotilaita, sairaaloista, jotka eivät halua hoitaa todistajia.
Lääkärin haaste
On ymmärrettävää, että Jehovan todistajien hoitamisesta voi tulla vaikea pala lääkärille, joka on omistautunut elämän ja terveyden säilyttämiseen kaikin käytettävissään olevin keinoin. Jehovan todistajille tehtyjä suuria leikkauksia käsittelevän artikkelisarjan toimittajan esipuheessa Harvey17 myönsi: ”Minua ärsyttävät ne käsitykset, jotka voivat häiritä työtäni.” Kuitenkin hän jatkoi: ”Ehkä me unohdamme liian helposti, että kirurgia on yksilöitten omasta tekniikasta riippuvainen taito. Tekniikkaa voidaan parantaa.”
Professori Bolooki18 mainitsi erään levottomuutta herättävän uutisen, jonka mukaan yksi floridalaisen Daden piirikunnan vilkkaimmista tapaturmasairaaloista oli ”kertakaikkisesti kieltäytynyt hoitamasta” todistajia. Hän kiinnitti huomiota siihen, että ”useimmat kirurgiset toimenpiteet ovat tässä potilasryhmässä riskittömämpiä kuin yleensä”. Hän jatkoi: ”Vaikka kirurgit voivatkin ajatella, että heiltä riistetään yksi nykylääketieteen väline . . . olen vakuuttunut siitä, että leikkaamalla näitä potilaita he oppivat paljon.”
Yhä useammat lääkärit ottavat todistajapotilaan aiheuttaman tilanteen vastaan lääketieteellisenä haasteena sen sijaan että he pitäisivät häntä ongelmana. Vastatessaan haasteeseen he ovat kehittäneet tätä potilasryhmää varten hoitokäytännön, jonka monet sairaalat ovat hyväksyneet kautta maan. Samalla nämä lääkärit tarjoavat hoitoa, joka on kaikin puolin potilaan parhaaksi. On niin kuin Gardner ynnä muut19 ovat todenneet: ”Kukapa hyötyisi, jos potilaan ruumiillinen sairaus paranee mutta hengellinen yhteys Jumalaan sellaisena kuin potilas sen näkee vaarantuu, mikä johtaa elämään, joka on tarkoituksetonta ja kenties pahempaa kuin itse kuolema.”
Todistajat myöntävät, että lääketieteen näkökulmasta heidän luja vakaumuksensa näyttää lisäävän riskejä ja voi hankaloittaa heidän hoitoaan. Niinpä he ovat yleensä poikkeuksellisen kiitollisia saamastaan hoidosta. Syvän uskon ja voimakkaan elämänhalun lisäksi – jotka ovat heille tärkeitä – he ovat mielellään yhteistoiminnassa lääkäreitten ja muun lääkintähenkilöstön kanssa. Näin sekä potilas että lääkäri ottavat tämän ainutlaatuisen haasteen yhdessä vastaan.
Kirjallisuutta
1 Jehovan todistajat ja verikysymys, Jehovan todistajat, 1977, s. 1–64.
2 Vartiotorni 15.9.1978, s. 29–31.
3 Hypotensive anesthesia facilitates hip surgery, MEDICAL NEWS. JAMA 1978:239:181.
4 Hetastarch (Hespan)–a new plasma expander. Med. Lett. Drugs Ther. 1981:23:16.
5 Hamstra RD, Block MH, Schocket AL:Intravenous iron dextran in clinical medicine. JAMA 1980:243:1726–1731.
6 Lapin R: Major surgery in Jehovah’s Witnesses. Contemp. Orthop. 1980:2:647–654.
7 Fuerst ML: ’Sonic scalpel’ spares vessels. Med. Trib. 1981:22:1,30.
8 Gonzáles ER: The saga of ’artificial blood’: Fluosol a special boon to Jehovah’s Witnesses. JAMA 1980:243:719–724.
9 Ott DA, Cooley DA: Cardiovascular surgery in Jehovah’s Witnesses. JAMA 1977:238:1256–1258.
10 Roen PR, Velcek F: Extensive urologic surgery without blood transfusion. NY State J. Med. 1972:72:2524–2527.
11 Nelson CL, Martin K, Lawson N, et al: Total hip replacement without transfusion. Contemp. Orthop. 1980:2:655–658.
12 Herbsman H: Treating the Jehovah’s Witness. Emerg. Med. 1980:12:73–76.
13 Medicolegal Forms With Legal Analysis. Chicago, American Medical Association, 1976, s. 83.
14 Paris JJ: Compulsory medical treatment and religious freedom: Whose law shall prevail? Univ. San Francisco Law Rev. 1975:10:1–35.
15 Kelly AD: Aequanimitas. Can. Med. Assoc. J. 1967:96:432.
16 Kolins J: Fatalities from blood transfusion. JAMA 1980:245:1120.
17 Harvey JP: A question of craftsmanship. Contemp. Orthop. 1980:2–629.
18 Bolooki H: Treatment of Jehovah’s Witnesses: Example of good care. Miami Med. 1981:51:25–26.
19 Gardner B, Bivona J, Alfonso A, et al: Major surgery in Jehovah’s Witnesses. N. Y. State J. Med. 1976:76:765–766.